Pitkäaikaissairaat, tietääkö kaikki lähipiirissänne sairaudestanne?

Minä sairastan (keskivaikeaa) masennusta, kukaan ei tiedä.

Tietävät, mutta eivät äitiäni lukuunottamatta vaikuta ymmärtävän. Siksipä en siitä nykyään pahemmin puhukaan, koska mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Saatan mainita sairaudesta silloin, kun joudun ilmoittamaan, etten välttämättä pysty vaikka osallistumaan illanviettoon, kun sairaus on niskan päällä.

Eivät tiedä, oikeastaan vaan oma mies ja äiti tietävät, lapsillekaan en ole kertonut koska ovat vielä sen verran pieniä että asia kantautuisi varmasti muiden korviin.

Tietää.

Ei tiedä. Siihen on syynsä. Olen avautunut vain ihan muutamalle, ja niistäkin eräs paha virhearvio - narsistinen ihminen halusi satuttaa yhä enemmän pilkkaamisen ja hylkäämisen kautta.

En myöskään tule puhumaan. Hauta puhuu aikanaan.

Minulla on MS-tauti, joka ei normaalisti näy ulospäin eli oireeni ovat pääsääntöisesti kognitiivisia. Perhe ja lähisuku tietää, kaveri- ja tuttavapiirissä on joitain jotka eivät tiedä.

Ei. Kerron jos on joskus pakko. Muuten en. 

Tietävät. Pakko on ollut selitellä kun joutuu kaivelemaan lääkkeitä yllättävissäkin tilanteissa ja alkoholia en lääkityksen vuoksi voi käyttää. Ei ole ollut mitään ongelmaa kenenkään kanssa, sairauksia on maailmassa vaikka millä mitalla ja ei siinä ole mitään ihmeellistä jos jollain on joku sairaus.

Tietävät. Crohnikolla on ajoittain outo ruokavalio, vaihteleva elopaino ja etuajo-oikeus vessaan.

Tietävät, koska jouduin vaihtanaan ammattia sen takia.

Minulla on etenevä sairaus, joka ei tällä hetkellä oireile mitenkään. Oma perheeni tietää, vanhempani, siskoni ja osa ystävistä. Äitini on kertonut yhdelle siskolleen. Haluaisin olla avoimempi ja kertoa lähisuvulle, mm. serkuilleni, mutta vanhemmilleni sairaudet on vaikea ja hävettävä asia ja he eivät halua, että niistä puhutaan. Diagnoosin saamisen jälkeen vanhempani eivät ole kyselleet siitä sanallakaan ja kiusaantuvat, jos sanon jotain siihen liittyvää. Siksi tuntuu vaikealta kertoa serkuilleni ja muutenkin lähisuvulle.

Yhdellä työpaikalla työkavereille kerroin, koska sain diagnoosin siihen aikaan ja lääkärikäyntejä tuli paljon. Pomot eivät tiedä. Siellä puhuttiin avoimesti muutenkin sairauksista ja muista vaivoista.

Tietävät, mutta eivät ilmeisesti usko. Ehdottelevat jatkuvasti ihan vakavissaan asioita, joita en pysty enää tekemään ja kummastelevat, kun kieltäydyn. Sairauteni ei näy päälle ja pystyn tekemään lähes kaikkea hetken aikaa, mutta en pidempään.

Tietävät. Mitäpä sitä häpeilemään, ilmi tulee kuitenkin joskus. On ollut huomattavasti helpompi itsekin sopeutua, kun ei tarvitse salailla ja selitellä.

En oo kertonut ku miehelle, lapsille ja vanhemmilleni sekä yhdelle kaverille.

Kumppani ja yksi sukulainen tietävät.

Tietää. Keliakiassa kun ei ole mitään salailtavaa. 

Mulla on ms-tauti, ja kaikki tutut kyllä tietää sen. Vaikka suurimmat oireet ovatkin kognitiivisia, on minulla myös mm. tasapainovaikeuksia joka saattaa näkyä. Lisäksi teen lyhempää työaikaa.

Vain aviopuolisoni tietää totuuden terveydentilastani. 

Ei tiedä, koska huomasin nopeasti että jos kerroin diabeteksestä ihmisten käytös muuttui kummalliseksi.

Minulla on rintasyöpä, josta ei tiedä muut kuin tyttäreni ja hänen avomiehensä sekä sisareni.

Olen hyvässä hoidossa ja ennuste on hyvä, mutta tällaisestahan ei koskaan voi varmuudella tietää.

Tytär käy mukanani lääkärikäynneillä, mitään sytoja tai säteitä en tarvitse, lääkehoito. Myöhemmin saattaa tulla operaatio kun kasvain on saatu inaktiiviseksi, on hormoniperäinen syöpä.

En näe mitään pointtia huudella asiasta maailmalle, jos kuolen niin kuolen! Niin kuolee jokainen muukin, yksikään tänne ei ole jäänyt eikä jää. Toimin arjessa  täysin normaalisti. Väsyn ehkä vähän nopeammin ja lepoa vaatii enemmän kuin terveenä.