Mitä olette mieltä ja mitä itse tekisitte tässä tilanteessa? Lapsen kasvatuksesta..

Mun äiti huusi aina, se oli hirveää. Hyvin harvoin olen omille lapsilleni huutanut ja hyvin on asiat perille menneet vähemmälläkin äänenkäytöllä. Ja kyllä meillä on silti rakastettu ja välitetty.

Mieti Ap millaisen käytösmallin annat lapsillesi. Esim. koulussa ja päiväkodissa huutamisen kyllä puututaan.

Huudatko sinä ap töissäkin? Et. Entäpä sun lapset päiväkodissa/koulussa? Eivät. Joten miksi kotona pitää huutaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poika huusi viimeksikin kun rupesi taas kiukkuamaan ihan tosissaan mummun käynnin aikana pelaamisesta, että senkin väkivaltainen hullu, kun otin häneltä kuulokkeet pois ja siirsin pois tuolista.. Näin he reagoivat ja mummu tietysti aivan kauhuissaan. Tästä koitettiin myöhemmin keskustella, mutta ei lapsi tuollaista ymmärrä.. Mehän tässä esitämme..

Onpa erikoista että lapsi osaa kutsua vanhempaansa ”väkivaltaiseksi hulluksi”.

Eikö sinulla soita mitään kelloja se että oma lapsesi käyttää tuota termiä?oletko kuitenkin hieman sokea itsellesi ja omalle ”temperamentillesi” ?

Onko lapset todella perineet temperamenttisi, vai joutuvatko he pärjäämään kanssasi toimimalla samoin kuin vanhempi toimii? Voisiko toimintasi aiheuttaa kuitenkin lapsille stressiä jota et huomaa?

Miksi piti siirtää lasta ja ottaa kuulokkeet pois - miksi et laittanut vain laitetta kiinni? Halusitko kuitenkin vähän fyysisesti pelotella ja näpäyttää?

Nämä on vain kysymyksiä, ei syytöksiä. Jos saat näistä kysymyksistä itseltäsi rehellisesti puhtaat paperit, asia on ok.

Fakta on kuitenkin se että yleensä lapset kiihtyy kun vanhempi kiihtyy. Tai lasten kiihtymykselle on muu syy, tunne jota eivät osaa sanoittaa, väsymys,nälkä, turhautuminen tms. Tunteita olisi hyvä oppia tunnistamaan, niin lasten kuin aikuisten.

Taisin sanoa kolme kertaa että laitapa kone kiinni nyt. Sitten otin kuulokkeet pois ja päästä ja sanoin että nyt pois siitä, jolloin alkoi huuto. Normaalisti laittaa koneen kiinni ja tulee pois kun sanoo. Nyt oli kuin pirun riivaama kun nousi siitä, enpä tiedä miksi..

No tuota...en ota kantaa huutamiseen vs. rauhallisuuteen koska sitähän ap ei kysynyt, mutta meillä on ollut myös perhekulttuureissa eroa. Miehen äiti on äärimmäisen tarkka siisteydestä ja järjestyksestä ja pelkää aina, että jotain menee rikki. Ei myöskään jotenkin kestä että tehdään jotain epänormatiivista. No, meidän lapset kuten monet lapset tykkäävät maata ja kieriä lattialla, leikeissä mutta myös ihan muuten vaan (ei tietenkään silloin kum syödään tms). Samoin meillä saa juosta sisällä ja pomppia sohvalla. Aluksi anoppi kauhisteli tätä ja yritti komentaa lapsia ylös lattialta ym. Mutta on vähitellen lopettanut kun olen vaan systemaattisesti sanonut, että lapset saavat meillä tehdä noin. Teidän perhe, teidän säännöt (kun ovat anopilla, teen hyvin selväksi että mummia totellaan siellä). Teette vain omalla.tavallanne kun se teille sopii.

