Lue keskustelun säännöt.
Miehellä tytär edellisestä suhteesta, se herättää outoja kysymyksiä siinä mitä tunnen sisällä
20.02.2019 |
Tuntuu että on järjetöntä tapailla miestä jonka kanssa elää tytär edellisestä suhteesta, mies on siis yksinhuoltaja.
Tuntuu etten tule koskaan olemaan hänelle se ykkönen, hän on se hänen elämän tärkein nainen ja hän käyttää kaiken ensisijaisesti häneen alkaen rahankäytöstä.
Jään aina kakkoseksi. Haluaisin, mutta en taida pystyä tähän. Pystyisin jos tämä tyttö olisi äidillään ja ei miehellä, tai olisi yhteishuoltajuus ja hän maksaisi elareita.
Jotenkin tämä kuvio aiheuttaa oudon tunteen vatsaani, menee vielä yli 5 vuotta ennen kuin hän on täysi-ikäinen ja muuttaisi pois. Kaikki hänen rahat menee ensisijaisesti häneen, ottaisin ennemmin elareita maksavan miehen jolla tytär olisi äidillään.
Olenko kauhea ihminen, ajatteletteko tekin samoin tässä tilanteessa?
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On väärä ajattelu, että lapset eivät ole enää kuvioissa kun aikuistuvat ja muuttavat pois. Meillä mieheni aikuiset lapset ovat miniöineen, vävyineen ja lapsineen kovastikin elämässämme mukana. Kaikki ovat ihania ja rakkaita, mutta minäkin luulin, että he aikuisina eivät niin paljon vaikuta elämäämme. Olin väärässä, joskus väsyttää, mutta olen tietysti iloinen , että kaikilla on keskenään hyvät välit.
Miksi kukaan edes tekisi lapsia sillä ajatuksella, että pääseepähän eroon kun täysi-ikäistyvät? Perhehän on ympärillä kun ikääntyy, jos niin haluaa. Puoliso voi kuolla ensin. Kuka silloin on auttamassa? Vai eivätkö nämä ihmiset ole tekemisissä omien vanhempiensa kanssa?
Moni ihminen tosiaan ajattelee, että lapset ulkoistuvat 18-vuotiaina. Teinien vanhemmat etenkin usein ajattelevat, että ah kun vielä muutaman vuoden kestän, niin sitten! Mutta yleensä sekin ajatusmaailma ehtii muuttua ja kun lapset oikeasti lähtevät pesästä, ei se olekaan vain iloa ja riemua, vaan haikeutta ja sitä, että huoli/huolehtiminen voi jatkua vielä vaikka kuinka kauan. Tietysti kaikkien kuvioissa olevien ihmisten luonteista riippuen. Omastakin ajatusmaailmasta huomaa, miten se muuttuu siinä elämän varrella. Sitä ajatteli paljon yksioikoisemmin, että kun lapset ovat aikuisia, omiin elämän päätöksiin heillä ei ole enää vaikutusta, mutta todellakin on! Eikä se ole mitenkään pakosta johtuvaa tai siitä, ettei heistä osaisi päästää irti, vaan siitä, että he edelleen ovat omia rakkaita lapsia ja heidän asiansa kiinnostavat ja heidän elämässään haluaa olla läsnä.
Se, ettei lapseton ihminen tätä kaikkea voikaan tietää ja ymmärtää, on aivan ymmärrettävää ja inhimillistä. Niistä asioista sitä enemmän on hajua, joista on omaa kokemusta.
Minulla on täysi-ikäiset lapset, enkä ihan ymmärrä, mistä puhut. Ei heillä ole vaikutusta minun päätöksiini. Olen täysin päästänyt heistä irti. Toivon, että he tulevat välillä minua katsomasn, kertovat kuulumisiaan, mutta en minä heidän elämässään ole ”läsnä”. Tai olen joo, muttasamalla tavalla kuin hyvien ystävienikin.
