Äiti haluaa antaa vammaisen lapsensa pois

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näen työni puolesta perheitä, joissa on vammaisia lapsia. Se arki on oikeasti aivan käsittämättömän rankkaa, sitä ei voi ulkopuoliset edes ymmärtää. Ymmärrän hyvin, että jotkut päätyy ratkaisuun sijoittaa vammainen laitokseen tms. Se ei tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi rakas, mutta joskus vain tulee raja vastaan. Se on raskasta.

Laitokseen, jossa eivät käy, tai hyvin harvoin...

Et ilmeisesti kykene käsittämään miten raskasta se elämä voikaan olla. On myös perheitä, joissa on normaaleja lapsia kehitysvammaisen lisäksi, jolloin elämä on hektistä. Kun tulee uusi elämäntilanne sen myötä kun kehitysvammainen on laitoshoitoon siirtynyt, siinä on aika totutteleminen vanhemmilla.

Ja usko pois, kyllä he käyvät katsomassa lapsiaan siellä laitoksessa, kykyjensä mukaan. Ja rakas se lapsi on silti heille, se on oma lapsi.

Melkoisen analyysin sait aikaiseksi yhdestä lauseesta.

Eiköhän näissä laitoksissa työskentelevät tiedä kuinka usein siellä asuvaa käydään katsomassa. Kuulemma liian useita hyvin harvoin!

Sijais- tai adoptiovanhempia kehitysvammaiselle lapselle leinee aika vaikea löytää, mutta onhan niitä hoitolaitoksiakin. Lapsen antaminen pois voi olla jopa rakkaudellinen teko. Jos äiti ei jaksa / pysty hoitamaan vammaista lastaan samalla tavalla kuin tervettä lastaan, niin lapsi ei ainakaan kärsi äidin rakkaudettomuudesta ja terveen sisaruksen suosimisesta. Toivottavasti lapselle löytyy mahdollisimman hyvä paikka, jossa hänestä pidetään huolta ja tuetaan hänen kehitystään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näen työni puolesta perheitä, joissa on vammaisia lapsia. Se arki on oikeasti aivan käsittämättömän rankkaa, sitä ei voi ulkopuoliset edes ymmärtää. Ymmärrän hyvin, että jotkut päätyy ratkaisuun sijoittaa vammainen laitokseen tms. Se ei tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi rakas, mutta joskus vain tulee raja vastaan. Se on raskasta.

Laitokseen, jossa eivät käy, tai hyvin harvoin...

Et ilmeisesti kykene käsittämään miten raskasta se elämä voikaan olla. On myös perheitä, joissa on normaaleja lapsia kehitysvammaisen lisäksi, jolloin elämä on hektistä. Kun tulee uusi elämäntilanne sen myötä kun kehitysvammainen on laitoshoitoon siirtynyt, siinä on aika totutteleminen vanhemmilla.

Ja usko pois, kyllä he käyvät katsomassa lapsiaan siellä laitoksessa, kykyjensä mukaan. Ja rakas se lapsi on silti heille, se on oma lapsi.

Melkoisen analyysin sait aikaiseksi yhdestä lauseesta.

Eiköhän näissä laitoksissa työskentelevät tiedä kuinka usein siellä asuvaa käydään katsomassa. Kuulemma liian useita hyvin harvoin!

Juu, ainahan muut tietää parhaiten toisten ihmisten tilanteista. Ei kuulu laitoksessa työskenteleville omaisten käyntien tarkkailu pätkän vertaa. Mikä edes olis riittävä käymismäärä? Joka päiväkö, muun arjen askareitten ohella?

en tuomitse ketään, mutta ite en antaisi lastani pois mistään hinnasta (Jos sellainen olisi)

ei vammaisuus ihmistä pahenna. itellä on kehitysvammainen veli ja HÄNELLÄ on aivan ihana persoonallisuus ja on ihana ihminen kaiken kaikkiaan <3

Asiaa on aina yksinkertaisempi ajatella etäältä. Entä jos teillä nyt oleva lapsenne vammautuisi, saisi esimerkiksi auto-onnettomuudessa aivovamman, joka vertautuu hyvin vaikeaan kehitysvammaisuuteen. Pystyisittekö antamaan hänet pois?