Huutaminen saattaa traumatisoida sun lapsia... ei mulla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Ota rauhallisesti puheeksi mummun kanssa kun lapset eivät ole kuulolla, soita vaikka. Sano, että huomasit hänen olevan järkyttynyt ja sinullekin tuli paha mieli kun aiheutit epämukavan olon hänelle. Kerro, että näin sinun kodissasi on eletty ja haluat kasvattaa lapsesi sinulle luonnollisella räiskyvällä tavalla jossa tunteet näkyy ja kuuluu. Kerro, että olette yrittäneet näytellä hillitympää hänen vierilujensa aikana mutta se ei toimi. Kysy voiko hän hyväksyä teidät tämmöisinä kuin olette, rämäpäisinä huutajina. Eli ihan rehellisesti vaan. Jos on tolkun ihminen niin yrittää ymmärtää ja hyväksyä ja on helpottunut kun esittäminen lakkaa.

Ehkä kuitenkin voisit vielä itse miettiä impulssiherkkyyttäsi. Lapsille ei ole hyvä näyttää mallia, että huutaa ja riehua saa missä vaan. Eihän koulussakaan saa tai töissä.

Kyllä, tuo voisi olla hyvä.. Kun taas vaan jaksaisi selitellä.. Ei ole ensimmäinen kerta. Hän kun ei vastaa Hmm ja joo ja ei oikein ole sellainen asioiden selvitys ja keskustelu tyyppi..

En tarkoita että meillä huudetaan jatkuvasti, eikä meillä kiljuta. En toisaalta sano lapsille ikinä ettei saa itkeä jos itkettää, enkä käske rauhoittua jos tunteet kuohuu, saa päästellä kunhan ei ketään satu. Koulussa ovat rauhallisia, ei ole ikinä huonoa palautetta tullut, oikeastaan vain hyvää palautetta heidän avoimuudestaan, rohkeudestaan ja ilousuudestaan.

Meillä ollaan sellaisia että kaikki uskaltaa tuoda kaikki tunteensa esille ja asioista puhutaan, väitellään, huudetaan, itketään, nauretaan, tapellaan..

Minusta tuntuu että täällä on kaikilla turvallinen olo.

Lapset tietää mainiosti että jos ei ekalla sanomisella oikein usko niin äiti ja isä korottaa ääntään, yleensä menee ekalla kerralla perille, eikä meillä mitään rangaistuksia ole tarvinnut käyttää.. Asioista puhutaan paljon.

Vierailija kirjoitti:

No tuota...en ota kantaa huutamiseen vs. rauhallisuuteen koska sitähän ap ei kysynyt, mutta meillä on ollut myös perhekulttuureissa eroa. Miehen äiti on äärimmäisen tarkka siisteydestä ja järjestyksestä ja pelkää aina, että jotain menee rikki. Ei myöskään jotenkin kestä että tehdään jotain epänormatiivista. No, meidän lapset kuten monet lapset tykkäävät maata ja kieriä lattialla, leikeissä mutta myös ihan muuten vaan (ei tietenkään silloin kum syödään tms). Samoin meillä saa juosta sisällä ja pomppia sohvalla. Aluksi anoppi kauhisteli tätä ja yritti komentaa lapsia ylös lattialta ym. Mutta on vähitellen lopettanut kun olen vaan systemaattisesti sanonut, että lapset saavat meillä tehdä noin. Teidän perhe, teidän säännöt (kun ovat anopilla, teen hyvin selväksi että mummia totellaan siellä). Teette vain omalla.tavallanne kun se teille sopii.

Toki, mummu tekee miten haluaa ja olen hyvin tiukkaan sävyyn kertonut että vaikka meillä tosiaan saa vaikka kieriä lattialla tai mönkiä sängyn alle tai ottaa keittiövälineitä leikkiin, niin muualla ei sellaista tehdä. Kyllä meillä keskustellaan paljon.

Vierailija kirjoitti:

Huutaminen saattaa traumatisoida sun lapsia... ei mulla muuta.