Okei, koitan selittää paremmin. Ennen kuin he olivat aikuisia, olivat vielä teinejä, ajattelin että kun olemme taas kahden, saatamme vaikka ottaa ja muuttaa ulkomaille kun työelämä on ohitse. Siinä vaiheessa se ajatus, että onko meillä kenties joskus lapsenlapsia, ei tuntunut missään, kun ne omat lapset olivat vielä teinejä. Nyt kun he ovat omillaan, mutteivat vielä itse vanhempia, ajattelen jo toisin. Jos saamme joskus lapsenlapsia, en välttämättä tahtoisi asua toisessa maassa (minä voin sen valinnan tehdä), vaan olisin mieluummin lähempänä. Tapaan aikuisia lapsiani aika usein, vietämme aikaa yhdessä eri kokoonpanoin ja ymmärtääkseni aivan vapaaehtoisesti jokaisen näkökulmasta. Joten en mitenkään osaisi ajatella, että aikuistuneet lapseni olisivat "samassa asemassa" kuin vaikka ystävät tai tuttavat. Mutta ymmärrän toki sen, että joku toinen (sinä vaikka) ajattelet siitä eri tavoin. Se millaisia päätöksiä teen/teemme nyt elämässämme on tietysti riippuvaista siitä, millaisia asioita pidämme tärkeinä. Minulle yksi tärkeä asia on se, että läheisyydentunne perheessä säilyy kunkin yksityisyyttä kunnioittaen. Sinä saatat ajatella siitä ihan samoin, mutta keinot päästä tuohon ja lopputulos voivat olla erilaisia, eivät vääriä (tai minun) vaan erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On väärä ajattelu, että lapset eivät ole enää kuvioissa kun aikuistuvat ja muuttavat pois. Meillä mieheni aikuiset lapset ovat miniöineen, vävyineen ja lapsineen kovastikin elämässämme mukana. Kaikki ovat ihania ja rakkaita, mutta minäkin luulin, että he aikuisina eivät niin paljon vaikuta elämäämme. Olin väärässä, joskus väsyttää, mutta olen tietysti iloinen , että kaikilla on keskenään hyvät välit.
Miksi kukaan edes tekisi lapsia sillä ajatuksella, että pääseepähän eroon kun täysi-ikäistyvät? Perhehän on ympärillä kun ikääntyy, jos niin haluaa. Puoliso voi kuolla ensin. Kuka silloin on auttamassa? Vai eivätkö nämä ihmiset ole tekemisissä omien vanhempiensa kanssa?
Moni ihminen tosiaan ajattelee, että lapset ulkoistuvat 18-vuotiaina. Teinien vanhemmat etenkin usein ajattelevat, että ah kun vielä muutaman vuoden kestän, niin sitten! Mutta yleensä sekin ajatusmaailma ehtii muuttua ja kun lapset oikeasti lähtevät pesästä, ei se olekaan vain iloa ja riemua, vaan haikeutta ja sitä, että huoli/huolehtiminen voi jatkua vielä vaikka kuinka kauan. Tietysti kaikkien kuvioissa olevien ihmisten luonteista riippuen. Omastakin ajatusmaailmasta huomaa, miten se muuttuu siinä elämän varrella. Sitä ajatteli paljon yksioikoisemmin, että kun lapset ovat aikuisia, omiin elämän päätöksiin heillä ei ole enää vaikutusta, mutta todellakin on! Eikä se ole mitenkään pakosta johtuvaa tai siitä, ettei heistä osaisi päästää irti, vaan siitä, että he edelleen ovat omia rakkaita lapsia ja heidän asiansa kiinnostavat ja heidän elämässään haluaa olla läsnä.
Se, ettei lapseton ihminen tätä kaikkea voikaan tietää ja ymmärtää, on aivan ymmärrettävää ja inhimillistä. Niistä asioista sitä enemmän on hajua, joista on omaa kokemusta.