zuzi02 kirjoitti:

en tuomitse ketään, mutta ite en antaisi lastani pois mistään hinnasta (Jos sellainen olisi)

ei vammaisuus ihmistä pahenna. itellä on kehitysvammainen veli ja HÄNELLÄ on aivan ihana persoonallisuus ja on ihana ihminen kaiken kaikkiaan <3

Tässä on hyvä muistaa, että vammaisuus vaihtelee. Omalla veljelläni persoonallisuus ei juuri tule esiin ja hän on hankalasti hoidettava eikä hänen kanssaan ole oikeastaan ikinä ollut mukavaa. Aina on pelko, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän meni jo hyvin pienenä laitokseen ja kävimme häntä siellä yleensä koko perheen voimin (tai vain vanhemmat) katsomassa säännöllisesti suunnilleen kerran viikossa, mutta lyhyesti aina kerrallaan. Lyhyesti sen vuoksi, että hän jaksoi keskittyä vain lyhyitä aikoja kerrallaan ja olla iloinen ennen kuin alkoi elämöinti ja riehuminen.

Häntä ei ole mitenkään salailtu, mutta perheemme kodista tai arjesta ei mitenkään voisi päätellä, että vanhemmillani on minun ja terveen veljeni lisäksi kolmaskin lapsi. Hänellä ei ole kodissamme tavaroita. Teemme myös paljon muun perheen kanssa kaikenlaista (harrastuksia ja matkailua), joihin tämä vammainen veli ei tietenkään voi osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään haluaisi kehitysvammaista lasta mutta jos tämä kys.henkilö on jo raskauden alkuvaiheessa tiennyt ettei lasta halua, miksei ehkäisy ole ollut käytössä ja tehnyt aborttia. Haluaa antaa lapsen vasta nyt pois,kun lapsi on jo yli vuoden.

No jos on ollut ilman ehkäisyä koska on halunnut lapsen, mutta ei pystynytkään kasvattamaan kehitysvammaista lasta. Rakenneultrakaan ei aina kehitysvammaa paljasta, joten ei ole ehkä voinut sen tiedon perusteella aborttia tehdä.

Tuosta vuoden iästä taas tulee mieleen, että on halunnut yrittää pitää lapsensa kehitysvammasta huolimatta. Ehkä on jo tuossa vaiheessa ymmärtänyt, että ei ole oikea ratkaisu.

Julmalta voi kuulostaa, mutta vammaisen lapsen kasvattamiseen ei kaikista ole.

Serkkuni on kehitysvammainen, asuu edelleen yli 30-vuotiaana vanhempiensa luona. Äitinsä on ollut omaishoitajana lapsen syntymästä lähtien. Kyllähän se aika uhraus on ns luopua koko loppuelämästään sen lapsen hoitoon.

Ja tätä uhrausta odotetaan naiselta. Ei mieheltä.

noin se eläinmaailmassakin käy, vammaiset pennut hoidetaan pois viemästä voimavaroja, ei kannata hoivata, kun siitä ei tule tuottavaa yksilöä. Ihmistenkin joukossa on vielä yksilöitä, jotka eivät ole tältä osin vielä päässeet evoluution kelkkaan, heidän geeninsä edelleen toetuttavat sitä ohjelmointia, että eletään jossain kivikaudella, jossa vammainen lapsi olisi hirveä taakka.

Vierailija kirjoitti:

zuzi02 kirjoitti:

en tuomitse ketään, mutta ite en antaisi lastani pois mistään hinnasta (Jos sellainen olisi)

ei vammaisuus ihmistä pahenna. itellä on kehitysvammainen veli ja HÄNELLÄ on aivan ihana persoonallisuus ja on ihana ihminen kaiken kaikkiaan <3

Tässä on hyvä muistaa, että vammaisuus vaihtelee. Omalla veljelläni persoonallisuus ei juuri tule esiin ja hän on hankalasti hoidettava eikä hänen kanssaan ole oikeastaan ikinä ollut mukavaa. Aina on pelko, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän meni jo hyvin pienenä laitokseen ja kävimme häntä siellä yleensä koko perheen voimin (tai vain vanhemmat) katsomassa säännöllisesti suunnilleen kerran viikossa, mutta lyhyesti aina kerrallaan. Lyhyesti sen vuoksi, että hän jaksoi keskittyä vain lyhyitä aikoja kerrallaan ja olla iloinen ennen kuin alkoi elämöinti ja riehuminen.

