Miksi täällä vaahdotaan kiusaamisesta??
Minua kiusattiin usealla välitunnilla yläasteella. Löin kiusaajaa turpaan niin eipä kiusannut sen jälkeen. Ei tarvitse enää miettiä sitä 25 vuoden jälkeen... Ja kirjoitella vauvapalstalle...
Kommentit (19)
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Onnea teille, kaikilla ei käy geenipoolissa yhtä hyvä tuuri.
Se on sitä itsehillinnän puutetta.
Löin kiusaajaa turpaan... Et taida tietää mitään oikeasta piinaavasta vainoamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Mulla ihan sama juttu. Ei ne ongelmat lähde niitä asioita vatvomalla päivästä toiseen. Yritän elää parhaani mukaan olla tuhlaamatta aikaani heille. He eivät ole minulle olemassa. En ole edes vihainen heille. Minulla ei ole mitään tunteita heitä kohtaan. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Sori tää tietokone vttu temppuilee. Poista omat tekstisi mun kirjoitusteni seasta niin saat selvän.
Joillakin kiusaaminen on ollut vuosikausia kestävää, jatkuvaa fyysistä ja henkistä pahoinpitelyä ja suoranaista väkivaltaa. Se jättää jäljet ihan keneen tahansa, ja moni joutuu sellaisen jäljiltä selvittämään päätään ammattiauttajalla vuosien ajan.
Sitten on lievempää, eli satunnaista tai lyhytaikaista, yhden tai korkeintaan parin henkilön taholta tapahtuvaa nälvimistä tai vähäisempää, fyysistä loukkaamista. Heihin saattaa hyvinkin tehota yksi nyrkinisku tms.
Ap on varmasti ollut tällaisen jälkimmäisen kohteena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Mulla ihan sama juttu. Ei ne ongelmat lähde niitä asioita vatvomalla päivästä toiseen. Yritän elää parhaani mukaan olla tuhlaamatta aikaani heille. He eivät ole minulle olemassa. En ole edes vihainen heille. Minulla ei ole mitään tunteita heitä kohtaan. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Kuulostaa siltä, että sulle niitä syviä arpia ja pitkäaikaisia, esim. mielenterveyteen liittyviä ongelmia ei kehittynyt. Olen iloinen puolestasi, ja toivon monien muiden olevan yhtä onnekkaita. Kaikki eivät valitettavasti kuitenkaan ole. Mulla se peruskouluaikoina kiusaamisesta kehittynyt syömishäiriö ja masennus ja todella voimakas sosiaalinen ahdistus, sekä totaalinen arvottomuuden tuntu eivät vaan maagisesti loppuneet kuin seinään, vaikka kiusaaminen päättyikin. Mä en juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani sen kummemmin pahalla kuin hyvälläkään, keskityn lähinnä paranemiseen. Olen nyt 26-vuotias ja viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni on pian jo vuosi, toivoisin pian pystyväni palaamaan työelämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Mulla ihan sama juttu. Ei ne ongelmat lähde niitä asioita vatvomalla päivästä toiseen. Yritän elää parhaani mukaan olla tuhlaamatta aikaani heille. He eivät ole minulle olemassa. En ole edes vihainen heille. Minulla ei ole mitään tunteita heitä kohtaan. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Kuulostaa siltä, että sulle niitä syviä arpia ja pitkäaikaisia, esim. mielenterveyteen liittyviä ongelmia ei kehittynyt. Olen iloinen puolestasi, ja toivon monien muiden olevan yhtä onnekkaita. Kaikki eivät valitettavasti kuitenkaan ole. Mulla se peruskouluaikoina kiusaamisesta kehittynyt syömishäiriö ja masennus ja todella voimakas sosiaalinen ahdistus, sekä totaalinen arvottomuuden tuntu eivät vaan maagisesti loppuneet kuin seinään, vaikka kiusaaminen päättyikin. Mä en juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani sen kummemmin pahalla kuin hyvälläkään, keskityn lähinnä paranemiseen. Olen nyt 26-vuotias ja viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni on pian jo vuosi, toivoisin pian pystyväni palaamaan työelämään.
Mä olen eläkkeellä mielenterveysongelmista. Kesti jonkun aikaa tajuta, että mä olen se joka mun ajatuksiani määrää ja kaikesta ei voi voi syyttää muita, varsinkaan syyttömiä. "Kun mua on kiusattu" menin helposti siihen moodiin mukaan itsekin, jollain tavalla oli aina se selitys muille miksi mä olen negatiivinen ja pahalla päällä. Tavallaan tekosyy ja näin en katsonut itseäni peiliin, mitä itse aiheutin itselleni ja muille. Voi sanoa että kiusaaminen oli seurausta tulevalle, mutta nyt koen että se "heikkous" oli mun oma valinta. Vihainen olin ennen kaikkea itselleni mitä olisin niissä tilanteissa voinut tehdä toisin ja miks olin niin ressukka jne.. johtuen varmaan siitä että aloin uskomaan kiusaajien puheita ja käännyin näin itseäni vastaan myös.