Minulla on täysi-ikäiset lapset, enkä ihan ymmärrä, mistä puhut. Ei heillä ole vaikutusta minun päätöksiini. Olen täysin päästänyt heistä irti. Toivon, että he tulevat välillä minua katsomasn, kertovat kuulumisiaan, mutta en minä heidän elämässään ole ”läsnä”. Tai olen joo, muttasamalla tavalla kuin hyvien ystävienikin.
Okei, koitan selittää paremmin. Ennen kuin he olivat aikuisia, olivat vielä teinejä, ajattelin että kun olemme taas kahden, saatamme vaikka ottaa ja muuttaa ulkomaille kun työelämä on ohitse. Siinä vaiheessa se ajatus, että onko meillä kenties joskus lapsenlapsia, ei tuntunut missään, kun ne omat lapset olivat vielä teinejä. Nyt kun he ovat omillaan, mutteivat vielä itse vanhempia, ajattelen jo toisin. Jos saamme joskus lapsenlapsia, en välttämättä tahtoisi asua toisessa maassa (minä voin sen valinnan tehdä), vaan olisin mieluummin lähempänä. Tapaan aikuisia lapsiani aika usein, vietämme aikaa yhdessä eri kokoonpanoin ja ymmärtääkseni aivan vapaaehtoisesti jokaisen näkökulmasta. Joten en mitenkään osaisi ajatella, että aikuistuneet lapseni olisivat "samassa asemassa" kuin vaikka ystävät tai tuttavat. Mutta ymmärrän toki sen, että joku toinen (sinä vaikka) ajattelet siitä eri tavoin. Se millaisia päätöksiä teen/teemme nyt elämässämme on tietysti riippuvaista siitä, millaisia asioita pidämme tärkeinä. Minulle yksi tärkeä asia on se, että läheisyydentunne perheessä säilyy kunkin yksityisyyttä kunnioittaen. Sinä saatat ajatella siitä ihan samoin, mutta keinot päästä tuohon ja lopputulos voivat olla erilaisia, eivät vääriä (tai minun) vaan erilaisia.
Ja lisään vielä, sanomalla, että heillä on vaikutusta tekemiini päätöksiin, en tarkoita sitä, että he määräisivät mitä minä teen, vaan että heidän olemassaolonsa vaikuttaa siihen, mitä tahdon tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On väärä ajattelu, että lapset eivät ole enää kuvioissa kun aikuistuvat ja muuttavat pois. Meillä mieheni aikuiset lapset ovat miniöineen, vävyineen ja lapsineen kovastikin elämässämme mukana. Kaikki ovat ihania ja rakkaita, mutta minäkin luulin, että he aikuisina eivät niin paljon vaikuta elämäämme. Olin väärässä, joskus väsyttää, mutta olen tietysti iloinen , että kaikilla on keskenään hyvät välit.
Miksi kukaan edes tekisi lapsia sillä ajatuksella, että pääseepähän eroon kun täysi-ikäistyvät? Perhehän on ympärillä kun ikääntyy, jos niin haluaa. Puoliso voi kuolla ensin. Kuka silloin on auttamassa? Vai eivätkö nämä ihmiset ole tekemisissä omien vanhempiensa kanssa?
Moni ihminen tosiaan ajattelee, että lapset ulkoistuvat 18-vuotiaina. Teinien vanhemmat etenkin usein ajattelevat, että ah kun vielä muutaman vuoden kestän, niin sitten! Mutta yleensä sekin ajatusmaailma ehtii muuttua ja kun lapset oikeasti lähtevät pesästä, ei se olekaan vain iloa ja riemua, vaan haikeutta ja sitä, että huoli/huolehtiminen voi jatkua vielä vaikka kuinka kauan. Tietysti kaikkien kuvioissa olevien ihmisten luonteista riippuen. Omastakin ajatusmaailmasta huomaa, miten se muuttuu siinä elämän varrella. Sitä ajatteli paljon yksioikoisemmin, että kun lapset ovat aikuisia, omiin elämän päätöksiin heillä ei ole enää vaikutusta, mutta todellakin on! Eikä se ole mitenkään pakosta johtuvaa tai siitä, ettei heistä osaisi päästää irti, vaan siitä, että he edelleen ovat omia rakkaita lapsia ja heidän asiansa kiinnostavat ja heidän elämässään haluaa olla läsnä.