Häntä ei ole mitenkään salailtu, mutta perheemme kodista tai arjesta ei mitenkään voisi päätellä, että vanhemmillani on minun ja terveen veljeni lisäksi kolmaskin lapsi. Hänellä ei ole kodissamme tavaroita. Teemme myös paljon muun perheen kanssa kaikenlaista (harrastuksia ja matkailua), joihin tämä vammainen veli ei tietenkään voi osallistua.

Juuri tämä. Voi että, miten paljon ihmisiltä saa kuulla, että vammaisethan ovat ihania ja aurinkoisia ja tuovat iloa ja väriä elämään. Kun eivät välttämättä ole. Oma tyttäreni oli pakko laittaa 11-vuotiaana hoitokotiin, koska hän hallitsi perheemme elämää totaalisesti, terveet lapset kärsivät meistä vanhemmista puhumattakaan eikä hänen kanssaan todellakaan ollut mukavaa ja aurinkoista. Itseasiassa jälkeenpäin ajateltuna hänet olisi pitänyt laittaa hoitokotiin jo paljon aiemminkin. Turhaan rasitimme perhettämme ja parisuhdetta niin pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

zuzi02 kirjoitti:

en tuomitse ketään, mutta ite en antaisi lastani pois mistään hinnasta (Jos sellainen olisi)

ei vammaisuus ihmistä pahenna. itellä on kehitysvammainen veli ja HÄNELLÄ on aivan ihana persoonallisuus ja on ihana ihminen kaiken kaikkiaan <3

Tässä on hyvä muistaa, että vammaisuus vaihtelee. Omalla veljelläni persoonallisuus ei juuri tule esiin ja hän on hankalasti hoidettava eikä hänen kanssaan ole oikeastaan ikinä ollut mukavaa. Aina on pelko, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän meni jo hyvin pienenä laitokseen ja kävimme häntä siellä yleensä koko perheen voimin (tai vain vanhemmat) katsomassa säännöllisesti suunnilleen kerran viikossa, mutta lyhyesti aina kerrallaan. Lyhyesti sen vuoksi, että hän jaksoi keskittyä vain lyhyitä aikoja kerrallaan ja olla iloinen ennen kuin alkoi elämöinti ja riehuminen.

Häntä ei ole mitenkään salailtu, mutta perheemme kodista tai arjesta ei mitenkään voisi päätellä, että vanhemmillani on minun ja terveen veljeni lisäksi kolmaskin lapsi. Hänellä ei ole kodissamme tavaroita. Teemme myös paljon muun perheen kanssa kaikenlaista (harrastuksia ja matkailua), joihin tämä vammainen veli ei tietenkään voi osallistua.

Juuri tämä. Voi että, miten paljon ihmisiltä saa kuulla, että vammaisethan ovat ihania ja aurinkoisia ja tuovat iloa ja väriä elämään. Kun eivät välttämättä ole. Oma tyttäreni oli pakko laittaa 11-vuotiaana hoitokotiin, koska hän hallitsi perheemme elämää totaalisesti, terveet lapset kärsivät meistä vanhemmista puhumattakaan eikä hänen kanssaan todellakaan ollut mukavaa ja aurinkoista. Itseasiassa jälkeenpäin ajateltuna hänet olisi pitänyt laittaa hoitokotiin jo paljon aiemminkin. Turhaan rasitimme perhettämme ja parisuhdetta niin pitkään.

Näinhän se on. Vaikka lapsi on rakas niin kylmä fakta on myös se, että elämä hänen kanssaan voi olla täysin sietämätöntä ja uuvuttavan rankkaa niin vanhemmille kuin mahdollisille sisaruksille. Kaikki eivät voi eikä todellakaan tarvitsekaan uhrata koko elämäänsä alkamalla omaishoitajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon varmaan pahempi. Abortoin sikiön, kun varmistui, että hänellä on trisomia.

