Onnellinen vaihe elämässä aktivoinut traumat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

Kuuntelin pitkään vanhempaani joka aina puhui tuontapaisilla sanoilla. Vasta aikuisena näin miten asiat olivat: vanhempani oli psyykkisesti sairas, mutta kykenemätön ottamaan apua vastaan. Hänestä ei ollut minulle aikuisen roolimalliksi.

Minä kävin nuorena monen monta vuotta ammattiauttajilla, koska olin niin masentunut ja ahdistunut. Nyt aikuisena olen oivaltanut, että ne olivat itse asiassa vanhempani, jotka sinne ammattiauttajan pakeille olisivat kuuluneet. Heidän mielestään taas minä en ollut normaali ja painostivat minut hakemaan ammattiapua, koska itse eivät jaksaneet kuunnella "höpötystäni". Heillä on molemmilla aina ollut mm. puutteita itsereflektiossa, kykenemättömyyttä hahmottaa syitä omien tunteidensa taustalla, omien pelkojensa ja asenteidensa projisoimista muihin ja etenkin isä saattoi olla suuttuessaan väkivaltainenkin, vaikka ulkomaailmalle on aina vetänyt sitä lupsakkaan miehen roolia. Tässä eräänä päivänä tajusin, että hitto vie, mullahan on itse asiassa paljon kehittyneemmät vuorovaikutus- ja tunnetaidot kuin heillä, vaikka he ovat aina päinvastaista väittäneetkin. Jotain pitkän tähtäimen hyötyä siitä nuoruusvuosien ammattiapuputkesta (mikä sana :D ) on ollut.

Ihan uteliaisuudesta, oletko vielä väleissä? Itse olen ottanut vanhempiini paljon etäisyyttä, koska heidän seuransa ei mielestäni ole mielenterveydelleni hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa. 

Mene nyt vain pois. Sinulla ei ole keskusteluun mitään annettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse en älynnyt lapsena eläväni "huonossa" perheessä. Kun ei tietoa ollut muusta, pidin henkistä ja fyysistä väkivaltaa, tappamisella uhkailua sekä insestiä normaalina asiana.

Ensimmäinen poikaystäväni - nykyinen aviomieheni - huomasi, ettei kaikki ole kunnossa ja kiskoi minut pois sieltä. Pari vuotta yhdessä asuttuamme alkoi voimakas dissosiatiivinen oireilu ja puhkesi identiteettihäiriö. Sen myötä päädyttyäni ensin osastolle ja myöhemmin terapiaan, on alkanut minullekin vähitellen valjeta, että lapsuuteni on ollut traumaattinen.

Lääkärit pitävät tätä hyvin tyypillisenä sairauden kulkuna: kun elää jatkuvassa pelossa ja energia kuluu hengissä selviämiseen, ei traumaoireilulle ole tilaa. Turvallisessa elämäntilanteessa myös traumojen ja esimerkiksi sivupersoonien on turvallista näyttäytyä.

Itselläni on auttanut terapia. Toivon sen kantavan tämän ja tulevien turvallisten aikojen yli.

Huh, tämä on kuin minun kynästäni. 

Minun mieheni vain ei vetänyt minua pois, vaan hän ilkkui ivallisesti perheestäni ja yritti muuttaa minua kaltaisekseen keskiluokkaiseksi ylimieliköksi, joka tekee kaiken nk. oikein. Jos poikkesin hänen määräilyvaltansa alla, niin hajosin lopullisesti siitä kummunneeseen henkiseen väkivaltaan. Muistan, että elin kuin keskiluokkainen rouva hyvällä alueella, mutta katoilin säännöllisesti. Muistan järkyttyneeni kun lueskelin päiväkirjaani. Ne tekstit oli kirjoitettu ihan eri sävyillä, ihan eri käsialalla ja ihan eri mielaloilla. Jossain vaiheessa salailin kauheasti asioita mieheltäni pilvenpoltosta toisiin miehiin ja kaikkeen, mutta hänelle ero ei ollut vaihtoehto. Mitä kauemmin tuossa sairaassa kuviossa olin, sitä pahemmaksi muutuin. Huomasin myös, että toisina hetkinä en tunnistanut tuttuja ihmisiä tai muistanut heidän olemassaoloaan aktiivisesti, mutta toisina hetkinä taas kaipasin heitä hirveästi. Ja toisina hetkinä oli muutkin elementit läsnä. Karkeasti ilmaistuna jos olin kukkamekkotuulella, kaipasin kotiäitikavereita. Jos olin taas revityissä farkuissa, niin halusin baariin jahtaamaan miehiä. Ei se noin yksinkertaisesti mene, mutta jotain tuollaista se silloin oli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

Kuuntelin pitkään vanhempaani joka aina puhui tuontapaisilla sanoilla. Vasta aikuisena näin miten asiat olivat: vanhempani oli psyykkisesti sairas, mutta kykenemätön ottamaan apua vastaan. Hänestä ei ollut minulle aikuisen roolimalliksi.