Se, ettei lapseton ihminen tätä kaikkea voikaan tietää ja ymmärtää, on aivan ymmärrettävää ja inhimillistä. Niistä asioista sitä enemmän on hajua, joista on omaa kokemusta.
Minulla on täysi-ikäiset lapset, enkä ihan ymmärrä, mistä puhut. Ei heillä ole vaikutusta minun päätöksiini. Olen täysin päästänyt heistä irti. Toivon, että he tulevat välillä minua katsomasn, kertovat kuulumisiaan, mutta en minä heidän elämässään ole ”läsnä”. Tai olen joo, muttasamalla tavalla kuin hyvien ystävienikin.
Okei, koitan selittää paremmin. Ennen kuin he olivat aikuisia, olivat vielä teinejä, ajattelin että kun olemme taas kahden, saatamme vaikka ottaa ja muuttaa ulkomaille kun työelämä on ohitse. Siinä vaiheessa se ajatus, että onko meillä kenties joskus lapsenlapsia, ei tuntunut missään, kun ne omat lapset olivat vielä teinejä. Nyt kun he ovat omillaan, mutteivat vielä itse vanhempia, ajattelen jo toisin. Jos saamme joskus lapsenlapsia, en välttämättä tahtoisi asua toisessa maassa (minä voin sen valinnan tehdä), vaan olisin mieluummin lähempänä. Tapaan aikuisia lapsiani aika usein, vietämme aikaa yhdessä eri kokoonpanoin ja ymmärtääkseni aivan vapaaehtoisesti jokaisen näkökulmasta. Joten en mitenkään osaisi ajatella, että aikuistuneet lapseni olisivat "samassa asemassa" kuin vaikka ystävät tai tuttavat. Mutta ymmärrän toki sen, että joku toinen (sinä vaikka) ajattelet siitä eri tavoin. Se millaisia päätöksiä teen/teemme nyt elämässämme on tietysti riippuvaista siitä, millaisia asioita pidämme tärkeinä. Minulle yksi tärkeä asia on se, että läheisyydentunne perheessä säilyy kunkin yksityisyyttä kunnioittaen. Sinä saatat ajatella siitä ihan samoin, mutta keinot päästä tuohon ja lopputulos voivat olla erilaisia, eivät vääriä (tai minun) vaan erilaisia.
Ja lisään vielä, sanomalla, että heillä on vaikutusta tekemiini päätöksiin, en tarkoita sitä, että he määräisivät mitä minä teen, vaan että heidän olemassaolonsa vaikuttaa siihen, mitä tahdon tehdä.
No joo, tavallaan ymmärrän, mutta en silti ajattele heidän kovin paljoa vaikuttavan elämääni. Ehkä ero tulee siitä, että me emme ole niin perhekeskeisiä kuin te. Toisille esim Joulu yhdessä oli elintärkeää, minulle oli ihan sama, missä lapseni olivat Jouluna.
Toisekseen tulee mieleen, että onko sinulla tyttöjä? Minulla on kaksi poikaa. Toinen on lähdössä ulkomaille ja jättämässä kaiken taakseen. Toinen on enemmän äidin mussukka, joka voisikin vaikuttaa minun elämääni, jos minä olisin ainoa, joka hänellä olisi.
Lapsi tulee olemaan aina #1. Omi täysikäinen tai ei. Ei se rahanmeno pääty siihen että lapsi täyttää 18vee. Älä luulekka. Jos sua häiritsee asia, vaihda ehdottomasti lapsettomaan mieheen! En itsekkään valitsisi yksinhuoltajaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki miehen raat menevät lapseen? Kuule niin pitääkin mennä. Sinä olet ilmeisesti fyysisesti aikuisen iässä, joten sinun rahasi menevät sinuun itseesi.
