Onnellinen vaihe elämässä aktivoinut traumat

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yleistä. Niin kauan kun on päällä akuutteja kriisejä tai vaikeita vaiheita elämässä, joko ulkoisesta tilanteesta johtuvia tai psyykkisiä, ei mielellä ole resursseja ottaa niitä vanhoja painolasteja käsiteltäväksi. Ne haudataan alitajuntana odottamaan aikaa, jolloin käsittelyyn on voimia. Sitten kun tulee rauhallinen ja turvallinen elämänvaihe, alitajunnasta vapautuu traumaattista materiaalia tietoisuuteen, jotta se voidaan kohdata ja käsitellä, ja siten sen lukitsema energia vapauttaa, ahdistuksista päästä.

Joku täällä sanoi, että pitäisi koko ajan olla kauheasti tekemistä ja ns. oikeita ongelmia ettei menneisyyden traumat aktivoituisi. Tämä EI ole hyvä tie, jos tavoitteena on mielenrauha ja onnellisuus! Nimittäin siihen tilaan, jossa alitajunnassa kytee pommeina monenlaisia sinne akuutimpien asioiden tieltä työnnettyjä traumoja, liittyy peruslevottomuutta ja ahdistusta, jonka huomaa varsinkin heti jos välillä joutuu pysähtymään. Traumojen kohtaaminen joko itsekseen tai terapiassa taas johtaa siiheen, että ihminen on rauhan tilassa vaikkei  olisi mitään ulkoista johon kiinnittää huomio.

Tuota kiireellä ja tekemisellä traumojen pakoilua hyvin moni ihminen muuten käyttää. Kuulen usein ystäviltäni ja tutuilta sekä työssäni, kuinka ihmiset eivät esim kestä olla yksin hiljaisuudessa, sinkkuna, tekemättä mitään tai haalimatta itselleen jatkuvasti vähintään pientä puuhaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yleistä. Niin kauan kun on päällä akuutteja kriisejä tai vaikeita vaiheita elämässä, joko ulkoisesta tilanteesta johtuvia tai psyykkisiä, ei mielellä ole resursseja ottaa niitä vanhoja painolasteja käsiteltäväksi. Ne haudataan alitajuntana odottamaan aikaa, jolloin käsittelyyn on voimia. Sitten kun tulee rauhallinen ja turvallinen elämänvaihe, alitajunnasta vapautuu traumaattista materiaalia tietoisuuteen, jotta se voidaan kohdata ja käsitellä, ja siten sen lukitsema energia vapauttaa, ahdistuksista päästä.

Joku täällä sanoi, että pitäisi koko ajan olla kauheasti tekemistä ja ns. oikeita ongelmia ettei menneisyyden traumat aktivoituisi. Tämä EI ole hyvä tie, jos tavoitteena on mielenrauha ja onnellisuus! Nimittäin siihen tilaan, jossa alitajunnassa kytee pommeina monenlaisia sinne akuutimpien asioiden tieltä työnnettyjä traumoja, liittyy peruslevottomuutta ja ahdistusta, jonka huomaa varsinkin heti jos välillä joutuu pysähtymään. Traumojen kohtaaminen joko itsekseen tai terapiassa taas johtaa siiheen, että ihminen on rauhan tilassa vaikkei  olisi mitään ulkoista johon kiinnittää huomio.

Hyvää pohdintaa. Olen samaa mieltä kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

Omat traumani olivat niitä ihan tavalliseen elämään liittyviä pikkuasioita. Ja niiden aiheuttama ahdistus sen verran pientä, että tosiaan, olisin varmaan pystynyt valitsemaan niinkin, että painaisin vaan ulkoisen elämän haasteesta toiseen, ja työntäisin sivuun kaikenlaiset mielen kitinät. 

Mutta en silti koe että se olisi ollut hyvä tie, koska olen itse saanut syvän rauhan siitä että annoin kaiken sen materiaalin tulla mieleeni alitajunnasta, ja kohtasin sen. Koska omat traumani eivät ole poikkeuksellisen syviä vaan tosiaan johtuvat lähinnä erittäin herkästä luonteesta yhdistettynä tavalliseen elämään liittyvistä vääjäämättömistä asioista, en tarvinnut tähän terapiaa, riitti että suostuin puolisen vuotta olemaan aika masentunut ja ahdistunut, katselemaan vain tuomitsematta ja pakoon juoksematta kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia joita alitajunnasta purkautui. Vaikka se ei ollut kivaa, niin sen jälkeen olin paljon onnellisempi ja rauhallisempi ihminen kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

Kuuntelin pitkään vanhempaani joka aina puhui tuontapaisilla sanoilla. Vasta aikuisena näin miten asiat olivat: vanhempani oli psyykkisesti sairas, mutta kykenemätön ottamaan apua vastaan. Hänestä ei ollut minulle aikuisen roolimalliksi.