Minä kävin nuorena monen monta vuotta ammattiauttajilla, koska olin niin masentunut ja ahdistunut. Nyt aikuisena olen oivaltanut, että ne olivat itse asiassa vanhempani, jotka sinne ammattiauttajan pakeille olisivat kuuluneet. Heidän mielestään taas minä en ollut normaali ja painostivat minut hakemaan ammattiapua, koska itse eivät jaksaneet kuunnella "höpötystäni". Heillä on molemmilla aina ollut mm. puutteita itsereflektiossa, kykenemättömyyttä hahmottaa syitä omien tunteidensa taustalla, omien pelkojensa ja asenteidensa projisoimista muihin ja etenkin isä saattoi olla suuttuessaan väkivaltainenkin, vaikka ulkomaailmalle on aina vetänyt sitä lupsakkaan miehen roolia. Tässä eräänä päivänä tajusin, että hitto vie, mullahan on itse asiassa paljon kehittyneemmät vuorovaikutus- ja tunnetaidot kuin heillä, vaikka he ovat aina päinvastaista väittäneetkin. Jotain pitkän tähtäimen hyötyä siitä nuoruusvuosien ammattiapuputkesta (mikä sana :D ) on ollut.

Ihan uteliaisuudesta, oletko vielä väleissä? Itse olen ottanut vanhempiini paljon etäisyyttä, koska heidän seuransa ei mielestäni ole mielenterveydelleni hyväksi.

Väleissä olen kyllä ja asunkin tässä lähistöllä mutta mitään yksityisempiä tai syvällisempiä asioitani en heille kerro. Tiedän, että kuulostan varsin narsistiselta näin sanoessani mutta olen tietyllä tapaa päässyt nousemaan heidän yläpuolelleen, kun olen itse keskittynyt käsittelemään traumojani ja vahvistamaan omaa minuuttani. Tavallaan tunnen ajoittain myötätuntoakin heitä kohtaan, sillä he ovat niin sokeita omille kipupisteilleen. Hyvin tyypillisiä 1950-luvulla syntyneiden edustajia molemmat.

Sen olen päättänyt, että omaishoitajaksi en kummallekaan ala ja olen sen myös heille suoraan sanonut. Olen saanut jo osakseni ihan riittävästi ja sitä paitsi minulla on myös oma aikuisen elämäni elettävänä. En työkuvioidenkaan vuoksi edes kykenisi jäämään hoitamaan heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa. 

Mene nyt vain pois. Sinulla ei ole keskusteluun mitään annettavaa.

Asiallinen kysymys. Jankkaaminen pitäisi tehdä ammattiavussa eikä täällä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa. 

Mene nyt vain pois. Sinulla ei ole keskusteluun mitään annettavaa.

Asiallinen kysymys. Jankkaaminen pitäisi tehdä ammattiavussa eikä täällä.  

En usko että missään hoitohenkilökunta jaksaisi kuunnella 24 / 7 pohdintaa siitä miksi joku ei saa p*llua, johtui tämä ulina mistä psyykkisistä ongelmista tahansa. Ihmisiä hekin ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa. 

Mene nyt vain pois. Sinulla ei ole keskusteluun mitään annettavaa.

Asiallinen kysymys. Jankkaaminen pitäisi tehdä ammattiavussa eikä täällä.  

En usko että missään hoitohenkilökunta jaksaisi kuunnella 24 / 7 pohdintaa siitä miksi joku ei saa p*llua, johtui tämä ulina mistä psyykkisistä ongelmista tahansa. Ihmisiä hekin ovat.

Työvuorotko ovat nykyisin kellon ympäri? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa. 

Mene nyt vain pois. Sinulla ei ole keskusteluun mitään annettavaa.

Asiallinen kysymys. Jankkaaminen pitäisi tehdä ammattiavussa eikä täällä.  

En usko että missään hoitohenkilökunta jaksaisi kuunnella 24 / 7 pohdintaa siitä miksi joku ei saa p*llua, johtui tämä ulina mistä psyykkisistä ongelmista tahansa. Ihmisiä hekin ovat.

Työvuorotko ovat nykyisin kellon ympäri? 

Sano sinä se, jos tällainen ympärivuorokautisessa psykiatrisessa hoidossa oleminen on sinulle tuttua. Minulla ei ole siitä kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta ns "positiivinen ajattelu" on traumatisoituneelle ihmiselle täyttä myrkkyä jolla voi pitkittää ongelmiaan pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä. Tiedän koska olin itse positiivisen ajattelun airut ja yritin myydä sitä ihmisille, kunnes oli pakko tunnustaa ettei tää vaan toimi yhtään. Stoppi touhulle tuli kun opin NPL-tekniikan jossa paha olo pienennetään herneen kokoiseksi ja siirretään mielessä rajan yli Venäjän puolelle, ja se toimi - kaksi päivää. Sen jälkeen paha olo tuli takaisin kymmenkertaisena ja tajusin ettei pakotettu positiivisuus ja "väärien" tunteiden pakoilu ja muun tekemisen keksiminen kerta kaikkiaan auta. Oli ruvettava ottamaan vastaan niitä vääriä ja "pahoja" tunteita jotka olin yrittänyt vuosia ja taas vuosia lakaista maton alle ja jättää huomiotta. 