Mies tekee jotain väärin, jos kaikki rahat menevät lapseen. Lapsi vissiin on jokin kuningas, joka syö helmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On väärä ajattelu, että lapset eivät ole enää kuvioissa kun aikuistuvat ja muuttavat pois. Meillä mieheni aikuiset lapset ovat miniöineen, vävyineen ja lapsineen kovastikin elämässämme mukana. Kaikki ovat ihania ja rakkaita, mutta minäkin luulin, että he aikuisina eivät niin paljon vaikuta elämäämme. Olin väärässä, joskus väsyttää, mutta olen tietysti iloinen , että kaikilla on keskenään hyvät välit.
Miksi kukaan edes tekisi lapsia sillä ajatuksella, että pääseepähän eroon kun täysi-ikäistyvät? Perhehän on ympärillä kun ikääntyy, jos niin haluaa. Puoliso voi kuolla ensin. Kuka silloin on auttamassa? Vai eivätkö nämä ihmiset ole tekemisissä omien vanhempiensa kanssa?
Moni ihminen tosiaan ajattelee, että lapset ulkoistuvat 18-vuotiaina. Teinien vanhemmat etenkin usein ajattelevat, että ah kun vielä muutaman vuoden kestän, niin sitten! Mutta yleensä sekin ajatusmaailma ehtii muuttua ja kun lapset oikeasti lähtevät pesästä, ei se olekaan vain iloa ja riemua, vaan haikeutta ja sitä, että huoli/huolehtiminen voi jatkua vielä vaikka kuinka kauan. Tietysti kaikkien kuvioissa olevien ihmisten luonteista riippuen. Omastakin ajatusmaailmasta huomaa, miten se muuttuu siinä elämän varrella. Sitä ajatteli paljon yksioikoisemmin, että kun lapset ovat aikuisia, omiin elämän päätöksiin heillä ei ole enää vaikutusta, mutta todellakin on! Eikä se ole mitenkään pakosta johtuvaa tai siitä, ettei heistä osaisi päästää irti, vaan siitä, että he edelleen ovat omia rakkaita lapsia ja heidän asiansa kiinnostavat ja heidän elämässään haluaa olla läsnä.
Se, ettei lapseton ihminen tätä kaikkea voikaan tietää ja ymmärtää, on aivan ymmärrettävää ja inhimillistä. Niistä asioista sitä enemmän on hajua, joista on omaa kokemusta.
Minulla on täysi-ikäiset lapset, enkä ihan ymmärrä, mistä puhut. Ei heillä ole vaikutusta minun päätöksiini. Olen täysin päästänyt heistä irti. Toivon, että he tulevat välillä minua katsomasn, kertovat kuulumisiaan, mutta en minä heidän elämässään ole ”läsnä”. Tai olen joo, muttasamalla tavalla kuin hyvien ystävienikin.
Okei, koitan selittää paremmin. Ennen kuin he olivat aikuisia, olivat vielä teinejä, ajattelin että kun olemme taas kahden, saatamme vaikka ottaa ja muuttaa ulkomaille kun työelämä on ohitse. Siinä vaiheessa se ajatus, että onko meillä kenties joskus lapsenlapsia, ei tuntunut missään, kun ne omat lapset olivat vielä teinejä. Nyt kun he ovat omillaan, mutteivat vielä itse vanhempia, ajattelen jo toisin. Jos saamme joskus lapsenlapsia, en välttämättä tahtoisi asua toisessa maassa (minä voin sen valinnan tehdä), vaan olisin mieluummin lähempänä. Tapaan aikuisia lapsiani aika usein, vietämme aikaa yhdessä eri kokoonpanoin ja ymmärtääkseni aivan vapaaehtoisesti jokaisen näkökulmasta. Joten en mitenkään osaisi ajatella, että aikuistuneet lapseni olisivat "samassa asemassa" kuin vaikka ystävät tai tuttavat. Mutta ymmärrän toki sen, että joku toinen (sinä vaikka) ajattelet siitä eri tavoin. Se millaisia päätöksiä teen/teemme nyt elämässämme on tietysti riippuvaista siitä, millaisia asioita pidämme tärkeinä. Minulle yksi tärkeä asia on se, että läheisyydentunne perheessä säilyy kunkin yksityisyyttä kunnioittaen. Sinä saatat ajatella siitä ihan samoin, mutta keinot päästä tuohon ja lopputulos voivat olla erilaisia, eivät vääriä (tai minun) vaan erilaisia.