Minulle kävi niin synnytyksen jälkeen, painajaiset alkoivat riivata minua joka yö samasta aiheesta. Ne jatkuivat yli vuoden ja luulin, että ne loppuivat, kun olivat poissa useamman kuukauden, kunnes ne alkoivat taas. Yleensä painajaiset jaktuvat joka yö monta kuukautta ja vaihtelevasti ovat poissa 2 yötä-1kk. Niiden alkamisesta on yli 4v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Olet todella törkeä tyyppi. Että jollain pokkaa tulla tällaiseen ketjuun vähättelemään toisten kokemuksia ilman edes mitään kunnon taustatietoja.

Kieltämättä huh huh. Ei kai tällä tyypillä mielessä, että juuri se traumojen käsittely nimenomaan on aikamoinen haaste ja kyllä siinä juu ihan tekemistä riittää. Kehittävää ajateltavaakin siitä saa, sillä varauksella, että ympärillä asia ymmärretään, eikä tyrkytetä jotain puolen pennin korjaussarjaa.

Tuosta yhdestä joka suosittelee vaan elämässä eteenpäin painamista, tulee mieleen sodanaikaisten ja -jälkeisten suurten ikäluokkien ajatusmaailma. Täälläkin on ollut kaikenlaisia ketjuja esim. 1970-luvun äideistä, miten kylmiä ja ikäviä monet olivat. Sellaisia syntyy juuri niin, kun kasvetaan erittäin vaikeissa oloissa ja on pakko koko ikänsä vaan kovettaa itsensä ja sivuuttaa surut ja traumat.

Kyllä se kovettaminen toimii siinä mielessä, että sillä selviää, ja esim. äitini kaltaiset ihmiset oikeasti on varsin teflonpintaisia elämän vaikeuksia kohtaan. Hän eli lapsuutensa sodan ajan äärimmäisessä köyhyydessä, häneltä kuoli isä sodassa, 2 veljeä tauteihin ja sisko teki parikymppisenä itsemurhan. Ja äiti selvisi, juuri niin että joka aamu totesi että tässä ei valitus auta, eteen päin kuin mummo lumessa! Sitten suorittamaan elämää: ura, perhe, harrastuksia, matkoja, kuluttamista. Ei hän ole koskaan mitenkään romahtanut taakkojensa alla, hän on oikeasti niin kova ihminen että on saanut kuorensa pidettyä nyt jo vanhuusikään asti. Mutta jokainen hänet näkevä huomaa, että hän on äärimmäisen levoton ihminen. Ja oli melkoisen kova ja tunteeton kasvattaja meille lapsilleen. Mitään heikkoutta ei siedetty, meidänkin oletettiin jo ihan pienestä kovettavan itsemme ja hyväksymään että maailma on kylmä paikka ja pitää vaan karaistua.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta yhdestä joka suosittelee vaan elämässä eteenpäin painamista, tulee mieleen sodanaikaisten ja -jälkeisten suurten ikäluokkien ajatusmaailma. Täälläkin on ollut kaikenlaisia ketjuja esim. 1970-luvun äideistä, miten kylmiä ja ikäviä monet olivat. Sellaisia syntyy juuri niin, kun kasvetaan erittäin vaikeissa oloissa ja on pakko koko ikänsä vaan kovettaa itsensä ja sivuuttaa surut ja traumat.

Kyllä se kovettaminen toimii siinä mielessä, että sillä selviää, ja esim. äitini kaltaiset ihmiset oikeasti on varsin teflonpintaisia elämän vaikeuksia kohtaan. Hän eli lapsuutensa sodan ajan äärimmäisessä köyhyydessä, häneltä kuoli isä sodassa, 2 veljeä tauteihin ja sisko teki parikymppisenä itsemurhan. Ja äiti selvisi, juuri niin että joka aamu totesi että tässä ei valitus auta, eteen päin kuin mummo lumessa! Sitten suorittamaan elämää: ura, perhe, harrastuksia, matkoja, kuluttamista. Ei hän ole koskaan mitenkään romahtanut taakkojensa alla, hän on oikeasti niin kova ihminen että on saanut kuorensa pidettyä nyt jo vanhuusikään asti. Mutta jokainen hänet näkevä huomaa, että hän on äärimmäisen levoton ihminen. Ja oli melkoisen kova ja tunteeton kasvattaja meille lapsilleen. Mitään heikkoutta ei siedetty, meidänkin oletettiin jo ihan pienestä kovettavan itsemme ja hyväksymään että maailma on kylmä paikka ja pitää vaan karaistua.