Minulle on tehty myöhäisessä vaiheessa raskaudenkeskeytys trisomian takia. Se oli aivan käsittämättömän surullinen ja rankka ratkaisu. Harkitsimme myös lapsen pitämistä, mutta totuus on ettei kehitysvamman syvyyttä voi ennustaa ja pelkäsin, että meidän koko perheemme elämästä - etenkin vammaisen lapsemme elämästä - tulisi liian raskasta. Maailman on julma paikka terveellekin ihmiselle, niin mitä se on vammaiselle. Nyt joudun elämään ikuisen syyllisyyden ja surun kanssa, mutta tiedän että lapseni kärsimys olisi ollut minulle aivan sietämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään haluaisi kehitysvammaista lasta mutta jos tämä kys.henkilö on jo raskauden alkuvaiheessa tiennyt ettei lasta halua, miksei ehkäisy ole ollut käytössä ja tehnyt aborttia. Haluaa antaa lapsen vasta nyt pois,kun lapsi on jo yli vuoden.

No jos on ollut ilman ehkäisyä koska on halunnut lapsen, mutta ei pystynytkään kasvattamaan kehitysvammaista lasta. Rakenneultrakaan ei aina kehitysvammaa paljasta, joten ei ole ehkä voinut sen tiedon perusteella aborttia tehdä.

Tuosta vuoden iästä taas tulee mieleen, että on halunnut yrittää pitää lapsensa kehitysvammasta huolimatta. Ehkä on jo tuossa vaiheessa ymmärtänyt, että ei ole oikea ratkaisu.

Julmalta voi kuulostaa, mutta vammaisen lapsen kasvattamiseen ei kaikista ole.

Serkkuni on kehitysvammainen, asuu edelleen yli 30-vuotiaana vanhempiensa luona. Äitinsä on ollut omaishoitajana lapsen syntymästä lähtien. Kyllähän se aika uhraus on ns luopua koko loppuelämästään sen lapsen hoitoon.

Mikään ultrahan ei voi paljastaa kehitysvammaa joka tapahtuu synnytyksessä...

Vierailija kirjoitti:

En minäkään haluaisi kehitysvammaista lasta mutta jos tämä kys.henkilö on jo raskauden alkuvaiheessa tiennyt ettei lasta halua, miksei ehkäisy ole ollut käytössä ja tehnyt aborttia. Haluaa antaa lapsen vasta nyt pois,kun lapsi on jo yli vuoden.

Älyllinen kehitysvamma ei näy ultrassa. Meillä sai sen vasta 1 ja puol vuotiiana kun ei kuulunut sanoja tai alkanut edes kontata. Oppi kyllä kävelemään 3 vuotiiana mutta voin sanoa kehitysvammaisen lapsen kasvatus ei ole helppoa meillä muutti laitokseen heti kun oli 18 . Et taida tajuta millaista on omistaa iso taapero joka puree jos et halua tehdä jotain, eikä pärjää edes koiran lenkityksen aikaa yksin vaikka olisi 15. Voin sanoa että kyllä mäkin mietin itsemurhaa yms lapsen antamista pois vaikeimpina aikoina. Mutta terve lapsi antoi voimaa siiheen että tiesin hänen tarvitsenvansa mua ja olen niin iloinen että sain olla hänen elämässään

Vierailija kirjoitti:

zuzi02 kirjoitti:

en tuomitse ketään, mutta ite en antaisi lastani pois mistään hinnasta (Jos sellainen olisi)

ei vammaisuus ihmistä pahenna. itellä on kehitysvammainen veli ja HÄNELLÄ on aivan ihana persoonallisuus ja on ihana ihminen kaiken kaikkiaan <3

Tässä on hyvä muistaa, että vammaisuus vaihtelee. Omalla veljelläni persoonallisuus ei juuri tule esiin ja hän on hankalasti hoidettava eikä hänen kanssaan ole oikeastaan ikinä ollut mukavaa. Aina on pelko, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän meni jo hyvin pienenä laitokseen ja kävimme häntä siellä yleensä koko perheen voimin (tai vain vanhemmat) katsomassa säännöllisesti suunnilleen kerran viikossa, mutta lyhyesti aina kerrallaan. Lyhyesti sen vuoksi, että hän jaksoi keskittyä vain lyhyitä aikoja kerrallaan ja olla iloinen ennen kuin alkoi elämöinti ja riehuminen.

Häntä ei ole mitenkään salailtu, mutta perheemme kodista tai arjesta ei mitenkään voisi päätellä, että vanhemmillani on minun ja terveen veljeni lisäksi kolmaskin lapsi. Hänellä ei ole kodissamme tavaroita. Teemme myös paljon muun perheen kanssa kaikenlaista (harrastuksia ja matkailua), joihin tämä vammainen veli ei tietenkään voi osallistua.