Niin miten se traumatisoi? Meillä kotona huudettiin ja keskusteltiin kovaäänisesti.. Äite ja isä olleet 60 vuotta naimisissa ja me lapset ollaan ihan ok.

Kovasti tuot nyt esille sitä että teillä saa näyttää tunteensa. Mitä tunnetta huutaminen sinulle edustaa?

Mutta alkuperäiseen kysymykseesi, jos teidän vieraat eivät kestä toimintatapojanne niin sitten pysyvät poissa, yksinkertaista. Ei teidän tarvitse ruveta teeskentelemään muuta omassa kodissanne, ei se toimi, kuten jo huomasitkin.

Rauhallisuus ei tarkoita kylmää tunteettomuutta! Meillä ei koskaan huudeta lapsille, vaan kaikki asiat hoidetaan rauhallisesti mutta jämäkästi. Kun lapset ovat oppineet tähän pienestä pitäen, niin homma toimii hyvin. ja uskovat aina kerrasta. Lasten ollessa pienempiä jouduin sanomisen lisäksi myös ohjaamaan oikeaan toimintaan joskus kädestä pitäen. Rauhallisuudesta huolimatta (tai juuri sen takia?) meillä näytetään toisille myös tunteita, sekä negatiivisiä että positiivisia. Negatiivisen tunteen ei tarvitse tulla ulos kontrolloimattomana huutomyrskynä tai raivokohtauksena.

Ymmärrän hyvin AP:n anoppia, joka on järkyttynyt AP:n lastenhoitomenetelmistä. Itsekin olisin hyvin huolissani ja kauhuissani, jos lapsenlapseni joutuisivat moisen "kasvatuksen" uhriksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ota rauhallisesti puheeksi mummun kanssa kun lapset eivät ole kuulolla, soita vaikka. Sano, että huomasit hänen olevan järkyttynyt ja sinullekin tuli paha mieli kun aiheutit epämukavan olon hänelle. Kerro, että näin sinun kodissasi on eletty ja haluat kasvattaa lapsesi sinulle luonnollisella räiskyvällä tavalla jossa tunteet näkyy ja kuuluu. Kerro, että olette yrittäneet näytellä hillitympää hänen vierilujensa aikana mutta se ei toimi. Kysy voiko hän hyväksyä teidät tämmöisinä kuin olette, rämäpäisinä huutajina. Eli ihan rehellisesti vaan. Jos on tolkun ihminen niin yrittää ymmärtää ja hyväksyä ja on helpottunut kun esittäminen lakkaa.

Ehkä kuitenkin voisit vielä itse miettiä impulssiherkkyyttäsi. Lapsille ei ole hyvä näyttää mallia, että huutaa ja riehua saa missä vaan. Eihän koulussakaan saa tai töissä.

Kyllä, tuo voisi olla hyvä.. Kun taas vaan jaksaisi selitellä.. Ei ole ensimmäinen kerta. Hän kun ei vastaa Hmm ja joo ja ei oikein ole sellainen asioiden selvitys ja keskustelu tyyppi..

En tarkoita että meillä huudetaan jatkuvasti, eikä meillä kiljuta. En toisaalta sano lapsille ikinä ettei saa itkeä jos itkettää, enkä käske rauhoittua jos tunteet kuohuu, saa päästellä kunhan ei ketään satu. Koulussa ovat rauhallisia, ei ole ikinä huonoa palautetta tullut, oikeastaan vain hyvää palautetta heidän avoimuudestaan, rohkeudestaan ja ilousuudestaan.

Meillä ollaan sellaisia että kaikki uskaltaa tuoda kaikki tunteensa esille ja asioista puhutaan, väitellään, huudetaan, itketään, nauretaan, tapellaan..

Minusta tuntuu että täällä on kaikilla turvallinen olo.

Lapset tietää mainiosti että jos ei ekalla sanomisella oikein usko niin äiti ja isä korottaa ääntään, yleensä menee ekalla kerralla perille, eikä meillä mitään rangaistuksia ole tarvinnut käyttää.. Asioista puhutaan paljon.