Puhun vain omista jutuistani näin, enkä yritä mitenkään vähätellä muiden kärsimyksiä tai verrata niitä minun tekstiini perustuen.
Nykyisin menee ihan hyvin, voin jo viimein haudata menneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Mulla ihan sama juttu. Ei ne ongelmat lähde niitä asioita vatvomalla päivästä toiseen. Yritän elää parhaani mukaan olla tuhlaamatta aikaani heille. He eivät ole minulle olemassa. En ole edes vihainen heille. Minulla ei ole mitään tunteita heitä kohtaan. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Kuulostaa siltä, että sulle niitä syviä arpia ja pitkäaikaisia, esim. mielenterveyteen liittyviä ongelmia ei kehittynyt. Olen iloinen puolestasi, ja toivon monien muiden olevan yhtä onnekkaita. Kaikki eivät valitettavasti kuitenkaan ole. Mulla se peruskouluaikoina kiusaamisesta kehittynyt syömishäiriö ja masennus ja todella voimakas sosiaalinen ahdistus, sekä totaalinen arvottomuuden tuntu eivät vaan maagisesti loppuneet kuin seinään, vaikka kiusaaminen päättyikin. Mä en juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani sen kummemmin pahalla kuin hyvälläkään, keskityn lähinnä paranemiseen. Olen nyt 26-vuotias ja viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni on pian jo vuosi, toivoisin pian pystyväni palaamaan työelämään.
Mä olen eläkkeellä mielenterveysongelmista. Kesti jonkun aikaa tajuta, että mä olen se joka mun ajatuksiani määrää ja kaikesta ei voi voi syyttää muita, varsinkaan syyttömiä. "Kun mua on kiusattu" menin helposti siihen moodiin mukaan itsekin, jollain tavalla oli aina se selitys muille miksi mä olen negatiivinen ja pahalla päällä. Tavallaan tekosyy ja näin en katsonut itseäni peiliin, mitä itse aiheutin itselleni ja muille. Voi sanoa että kiusaaminen oli seurausta tulevalle, mutta nyt koen että se "heikkous" oli mun oma valinta. Vihainen olin ennen kaikkea itselleni mitä olisin niissä tilanteissa voinut tehdä toisin ja miks olin niin ressukka jne.. johtuen varmaan siitä että aloin uskomaan kiusaajien puheita ja käännyin näin itseäni vastaan myös.
Puhun vain omista jutuistani näin, enkä yritä mitenkään vähätellä muiden kärsimyksiä tai verrata niitä minun tekstiini perustuen.
Nykyisin menee ihan hyvin, voin jo viimein haudata menneet.
Hyvä, että sulla menee nykyään hyvin. :) Kuten myös aikaisemmassa viestissäni mainitsin, mä en siis juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani, en elä "nyyh mua on kiusattu"-mentaliteetilla. Nää ongelmat ehkä alkoivat siitä, mutta ovat kehittyneet vuosien varrella, juurikin varmaan siitä, että aloin itsekin uskoa kiusaajia ja aloin kai myös tavallaan oman itseni kiusaajaksi. Yritän itsekin päästä näistä omista fiiliksistä ja mielenterveysongelmista eroon, tai vähintäänkin oppia elämään niiden kanssa, toivon mukaan ne päivät on edessäpäin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Mulla ihan sama juttu. Ei ne ongelmat lähde niitä asioita vatvomalla päivästä toiseen. Yritän elää parhaani mukaan olla tuhlaamatta aikaani heille. He eivät ole minulle olemassa. En ole edes vihainen heille. Minulla ei ole mitään tunteita heitä kohtaan. Tässä olen ja eSuosittuLukittuMiksi pitkä tuuhea tukka, ei ole enää miehen kruunu ja viriiliyden merkki, kuten muinoin on ollutlän, en tässä muutakaan voi. Asioihin tai murheisiin joihin en pysty vaikuttamaan en tuhlaa aikaani. T: 2. vastaaja
Kuulostaa siltä, että sulle niitä syviä arpia ja pitkäaikaisia, esim. mielenterveyteen liittyviä ongelmia ei kehittynyt. Olen iloinen puolestasi, ja toivon monien muiden olevan yhtä onnekkaita. Kaikki eivät valitettavasti kuitenkaan ole. Mulla se peruskouluaikoina kiusaamisesta kehittynyt syömishäiriö ja masennus ja todella voimakas sosiaalinen ahdistus, sekä totaalinen arvottomuuden tuntu eivät vaan maagisesti loppuneet kuin seinään, vaikka kiusaaminen päättyikin. Mä en juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani sen kummemmin pahalla kuin hyvälläkään, keskityn lähinnä paranemiseen. Olen nyt 26-vuotias ja viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni on pian jo vuosi, toivoisin pian pystyväni palaamaan työelämään.