Nykyään kun tilanne on ihan toinen, olen ottanut taas positiivisen ajattelun mukaan mutta täysin eri pohjalta. Nyt se on minulle oikeasti voimavara, eikä ongelmien pitkittäjä.  

Joo, traumatisoituneen ihmisen normitila on sellainen, jossa ihmisellä on oma perusahdistuksensa joka liittyy käsittelemättömiin traumoihin. IHminen itse tietää että jokin pommi siellä mielen sisällä on, joka ajoittain purkautuu erilaisina pahoina oloina tai riippuvuuskäytöksinä tai milloin minäkin. Jos tällainen ihminen yrittää lääkitä itseään positiivisella ajattelulla, lopputulos on että pommi siirretään sylistä penkin alle, ja ajatellaan että ollaan turvassa. Siellä se sytytyslanka palaa koko ajan, ja kun pommi on oman perseen alla edelleen, niin huonostihan siinä käy kun se räjähtää. Usein siinä purkauksessa on enemmän voimaa kuin siinä, että olisi tasaisesti sallinut itsensä koko ajan tuntea huonoa perusoloaan ilman, että yrittää päälleliimata positiivisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta ns "positiivinen ajattelu" on traumatisoituneelle ihmiselle täyttä myrkkyä jolla voi pitkittää ongelmiaan pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä. Tiedän koska olin itse positiivisen ajattelun airut ja yritin myydä sitä ihmisille, kunnes oli pakko tunnustaa ettei tää vaan toimi yhtään. Stoppi touhulle tuli kun opin NPL-tekniikan jossa paha olo pienennetään herneen kokoiseksi ja siirretään mielessä rajan yli Venäjän puolelle, ja se toimi - kaksi päivää. Sen jälkeen paha olo tuli takaisin kymmenkertaisena ja tajusin ettei pakotettu positiivisuus ja "väärien" tunteiden pakoilu ja muun tekemisen keksiminen kerta kaikkiaan auta. Oli ruvettava ottamaan vastaan niitä vääriä ja "pahoja" tunteita jotka olin yrittänyt vuosia ja taas vuosia lakaista maton alle ja jättää huomiotta. 

Nykyään kun tilanne on ihan toinen, olen ottanut taas positiivisen ajattelun mukaan mutta täysin eri pohjalta. Nyt se on minulle oikeasti voimavara, eikä ongelmien pitkittäjä.  

Joo, traumatisoituneen ihmisen normitila on sellainen, jossa ihmisellä on oma perusahdistuksensa joka liittyy käsittelemättömiin traumoihin. IHminen itse tietää että jokin pommi siellä mielen sisällä on, joka ajoittain purkautuu erilaisina pahoina oloina tai riippuvuuskäytöksinä tai milloin minäkin. Jos tällainen ihminen yrittää lääkitä itseään positiivisella ajattelulla, lopputulos on että pommi siirretään sylistä penkin alle, ja ajatellaan että ollaan turvassa. Siellä se sytytyslanka palaa koko ajan, ja kun pommi on oman perseen alla edelleen, niin huonostihan siinä käy kun se räjähtää. Usein siinä purkauksessa on enemmän voimaa kuin siinä, että olisi tasaisesti sallinut itsensä koko ajan tuntea huonoa perusoloaan ilman, että yrittää päälleliimata positiivisuutta.

Juuri näin. Tätä eivät kaikki ymmärrä.

Olin joskus serkkuni kanssa käymässä hänen tädillään eli äitini luona. Siellä hän sai päähänsä alkaa jakelemaan tehtäviä, eli alkoi pomottaa meitä muita siivoamaan, kantamaan pulloja kauppaan ja auttamaan. Hän sai vuosisadan raivarin, kun laitoimme vain teepannun päälle, siivosimme keittiöstä enimmät rojut pois sisarusten kesken ja aloimme lyömään korttia. 

"Miksi ette auta sairasta äitiänne? Hä!?" ja lopulta muija lähti ovet paukkuen kuin pyhä Sylvi jonka pyhiinsanoma ei kansaan uponnut. 

Hän ei suostunut kuuntelemaan, että olin siihen astisessa elämässäni ollut ainoa joka lapsuudenkodissani siivosi, ja muuttoni jälkeen kämppä oli levinnyt aina vain pahemmin. Olin käynyt juuri viikkoa aikaisemmin siivoamassa koko kämpän lattiasta kattoon, joten en todellakaan tehnyt elettäkään enää. Olin antanut itselleni vuosipäivälahjaksi puoli vuotta aiemmin lupauksen, että ainoa asunto jossa siivoan, on tasan omani. 

Kun olin asian kanssa suhteellisen hyvin kunnossa, niin lähipiiri kaivamalla kaivaa esiin näitä vanhoja skeemoja ja ihmettelee kun en ole enää se kiltti tyttö, vaan haistatteleva aikuinen nainen jonka silmille ei enää hypitä. Oli todella vaikeaa päästä eroon siitä, että itselläni ei ole tunteita, mielipiteitä tai omaa elämää laisinkaan, vaan olin muiden hyppyytettävissä milloin mistäkin. Tämä oli esimerkeistä yksi.