Eli teillä ei ikinä uskota ensimmäisestä kerrasta. Odotetaan siihen asti, että vanhempi huutaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutaminen saattaa traumatisoida sun lapsia... ei mulla muuta.

Niin miten se traumatisoi? Meillä kotona huudettiin ja keskusteltiin kovaäänisesti.. Äite ja isä olleet 60 vuotta naimisissa ja me lapset ollaan ihan ok.

Eikö sulla ole aavistustakaan? Ja tuossahan luki _saattaa_

Minua ahdistaisi asua tai kyläillä talossa jossa desipelit kohoaa milloin mistäkin syystä. Ei se johdu siitä etten osaa purkaa tunteitani, harvemmin vaan sellaista tunnetta tulee että tarvitsisi raivota. Mielestäni on myös noloa ja huonokäytöksistä laittaa esim vieraita tai kanssaeläjiä kuuntelemaan huutoa. En halua karjua lapsilleni vaikkapa bussissa tai ruokakaupassa enkä sulata sellaista käytöstä heiltäkään. Toki välillä voi tulla suututtua ja joskus pääsee ärräpää, mutta sitä pyydetään kyllä anteeksi. En minä esim ystävilleni tai vanhemmillenikaan huuda, miksi huutaisin miehelle ja lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on sellainen perhe jossa huudetaan ja karjutaan jos tilanne sitä vaatii, ollaan räiskähteleväisiä ja kova äänisiä, toisaalta meillä näytetään myös ne rakkauden tunteet ja suru, meillä siis itketään, nauretaan, huudetaan ja lauletaan ja rakastetaan ihan kympillä.

Miehellä meni vuosia minun kanssani tottua siihen että asioista voi riidellä, voi huutaa ja päästää tunteet valloilleen, eikä mitään mene rikki.

Heillä kotona on aina asiat käsitelty jotenkin passiivis-agressiivisesti, puhumatta, huutamatta, sellaisella jännällä hiljaisella, kasvottomalla, elettömällä tavalla.. Kaikki ovat kuin viilipyttyjä ja kärsivätkin siitä tavallaan, on masennusta ja huumeiden käyttöä..

Nyt kun mummu sitten tulee meille, on tilanne aina todella omituinen.. Me vanhemmat koitamme esittää rauhallista ja toimia aivan toisin kuin meillä yleensä toimitaan, eli aika moinen teatteri aina käynnissä.. Lapsethan tämän hoksaavat ja laittavat ranttaliksi.

Sitten lipsun ja saatan karjaista tai huutaa ja sanoa asiasta tiukasti. Sitten onkin helvetti valloillaan, minua hävettää, lapset itkee ja mummu on aivan todella järkyttynyt.

Tilanne on aivan epätodellinen.. Mummu istuu järkyttyneenä sohvalla ja ei puhu enää varsinkaan minulle enää mitään, hän ei pääse tilanteen yli. Mies koittaa keräillä kasvojaan ja esittää rauhallista isää joka lässyttää lapsille.. Viimeisimmän episodin jäljiltä mummu ei taaskaan edes puhu minulle.

Mitä ihmettä me tehdään? Auttakaa.

Ei tästä esittämisestäkään mitään tule.. Lapsia en jaksa prepata käyttäytymään tietyllä tavalla, kun he kyllä huomaavat meidän heikon hetken.

Auttakaa.

En osaa auttaa mutta ihan kuin olisi omalta näppikseltä.

Mä olen tässä vuosien varrella antanut appisten huomata mun todellisen minän ja olen lakannut esittämästä  muuta kuin olen.  Lopputuloksena he eivät pidä minusta, mutta en usko että ne mua erityisen rakastivat aiemminkaan. Kun vertaan omaa lapsuudenperhettäni jossa tunteet on aina näytetty avoimesti ja asioista on puhuttu, miehen tunne-elämän  ummetuksesta kärsivään perheeseen ja nähnyt millaisia aikuisia nämä perheet ovat kasvattaneet, niin en todellakaan halua sitä samaa kyräilevää passiivis-aggressiivista tunnelmaa omaan kotiini joka anoppilassa vallitsee. Tsemppiä anoppivierailuun.