Mä olen eläkkeellä mielenterveysongelmista. Kesti jonkun aikaa tajuta, että mä olen se joka mun ajatuksiani määrää ja kaikesta ei voi voi syyttää muita, varsinkaan syyttömiä. "Kun mua on kiusattu" menin helposti siihen moodiin mukaan itsekin, jollain tavalla oli aina se selitys muille miksi mä olen negatiivinen ja pahalla päällä. Tavallaan tekosyy ja näin en katsonut itseäni peiliin, mitä itse aiheutin itselleni ja muille. Voi sanoa että kiusaaminen oli seurausta tulevalle, mutta nyt koen että se "heikkous" oli mun oma valinta. Vihainen olin ennen kaikkea itselleni mitä olisin niissä tilanteissa voinut tehdä toisin ja miks olin niin ressukka jne.. johtuen varmaan siitä että aloin uskomaan kiusaajien puheita ja käännyin näin itseäni vastaan myös.
Puhun vain omista jutuistani näin, enkä yritä mitenkään vähätellä muiden kärsimyksiä tai verrata niitä minun tekstiini perustuen.
Nykyisin menee ihan hyvin, voin jo viimein haudata menneet.
Hyvä, että sulla menee nykyään hyvin. :) Kuten myös aikaisemmassa viestissäni mainitsin, mä en siis juurikaan enää vatvo sitä kiusaamista, enkä ajattele kiusaajiani, en elä "nyyh mua on kiusattu"-mentaliteetilla. Nää ongelmat ehkä alkoivat siitä, mutta ovat kehittyneet vuosien varrella, juurikin varmaan siitä, että aloin itsekin uskoa kiusaajia ja aloin kai myös tavallaan oman itseni kiusaajaksi. Yritän itsekin päästä näistä omista fiiliksistä ja mielenterveysongelmista eroon, tai vähintäänkin oppia elämään niiden kanssa, toivon mukaan ne päivät on edessäpäin!
Ok. Toivon sulle parempia päiviä ja voimia.
Ajan henki on nyt se, että netin avulla hiljainen introvertti mussukkakin uskaltaa anonyyminä avautua ja syyllistää muita 30-40 vuotta vanhoista asioista.
Koko ikä pimennossa ja nyt on sitten asiaa.
Paitsi omalla nimellä ja naamalla.
Vierailija kirjoitti:
Löin kiusaajaa turpaan... Et taida tietää mitään oikeasta piinaavasta vainoamisesta.
Eipä ei.
Vierailija kirjoitti:
Ajan henki on nyt se, että netin avulla hiljainen introvertti mussukkakin uskaltaa anonyyminä avautua ja syyllistää muita 30-40 vuotta vanhoista asioista.
Koko ikä pimennossa ja nyt on sitten asiaa.
Paitsi omalla nimellä ja naamalla.
Anonyymina itsekin kirjoitat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo en minäkään jaksa kuunnella mitään ulinoita vuosikymmeniä sitten sattuneita juttuja. Elämä on tässä ja nyt.
Sori tää mun ulina, mutta pakko sanoa, että joillekin se kiusaaminen on aiheuttanut niin voimakkaat henkiset arvet, että se tässä ja nyt tapahtuva elämä on silti ahdistuksen, pelon ja masennuksen värittämää. Itse olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Lukiossa sain "keksiä itseni uudelleen", koska paikkakunta ja ihmiset muuttuivat, ja vaikka sainkin kavereita, vuosien saatossa kehittyneet mielenterveysongelmat eivät vaan maagisesti kadonneet minnekään.
Mun "tässä ja nyt" on syömishäiriöstä parantumista ja sen seurauksista kärsimistä, toistuvien voimakkaiden masennuskausien kanssa elämistä, voimakasta sosiaalista ahdistusta, kykenemättömyyttä luottaa ihmisiin.
Toivon sinulle jaksamista uuden elämän rakentamiseen.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Ajan henki on nyt se, että netin avulla hiljainen introvertti mussukkakin uskaltaa anonyyminä avautua ja syyllistää muita 30-40 vuotta vanhoista asioista.
Koko ikä pimennossa ja nyt on sitten asiaa.
Paitsi omalla nimellä ja naamalla.
Oletpa epäkohtelias ja täysin tietämätön asiasta, josta puhut.
Miltä sinusta tuntuisi, jos päällesi pissattaisiin, sinulta vietäisiin vaatteet, koko luokan pojat kähmisivät sinua, kaikki tuijottaisivat sinua halveksivasti ja vähättelisivät sinua?
Minua ei kiusattu kovin pahasti, mutta puolustan kiusattuja, koska niin kuuluu tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajan henki on nyt se, että netin avulla hiljainen introvertti mussukkakin uskaltaa anonyyminä avautua ja syyllistää muita 30-40 vuotta vanhoista asioista.
Koko ikä pimennossa ja nyt on sitten asiaa.
Paitsi omalla nimellä ja naamalla.
Anonyymina itsekin kirjoitat.
Tuskin hän uskaltaisi kirjoittaa omalla nimellään.
Kaikilla ei ole sinun luonnettasi.