Miten suhtautua katkeruuteen sisaruskateuden suhteen?

Mulla on 8 v nuorempi siskopuoli, joka on siis isäni ja hänen vaimonsa lapsi. Kun siskopuoleni noli teini-ikäinen/alaikäinen, isäni ei antanut hänen matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla, eli junalla/bussilla. Esimerkiksi kun siskoni lähti 16-vuotiaana ulkomaille kielikurssille, isäni vei ja haki hänet Vantaalle lentokentälle 250km päähän omalla autolla sen sijaan, että olisi laittanut vaikka linja-autoon. Samoin kun siskoni osallistui 17-vuotiaana abikurssille kesälomalla toisella paikkakunnalla yli 200km päässä, isäni yht. 4 kertaa kävi viemässä/hakemassa hänet, kun isäni mielestä "ei se ole mikään vaiva ajaa edestakaisin 250km, että autolla ajaminen on niin kivaa".

Mutta jännä juttu, ettei isäni koskaan edes tarjonnut minulle kyytiä, kun tulin käymään hänen luonaan myös muutaman sadan km päästä. Hän sanoi vaan, ettei ole mitään järkeä lähteä hakemaan, kun bussilipun saa ilmaiseksi.

Ymmärrän tunteet mutta eihän noissa tunteissa kuitenkaan mitään järkeä ole. Pohjautuvat kenties omaan suruun siitä, että itse asutte ulkomailla? Mikä mielestäsi sitten olisi kohtuullista? Vanhempanne eivät saisi nähdä siskonkaan lapsia usein, koska eivät näe teidänkään lapsia? Kaipa se on ihan luonnollista, että siskon lapseen on kenties muodostunut läheisempi side, koska on mahdollista nähdä useammin. Turhaan siitä siskolle tai siskon lapsille tai vanhemmilleni kiukuttelet. Olet varmasti itse tehnyt valinnan muuttaa ulkomaille. 

Koita katsoa asiaa muidenkin näkökulmasta.

Ehkä sisaresi kadehtii vuorostaan sinua, koska sinä olet se jännittävä sisko, joka asuu ulkomailla ja jonka kuulumisista koko suku on aina kiinnostunut. Sinun lapsesi saavat alusta alkaen monikielisen ja -kulttuurisen kasvatuksen, joka on aikamoinen valtti nykymaailmassa - enemmän kuin joku isovanhemmilta saatu krääsä. 

Ehkä vanhempasi saavat vastavuoroisesti apua siskoltasi (tai ainakin olettavat saavansa sitten kun ovat vanhoja - usein esim. muistisairaiden vanhempien asioista huolehtiminen kaatuu pääosin lähimpänä asuvan harteille). Ja on vain luonnollista - vaikkakaan ei reilua - että ne ihmiset tuntuvat läheisimmiltä, joiden kanssa ollaan eniten tekemisissä. Pidätkö yhä tiiviisti yhteyttä sukuun? Vai kokevatko he, että olet ikään kuin jo jättänyt heidät taakseen etkä pidä heitä tärkeinä?

Kadehtiminen ei edistä mitään. Kannattaa keskittyä siihen hyvään, mitä omilla lapsillasi on. Hyvät välit suomen serkkuihin ovat myös arvokas asia, ja niitä kannattaa vaalia. 

Kyllä yritän ajatella asiaa muidenkin kannalta ja olen puhunut siitä vanhempieni kanssa. Suurin syy siskon lasten hyysäämiseen on se, että siskon avioliitto ei ole kunnossa, ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Mielestä kuitenkaan vanhempieni tapaa auttaa ei auta ratkaisemaan itse ongelmaa, vaan päinvastoin mahdollistaa sen, kun sisko voi koko ajan laskea heidän varaansa.