Tuo on ihan hirveää miten henkisesti väkivaltaisessa ilmapiirissä lapsia on viime aikoihin asti kasvatettu. Ei ihme, että moni tuollaisen "kasvatuksen" (eli toistuvan henkisen väkivallan) takia on aikuisena terapian tarpeessa. Harmi, ettei sinne aikaan ohjattu vanhempaa, ettei lasten olisi tarvinnut hänen ongelmiensa takia kärsiä.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Minulla traumatisoituneella ihmisellä meni täysin toisinpäin. Kun traumani olivat käsittelemättä peruskuormitus pelkässä olemisessa oli niin kova, että pienimmätkin asiat meinasivat kaataa paatin ja kärpäsistä tuli uupumuksen tilassa härkäsiä. Kun viimein sain traumani käsiteltyä (pitkä tarina ja vuosien prosessi), hämmästyin että näin helppoako on tavallisten ihmisten tavallinen elämä. Nyt vakavatkaan vaikeuden eivät enää hetkauta ja pystyn nauttimaan siitä samasta arjesta joka oli traumatisoituneena yhtä katastrofista toiseen seilaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Minulla traumatisoituneella ihmisellä meni täysin toisinpäin. Kun traumani olivat käsittelemättä peruskuormitus pelkässä olemisessa oli niin kova, että pienimmätkin asiat meinasivat kaataa paatin ja kärpäsistä tuli uupumuksen tilassa härkäsiä. Kun viimein sain traumani käsiteltyä (pitkä tarina ja vuosien prosessi), hämmästyin että näin helppoako on tavallisten ihmisten tavallinen elämä. Nyt vakavatkaan vaikeuden eivät enää hetkauta ja pystyn nauttimaan siitä samasta arjesta joka oli traumatisoituneena yhtä katastrofista toiseen seilaamista.

Minulla on traumojen työstäminen yhä kesken, mutta voin jo paremmin kuin aiemmin. Paniikkikohtaukset eivät enää entiseen tapaan kestä tunteja. Vointini on siis kohentunut huomattavassa määrin, kun olen päässyt kiinni ahdistukseni syihin.

Minä olen huomannut muistini, keskittymiskykyni ja luovuuteni parantuneen huimasti traumojen käsittelyn jälkeen.

Yksi kirjoittajista kertoi istuneensa portailla onnellisena ja dissosioineensa, kun rauhallinen tilanne tuli. Ymmärsinkö oikein, että dissosiointi olisi sitä että mieli piilottaa trauman? Rauhan hetkellä trauma pikemminkin aktivoituu ja dissosiointi päättyy, ei ala? Vai oliko tuo jokin "kohtaus"? 

Vierailija kirjoitti:

Yksi kirjoittajista kertoi istuneensa portailla onnellisena ja dissosioineensa, kun rauhallinen tilanne tuli. Ymmärsinkö oikein, että dissosiointi olisi sitä että mieli piilottaa trauman? Rauhan hetkellä trauma pikemminkin aktivoituu ja dissosiointi päättyy, ei ala? Vai oliko tuo jokin "kohtaus"? 

"Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation."