Ja lisään vielä, sanomalla, että heillä on vaikutusta tekemiini päätöksiin, en tarkoita sitä, että he määräisivät mitä minä teen, vaan että heidän olemassaolonsa vaikuttaa siihen, mitä tahdon tehdä.
No joo, tavallaan ymmärrän, mutta en silti ajattele heidän kovin paljoa vaikuttavan elämääni. Ehkä ero tulee siitä, että me emme ole niin perhekeskeisiä kuin te. Toisille esim Joulu yhdessä oli elintärkeää, minulle oli ihan sama, missä lapseni olivat Jouluna.
Toisekseen tulee mieleen, että onko sinulla tyttöjä? Minulla on kaksi poikaa. Toinen on lähdössä ulkomaille ja jättämässä kaiken taakseen. Toinen on enemmän äidin mussukka, joka voisikin vaikuttaa minun elämääni, jos minä olisin ainoa, joka hänellä olisi.
Minäkään en muuten välitä joulusta ollenkaan, olen lapsiperhejouluja järjestänyt sen takia, että ne ovat olleet muulle perheelle tärkeitä. :) Ja lapseni ovat poikia, tyttäriä minulla ei ole. Pojat ovat olleet ulkomailla myös, eivät kovin pitkiä aikoja, mutta kuukausia kuitenkin. Ja mietin tuota perhekeskeisyyttä. En tavallaan miellä, että olisimme kauhean perhekeskeisiä, mutta ehkä me olemmekin.
No lähde äkkiä suhteesta, tuhlaat vain aikaasi! Tuollainen asia ei tule muuttumaan, ja sitä paitsi miksi olet ottanut mieheksi yksinhuoltajan? Itse en kyllä ottaisi, kiertäisin kaukaa. Miksi mies on yksinhuoltaja? Lapsi on siis kasvanut ilman äitiä, ja mies todennäköisesti hemmottelee lasta? Vai miksi puhut rahasta? Eihän miehen raha-asiat sinulle kuulu, vai asutteko jo yhdessä? Anna heidän elää omaa elämäänsä, ja etsi joku toinen mies. Jos haluat itse lapsen, etsi lapseton mies, jonka kanssa voit saada lapsen niin että se on molemmille ensimmäinen lapsi. En muutenkaan ymmärrä uusperhekuvioita, aivan liian monimutkaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvänen aika. Lapsen hankkineelle ihmiselle lapsen kuuluu olla aina ykkönen. Sinun kannattaa hankkia itsellesi ensisijaisesti itsetunto ja alkaa seurustella vasta sitten.
T. Vela, jonka miesystävällä on kaksi ihanaa lasta
Haiskahtaa baska puheelta. Ettei vaan sulla olisi ne pennut ja mies lapseton.
Me Velat kun ei yleensä haluta lapsellisia ihmisiä elämäämme.