Ap

Miten helppoa vanhemmillesi on ylipäätään matkustaminen ja vieraiden kielien osaaminen? Se, että he kokevat sisaresi heikommaksi pärjääjäksi kuin sinä on myös aivan ymmärrettävä selitys auttaa sisartasi. Niin kuin sinäkin näet omista lapsistasi mten yksi saattaa tarvita sinua enemmän kuin toinen, joten olettaisin sinun äitini osaavan asettua myös vanhempiesi asemaan. 

Onko aivan varmaa, että voit hyvin elämässäsi? Onko sinun hyvä olla omassa parisuhteessasi? Voisitko kanavoida sisaresi kautta pahaa oloasi, jota et halua kohdata?

En oikein näe vanhempiesi toimissa mitään väärää. He ovat säästäväisen oloisia ja tuntevat olonsa varmemmaksi Suomen olosuhteissa. Asemasi on hyvin samanlainen kuin muissakin perheissä silloin, kun joku sisaruksista asuu ulkoimailla. Sitä jää väkisinkin sivuun Suomen asioista, mutta eikö sinulla ole sukua ja kontakteja miehesi puolelta? Keskityt siihen, mitä sinulta omasta mielestäsi puuttuu, vaikka saatat elää muutoin hyvissä olosuhteissa? Mukava anoppi, ehkä? Mukava mies, ehkä? 

Olen opetellut jo lapsesta asti olemaan kadehtimatta siskoani. Hän on saanut materiaalisesti enemmän. Hän kokee oikeudekseen saada enemmän. Hänelle on annettu valmiina, kun minulta on vaadittu omatoimisuutta. Minä olen itsenäisempi kuin hän ja minulla on perhe, jonka olen tahtonut saada. Osaan kantaa vastuuni. Välillä jaksaa vain huvittaa, kun hän kokee olevansa altavastaajana.

Varmaan vanhempasi auttaisivat sinuakin ja hoitaisivat lapsiasi, jos itse asuisit kohtuullisen matkan päässä (Suomessa) ja haluaisit vanhempiesi apua. Jäi vähän epäselväksi, että mitä sitten odottaisit heiltä?

Tuollainen tilanne oli aikoinaan äitini perheessä. Isovanhempani hemmottelivat äitini veljen lapsia, meitä, eli äitini lapsia, ei. Taustalla oli kai se ajatus, että enoni perheessä asiat eivät olleet kunnossa. Enoni vaimo oli riitaisa, ja raivosi serkuilleni. Isovanhemmat säälivät heitä ilmeisesti tuon vuoksi, ja me, joilla kaikki oli sitten ns. kunnossa, emme tarvinneet sellaista.

Ehkä jotain muutakin oli taustalla, mutta näin se ehkä pähkinänkuoressa meni. Loppujen lopuksi meistä oli kyllä sitten enemmän isovanhemmille iloa, mutta se on toinen juttu.

Vielä sen verran että sisareni on ammatillisessa mielessä minua huomattavan paljon paremmassa asemassa. Minun mieheni on todella paljon töissä ja itse teen osa-aikaisia hanttihommia, koska jonkun täytyy huolehtia lapsista.

Itselle tulee sitten aina Suomen-reissuilla sellainen tunne, että joudun huolehtimaan omieni lisäksi siskonkin lapsista.

Ap

Mun vanhemmat suosii siskoani, koska hänellä on elinikäinen sairaus. Ja veli on jo vuosia saanut taloudellista avustusta epävakaaseen elämäntilanteeseensa. Tiedän, että on ihan p*stä kadehtia tällaista, mutta ei se tunne mullekaan vieras ole. Ei tunnu reilulta olla aina se, joka jätetään omilleen, koska "fiksut pärjää aina".