En tiedä miten tapaus pitäisi teoretisoida, mutta kävi niin että portailla istumista seuraavana yönä heräsin hiestä läpimärkänä. Ja siis oikeasti hiessä uiden, jouduin vaihtamaan kaikki vaatteet ja osan petivaatteista. Lisäksi olin onnistunut vahingoittamaan itseäni unissani (!!!). Seuraavat kolme päivää minulla oli ihan hirveä olo, ihan kuin olisi ollut jotenkin itseni vieressä. Sitä on vaikea kuvailla mutta niin kuin kattila jonka kansi on mennyt pois paikoiltaan. Koko sen kolmen päivän ajan yritin ottaa rauhallisesti ja soveltaa mindfulness-tekniikoita, ts. tarkkailua, hyväksymistä. Sitten lopulta kun olin yksin rauhallisessa tilanteessa ja tarkkailin ja hyväksyin sitä karmeaa oloa, trauma ikään kuin laukesi. Minulle tuli flashbackeja, ikään kuin sekunnin osia kestäviä kehon tiloja joille ei ollut sanoja. Sitä kesti muutamia minuutteja, kunnes yhtäkkiä tuli huomattavasti parempi olo ja dissosiaatio alkoi hiipua. Ja olotilassani oli muuttunut jotain ihan pysyvästi, lopuksi elämääni. En tiedä mikä trauma tuo oli, mutta luulen että se oli jokin todella varhainen ja merkityksellinen.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Omasta kokemuksesta ns "positiivinen ajattelu" on traumatisoituneelle ihmiselle täyttä myrkkyä jolla voi pitkittää ongelmiaan pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä. Tiedän koska olin itse positiivisen ajattelun airut ja yritin myydä sitä ihmisille, kunnes oli pakko tunnustaa ettei tää vaan toimi yhtään. Stoppi touhulle tuli kun opin NPL-tekniikan jossa paha olo pienennetään herneen kokoiseksi ja siirretään mielessä rajan yli Venäjän puolelle, ja se toimi - kaksi päivää. Sen jälkeen paha olo tuli takaisin kymmenkertaisena ja tajusin ettei pakotettu positiivisuus ja "väärien" tunteiden pakoilu ja muun tekemisen keksiminen kerta kaikkiaan auta. Oli ruvettava ottamaan vastaan niitä vääriä ja "pahoja" tunteita jotka olin yrittänyt vuosia ja taas vuosia lakaista maton alle ja jättää huomiotta. 

Nykyään kun tilanne on ihan toinen, olen ottanut taas positiivisen ajattelun mukaan mutta täysin eri pohjalta. Nyt se on minulle oikeasti voimavara, eikä ongelmien pitkittäjä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Yli kuukauden kestänyt voimakas psyykkinen oireilu tapahtuman jälkeen on merkki PTSD:sitä, joten voisi ajatella aika monen vielä tuossa vaiheessa oireilevan noin kamalan kokemuksen jälkeen pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

Kuuntelin pitkään vanhempaani joka aina puhui tuontapaisilla sanoilla. Vasta aikuisena näin miten asiat olivat: vanhempani oli psyykkisesti sairas, mutta kykenemätön ottamaan apua vastaan. Hänestä ei ollut minulle aikuisen roolimalliksi.

Minä kävin nuorena monen monta vuotta ammattiauttajilla, koska olin niin masentunut ja ahdistunut. Nyt aikuisena olen oivaltanut, että ne olivat itse asiassa vanhempani, jotka sinne ammattiauttajan pakeille olisivat kuuluneet. Heidän mielestään taas minä en ollut normaali ja painostivat minut hakemaan ammattiapua, koska itse eivät jaksaneet kuunnella "höpötystäni". Heillä on molemmilla aina ollut mm. puutteita itsereflektiossa, kykenemättömyyttä hahmottaa syitä omien tunteidensa taustalla, omien pelkojensa ja asenteidensa projisoimista muihin ja etenkin isä saattoi olla suuttuessaan väkivaltainenkin, vaikka ulkomaailmalle on aina vetänyt sitä lupsakkaan miehen roolia. Tässä eräänä päivänä tajusin, että hitto vie, mullahan on itse asiassa paljon kehittyneemmät vuorovaikutus- ja tunnetaidot kuin heillä, vaikka he ovat aina päinvastaista väittäneetkin. Jotain pitkän tähtäimen hyötyä siitä nuoruusvuosien ammattiapuputkesta (mikä sana :D ) on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeuksia ja tekemistä, hän ei "jouda" kärsimään traumoista. Kun olot yhteiskunnassa ja yksilöllä ovat "liian" hyvät, mukavat ja vailla vaikeuksia, joita vastaan kamppailla, ihmismieli alkaa tuottaa jotain ongelmia pohdittavaksi ja voitettavaksi. Yhä pienemmät asiat saavat yhä suuremmat mittasuhteet, jos ei löydä traumoja menneisyydestä, arkipäivän pikku murheet saavat liian suuret mittasuhteet. Usein samaan aikaan on myös liikaa aikaa pohtia ja vatvoa mieleen nousevia ajatuksia. 