Niinpä. Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että esim. kaikki down-ihmiset ovat iloisia, hyväntuulisia ja näyttelevät Salkkareissa. Totuus on, että heitä on vain pieni osa, joilla kehitysvamma on niin lievä. Sitten se yleistetään koskemaan kaikkia, kun se on se, mitä tavallinen kansanosa näkee.

Mitä? Ei voi olla totta? Kylläpä on törkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näen työni puolesta perheitä, joissa on vammaisia lapsia. Se arki on oikeasti aivan käsittämättömän rankkaa, sitä ei voi ulkopuoliset edes ymmärtää. Ymmärrän hyvin, että jotkut päätyy ratkaisuun sijoittaa vammainen laitokseen tms. Se ei tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi rakas, mutta joskus vain tulee raja vastaan. Se on raskasta.

Laitokseen, jossa eivät käy, tai hyvin harvoin...

Yleensä ovat terveiden lasten vanhempia, jotka näin syyllistävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon varmaan pahempi. Abortoin sikiön, kun varmistui, että hänellä on trisomia.

Minulle on tehty myöhäisessä vaiheessa raskaudenkeskeytys trisomian takia. Se oli aivan käsittämättömän surullinen ja rankka ratkaisu. Harkitsimme myös lapsen pitämistä, mutta totuus on ettei kehitysvamman syvyyttä voi ennustaa ja pelkäsin, että meidän koko perheemme elämästä - etenkin vammaisen lapsemme elämästä - tulisi liian raskasta. Maailman on julma paikka terveellekin ihmiselle, niin mitä se on vammaiselle. Nyt joudun elämään ikuisen syyllisyyden ja surun kanssa, mutta tiedän että lapseni kärsimys olisi ollut minulle aivan sietämätöntä.

Riippuu trisomiasta. Downin kohdalla ei ole mitään syytä arvella lapsen kärsivän. Muut trisomiat ovat yleensä vaikeasti vammauttavia.

Pösilö ap, "tämä" on ihan normaali tapa viitata henkilöön.

Vierailija kirjoitti:

Asiaa on aina yksinkertaisempi ajatella etäältä. Entä jos teillä nyt oleva lapsenne vammautuisi, saisi esimerkiksi auto-onnettomuudessa aivovamman, joka vertautuu hyvin vaikeaan kehitysvammaisuuteen. Pystyisittekö antamaan hänet pois?

En pystyisi ainakaan heti. Muistoissani hän olisi se sama persoona kuin on aina ollut ja varmaan yrittäisin pitää siitä kiinni mahdollisimman kauan. Mutta fakta on ettei minulla olisi taloudellisia mahdollisuuksia hoitaa vakavasti vammaista kotona. Onnea niille joilla on, ja me muut voimme vain toivoa että Luoja varjelisi meitä ja läheisiämme sairastumista vakavasti ja joutumasta onnettomuuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon varmaan pahempi. Abortoin sikiön, kun varmistui, että hänellä on trisomia.

Minulle on tehty myöhäisessä vaiheessa raskaudenkeskeytys trisomian takia. Se oli aivan käsittämättömän surullinen ja rankka ratkaisu. Harkitsimme myös lapsen pitämistä, mutta totuus on ettei kehitysvamman syvyyttä voi ennustaa ja pelkäsin, että meidän koko perheemme elämästä - etenkin vammaisen lapsemme elämästä - tulisi liian raskasta. Maailman on julma paikka terveellekin ihmiselle, niin mitä se on vammaiselle. Nyt joudun elämään ikuisen syyllisyyden ja surun kanssa, mutta tiedän että lapseni kärsimys olisi ollut minulle aivan sietämätöntä.

Riippuu trisomiasta. Downin kohdalla ei ole mitään syytä arvella lapsen kärsivän. Muut trisomiat ovat yleensä vaikeasti vammauttavia.

Ei pidä lainkaan paikkaansa. Down voi olla myös keskivaikea, vaikea tai syvä kehitysvamma. Jotkut eivät opi lainkaan puhumaan, kävelemään ja ovat vaipoissa koko elämänsä. Toiset ovat myös hyvin arvaamattomia ja agressiivisia.