Oon yrittänyt nujertaa kateuden tunteet sillä, että itsekin tuen veljeä avokätisesti (ja ehkä siten tuen epävakaan elämäntilanteen jatkumista - enpä ole ennen tullutkaan ajatelleeksi sitä noin). Siskon kanssa tilanne on vähän mutkikkaampi, mutta yritän keskittyä niihin asioihin, joissa ollaan siskon kanssa saman laisia ja samalla puolella ja autan myös häntä sen minkä voin. Toivon, että jos itselle joskus koittaa huono päivä, suku on samalla lailla silloin tukemassa minua. Ja toivon myös, ettei tätä päivää koskaan tule.

Vierailija kirjoitti:

Olen opetellut jo lapsesta asti olemaan kadehtimatta siskoani. Hän on saanut materiaalisesti enemmän. Hän kokee oikeudekseen saada enemmän. Hänelle on annettu valmiina, kun minulta on vaadittu omatoimisuutta. Minä olen itsenäisempi kuin hän ja minulla on perhe, jonka olen tahtonut saada. Osaan kantaa vastuuni. Välillä jaksaa vain huvittaa, kun hän kokee olevansa altavastaajana.

Meillä on ihan sama tilanne. Minä olen lapsesta saanut tyytyä vähempään kuin sisareni. Ja sisarieni mielestä heidän kuuluukin saada enemmän kuin minun. Muutin kotoa pois reppu selässä. Sisarille ostettiin sohvat, keittiön pöydät, kattilat, lautaset ja tietokoneet. Vanhemmat soittavat kyllä minut aina avukseen, mutta omaa apuaan tarjoavat vain sisarille. Lastenhoitoon minun on turha apuja pyydellä. Vanhemmat kieltäytyvät kohteliaasti. Esim. perunanistutukseen minä kelpaan, mutta perunat viedään sisarille. Näin meillä.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat suosii siskoani, koska hänellä on elinikäinen sairaus. Ja veli on jo vuosia saanut taloudellista avustusta epävakaaseen elämäntilanteeseensa.

Oon yrittänyt nujertaa kateuden tunteet sillä, että itsekin tuen veljeä avokätisesti (ja ehkä siten tuen epävakaan elämäntilanteen jatkumista - enpä ole ennen tullutkaan ajatelleeksi sitä noin). e.

Toisaalta, jos veljesi ei saisi taloudellista tukea sinulta ja vanhemmiltaan, hän voisi ITSE omatoimisesti etsiä palkkatyötä ja jotain kestävää ratkaisua

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat suosii siskoani, koska hänellä on elinikäinen sairaus. Ja veli on jo vuosia saanut taloudellista avustusta epävakaaseen elämäntilanteeseensa. Tiedän, että on ihan p*stä kadehtia tällaista, mutta ei se tunne mullekaan vieras ole. Ei tunnu reilulta olla aina se, joka jätetään omilleen, koska "fiksut pärjää aina".

Oon yrittänyt nujertaa kateuden tunteet sillä, että itsekin tuen veljeä avokätisesti (ja ehkä siten tuen epävakaan elämäntilanteen jatkumista - enpä ole ennen tullutkaan ajatelleeksi sitä noin). Siskon kanssa tilanne on vähän mutkikkaampi, mutta yritän keskittyä niihin asioihin, joissa ollaan siskon kanssa saman laisia ja samalla puolella ja autan myös häntä sen minkä voin. Toivon, että jos itselle joskus koittaa huono päivä, suku on samalla lailla silloin tukemassa minua. Ja toivon myös, ettei tätä päivää koskaan tule.

Olen ollut 27v. asti terve ja sen jälkeen sairas. Kävi pian ilmi, että siskoni inhoaa "heikkouttani" ja kadehtii saamaani huomiota ja mm. lastenhoitoapua, mitä saan äidiltä. Tätä on tosi vaikea käsittää, koska molemmilla puolilla olleena tiedän, että terveenä olo on miljoona kertaa parempaa kuin sairaana, eikä juuri kellään pitäisi olla kyllä mitään syytä kadehtia minua. Vaihtaisin sen "huomion" ja avun heti itse pärjäämiseen, jos voisin.