Sinccis
Normaalia. Mä olin suhteessa 10 vuotta ennen kuin lähdin. Kyllästyin olemaan kodissani toisen luokan kansalainen. Mies antoi tytölleen ksiken mitä tämä keksi haluta. Koski myös mun omaisuutta kuten meikkejä ja myöhemmin yksiä korkkareita, joita sitten pelastelin tytön huoneesta. Mies perusteli, että kun tyttö halusi just nyt sen ja sen jutun eikä ehditty kauppaan. Kun tyttö vielä heräili yöllä ja jos katsoimme miehen kanssa elokuvaa ja tyttö heräsi niin tyttöä ei viety takaisin nukkumaan vaan tyttö sai tulla sohvalle katsoon netflixiä ja nukahtamaan. Myös ulkona syöminen oli aina mäkkäri, kun tytön kuului saada päättää. Päätin lähteä. Tyttö oli kuulemma tosi huonona ja itseasiassa soittelikin mulle, että tulisin takaisin ja kyseli miksi lähdin. Asuin heidän kanssaan tytön ikävuodet 5-15. Kolmen puhelun jälkeen en enää vastaillut tytön soittoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperhekuviot on pahinta mitä tiedän. Aivan järkyttävää touhua. Kerran kokeilin ja juoksin parissa viikossa ovesta ulos. En ikinä enää ota yksinhuoltajaa.
Vierailija kirjoitti:
Normaalia. Mä olin suhteessa 10 vuotta ennen kuin lähdin. Kyllästyin olemaan kodissani toisen luokan kansalainen. Mies antoi tytölleen ksiken mitä tämä keksi haluta. Koski myös mun omaisuutta kuten meikkejä ja myöhemmin yksiä korkkareita, joita sitten pelastelin tytön huoneesta. Mies perusteli, että kun tyttö halusi just nyt sen ja sen jutun eikä ehditty kauppaan. Kun tyttö vielä heräili yöllä ja jos katsoimme miehen kanssa elokuvaa ja tyttö heräsi niin tyttöä ei viety takaisin nukkumaan vaan tyttö sai tulla sohvalle katsoon netflixiä ja nukahtamaan. Myös ulkona syöminen oli aina mäkkäri, kun tytön kuului saada päättää. Päätin lähteä. Tyttö oli kuulemma tosi huonona ja itseasiassa soittelikin mulle, että tulisin takaisin ja kyseli miksi lähdin. Asuin heidän kanssaan tytön ikävuodet 5-15. Kolmen puhelun jälkeen en enää vastaillut tytön soittoihin.
Hyvä esimerkki siitä, miten parisuhde jätetään kakkoseksi.
Näitähän on. Enemmän ihmettelen, mitä sinä 10 (!!!) vuotta tuossa olit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uusperhekuviot on pahinta mitä tiedän. Aivan järkyttävää touhua. Kerran kokeilin ja juoksin parissa viikossa ovesta ulos. En ikinä enää ota yksinhuoltajaa.
Normaalijärkinen tajuaa kokeilemattakin.
Mä olen konservatiivi ja sitä mieltä, että jos lapset tehdään yhdessä, niin ne sitten kasvatetaankin yhdessä. Piste.
Sitten jos mies/nainen ei miellytä, niin paree valita sellainen joka miellyttää.
Ei mitään epäselvyyksiä, eikä mitään uusperheitä mun maailmankuvassa.
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole kauhea, en itsekään lähtisi uusioperhekuvioihin (helppo tietysti sanoa etukäteen), vaikka lapsista pidänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Miksi luullaan, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia?
Jos kumppani tärkein, niin lasta laiminlyödään.
Jos isä käyttää rahaa parisuhteen eteen, niin lapsi ei saa mitään.
Jos kumppani tärkein, niin lapsi on heitteillä.
Väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Miksi luullaan, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia?
Jos kumppani tärkein, niin lasta laiminlyödään.
Jos isä käyttää rahaa parisuhteen eteen, niin lapsi ei saa mitään.
Jos kumppani tärkein, niin lapsi on heitteillä.Väärin.