Tämä johtuu siitä, että ihminen tarvitsee haasteita ja vaikeuksia voitettavaksi. Sen sijaan, että jäisit vatvomaan menneitä ja kehittämään menneisyyden haamuista isompia ongelmia kuin ne ovat, saati ruveta märehtimään niitä ja rempimään auki vanhoja haavoja, suosittelen järjestämään elämään haasteita, tekemistä ja uutta, kehittävää ajateltavaa. Nauti tämän päivän hyvästä ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen, mieti mitä silä on annettavaa ja ryhdy ponnistelemaan sen eteen. 

Kirjoittaa ihminen jolla ei ole mitään käsitystä siitä mistä ketjussa puhutaan.

Kyllä minä ymmärrän, että jos ihmistä on käytetty seksuaalisesti hyväksi tai hakattu lapsena toistuvasti, tai hän on kohdannut jotain muuta todella dramaattista, ne voivat nousta myöhemmin pintaan ja vaatia käsittelyä terapiassa. Kirjoitin nykypäivän amerikoista tuodusta muoti-ilmiöstä, jossa melkein kaikki ovat "traumatisoituneita", elämän tavallisista vajavaisuuksista ja vastoinkäymisistä tehdään trauma ja ongelma. Vakavia traumoja kokeneita on vähän. Ihmismieli on siitä hassu, että vatvomalla pienistäkin asioista saa hoitoa tarvitsevan trauman, kun asiat on hyvin ja aikaa liikaa pyörittää ajatuksia päässä. Joutenolo ja haasteiden vähäisyys voivat muodostua ongelmaksi.

No en ihan noin näkisi, on välimuotoja jatkuvalle vatkaamiselle tai täydelliselle asia "unohtamiselle". Itsellä on ollut vaikeita juttuja jota kieltäydyin ajattelemasta ollenkaan, "pakastin" asiat pois mielestä. Tuo vie paljon energiaa, ja aina asiat kuitenkin pyrkivät mieleen, toivat lisäahdistusta hakalina aikoina. Sitten tuli elämässä pysähdys ja suunnan vaihtaminen (ero), tuolloin kävin läpi lyhytterapiassa luurankojani. MOnet noista myöhemmän iän ongelmista olivat kuitenkin kiinni niistä tiedostamattomista jutuista mitä lapsuuden traumat olivat aiheuttaneet. Nyt terapian jälkeen ne tajuaa, ja vaikka itseään ei hetkessä muuksi muuta, niin kun huomaa nuo koukkunsa on oppinut niitä paremmin kiertämään, ei tipahda siihen tuttuun kuoppaan mihin aina menossa kun se "tuttu rooli" elämässä.

Itse kävin nuo ongelmat läpi kriisin yhteydessä, nykyinen mieheni käsittelee omia, paljon syvempiä traumojaan nyt meidän parisuhteen aikana. Omien sanojensa mukaan ensimmäinen onnellinen ja turvallinen suhde. Selkeästi kaipaa koko ajan vahvistusta suhteen jatkumisesta, siitä, että kelpaa. Kun nuo miehen traumat tiedän niin siedän tuon ja ymmärrän jaksaa vakuuttaa vaikka välillä meinaa närkästyttää miksi ei usko riittävänsä. Noita pahoja muistoja pulpahtaa pintaan illalla sängyssä, kertoo ja minä kuuntelen. Ne peikot ilmeisesti pienenevät kun ne ääneen kertoo. Pakastamalla ja kieltäytymällä puhumasta ollenkaan ne pysyvät siellä, kun vähän käsittelee ne haalistuvat tai pienenevät - haittaavat vähemmän nykyelämää. Yksittäiset pahat kokemukset on varmaan eri asia, niitä ei ilmeisesti kannata nykyajatuksen mukaan sorkkia jos ne eivät elämää häiritse (kouluampumisen todistaminen tms), mutta pitkäkestoiset, omaan kehittymiseen vaikuttavat traumat varmasti kannattaa jotenkin käsitellä, ne vaikuttavat loppuelämään jos niiden "valtaa" itseen ei tunnista ja yritä aktiivisesti vähentää.

Vaikea kuvitella, ettei kouluampuminen jättäisi monelle sellaisia pysyviä pelkotiloja, jotka olisi hyvä jotenkin käsitellä.

Edellinen ehkä viittasi siihen, että järkyttävän tapahtuman debriefingistä ei ole hyötyä ja voi olla jopa haittaa. Eri asia jos tapahtuman jälkeen kehittyy vaikka PTSD.

Onko palstajankkaajilla PTSD? Näillä, jotka monta kertaa päivässä samaa asiaa puhuvat? Mammatkaan eivät nykyisin puhu vaikeita synnytyksiään yhtä paljoa.