Tiedän tapauksia, jossa mies on perunut omia vuorojaan uuden naisen takia. Perunut viikonloppujaan, jopa viikkojaan. Ikään kuin ne lapset ovat joku riippakivi isän "uudessa" elämässä. Sellainen vaan on kamalaa itsekkyyttä. On myös aivan upeita isejä, jotka pitävät kiinni sovitusta ja tekevät kaikkensa lasten eteen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Miksi luullaan, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia?
Jos kumppani tärkein, niin lasta laiminlyödään.
Jos isä käyttää rahaa parisuhteen eteen, niin lapsi ei saa mitään.
Jos kumppani tärkein, niin lapsi on heitteillä.Väärin.
Tiedän tapauksia, jossa mies on perunut omia vuorojaan uuden naisen takia. Perunut viikonloppujaan, jopa viikkojaan. Ikään kuin ne lapset ovat joku riippakivi isän "uudessa" elämässä. Sellainen vaan on kamalaa itsekkyyttä. On myös aivan upeita isejä, jotka pitävät kiinni sovitusta ja tekevät kaikkensa lasten eteen!
Ei vuorojen peruminen tarkoita, että lapsi olisi heitteillä. Todennäköisesti lapselle se on sama asia - ellei isä lupaile ja tee ohareita, vaan toimii ennakoitavasti ja selittää asian lapselle - eksällehän tuo on vain vaikeaa. Eksää siinä laiminlyödään, ei lasta itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Miksi luullaan, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia?
Jos kumppani tärkein, niin lasta laiminlyödään.
Jos isä käyttää rahaa parisuhteen eteen, niin lapsi ei saa mitään.
Jos kumppani tärkein, niin lapsi on heitteillä.Väärin.
No, ei se uusi kumppani kyllä ole ikinä tärkein, jos mies on vastuullinen ja rakastava isä :D sama se on äideilläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en voisi olla miehen kanssa, jolle mä olisin tärkeämpi kuin hänen oma lapsensa. Mulle se kertoisi ikäviä asioita hänestä isänä ja sitä myöten miehenä.
Sama täällä. Jos miehellä on lapsia ja hän laiminlyö isän velvollisuuksiaan minun takiani, niin ei hän ole minulle oikea kumppani. Lasten kuuluu mennä uusien kumppaneiden edelle. Sitä on vanhemmuus! Siksi se on ihan sinun päätettävissä haluatko miehen, jolla on lapsia vai ei ole. Jos ei kestä sitä ajatusta, että mies on isä, jolla vastuu lapsistaan, niin ei ole sitten oikea kumppani sinulle.
Miksi luullaan, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia?
Jos kumppani tärkein, niin lasta laiminlyödään.
Jos isä käyttää rahaa parisuhteen eteen, niin lapsi ei saa mitään.
Jos kumppani tärkein, niin lapsi on heitteillä.Väärin.
Tiedän tapauksia, jossa mies on perunut omia vuorojaan uuden naisen takia. Perunut viikonloppujaan, jopa viikkojaan. Ikään kuin ne lapset ovat joku riippakivi isän "uudessa" elämässä. Sellainen vaan on kamalaa itsekkyyttä. On myös aivan upeita isejä, jotka pitävät kiinni sovitusta ja tekevät kaikkensa lasten eteen!
Ei vuorojen peruminen tarkoita, että lapsi olisi heitteillä. Todennäköisesti lapselle se on sama asia - ellei isä lupaile ja tee ohareita, vaan toimii ennakoitavasti ja selittää asian lapselle - eksällehän tuo on vain vaikeaa. Eksää siinä laiminlyödään, ei lasta itseään.
Niin mitä isä selittää lapselle? Et nyt saa tulla luokseni, kun mennään Minnan kanssa treffeille? Voi jeesus... Kyllä se lapsi tajuaa hyvin äkkiä missä mennään, kun isä ei haluakaan häntä sen Minnan takia...
En olisi koskaan aloittanut parisuhdetta "lapsellisen" miehen kanssa. Tottakai lapsen pitää olla hänen elämänsä tärkein henkilö ja tottakai sinä tulet vasta kakkoseksi!