Minusta ei kuulosta hyvältä, että huutamista pidetään ihan normaalina kommunikaationa. En usko, että lapsista on mukava kuunnella karjumista, ainakin itselleni tulee siitä epämiellyttävä olo.

Olisi varmaan hyvä opetella rakentavampia tapoja ilmaista suuttumusta, koska niitäkin kyllä on. Väestöliiton sivuilla sanotaan, että ylenpalttinen raivoaminen on yksi väkivallan muoto. En tarkoita väittää, että olisitte millään lailla huonoja vanhempia, uskon että kotinne on rakastava, mutta toi huutaminen on oikeasti huono juttu eikä siinä voi vedota temperamenttiin. Aikuinen pystyy kyllä kehittämään itseään ja tunnesäätelyään.

Lapsennekin oppivat esimerkkinne myötä ilmaisemaan itseään räyhäämällä, ette varmaan sitä kuitenkaan toivo.

Oon itsekin räiskähtelevä samoin kuin puolisoni, mutta meillä ei huudeta edes riideltäessä. Se on mahdollista eli nyt vaan opettelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on sellainen perhe jossa huudetaan ja karjutaan jos tilanne sitä vaatii, ollaan räiskähteleväisiä ja kova äänisiä, toisaalta meillä näytetään myös ne rakkauden tunteet ja suru, meillä siis itketään, nauretaan, huudetaan ja lauletaan ja rakastetaan ihan kympillä.

Miehellä meni vuosia minun kanssani tottua siihen että asioista voi riidellä, voi huutaa ja päästää tunteet valloilleen, eikä mitään mene rikki.

Heillä kotona on aina asiat käsitelty jotenkin passiivis-agressiivisesti, puhumatta, huutamatta, sellaisella jännällä hiljaisella, kasvottomalla, elettömällä tavalla.. Kaikki ovat kuin viilipyttyjä ja kärsivätkin siitä tavallaan, on masennusta ja huumeiden käyttöä..

Nyt kun mummu sitten tulee meille, on tilanne aina todella omituinen.. Me vanhemmat koitamme esittää rauhallista ja toimia aivan toisin kuin meillä yleensä toimitaan, eli aika moinen teatteri aina käynnissä.. Lapsethan tämän hoksaavat ja laittavat ranttaliksi.

Sitten lipsun ja saatan karjaista tai huutaa ja sanoa asiasta tiukasti. Sitten onkin helvetti valloillaan, minua hävettää, lapset itkee ja mummu on aivan todella järkyttynyt.

Tilanne on aivan epätodellinen.. Mummu istuu järkyttyneenä sohvalla ja ei puhu enää varsinkaan minulle enää mitään, hän ei pääse tilanteen yli. Mies koittaa keräillä kasvojaan ja esittää rauhallista isää joka lässyttää lapsille.. Viimeisimmän episodin jäljiltä mummu ei taaskaan edes puhu minulle.

Mitä ihmettä me tehdään? Auttakaa.

Ei tästä esittämisestäkään mitään tule.. Lapsia en jaksa prepata käyttäytymään tietyllä tavalla, kun he kyllä huomaavat meidän heikon hetken.

Auttakaa.

En osaa auttaa mutta ihan kuin olisi omalta näppikseltä.

Mä olen tässä vuosien varrella antanut appisten huomata mun todellisen minän ja olen lakannut esittämästä  muuta kuin olen.  Lopputuloksena he eivät pidä minusta, mutta en usko että ne mua erityisen rakastivat aiemminkaan. Kun vertaan omaa lapsuudenperhettäni jossa tunteet on aina näytetty avoimesti ja asioista on puhuttu, miehen tunne-elämän  ummetuksesta kärsivään perheeseen ja nähnyt millaisia aikuisia nämä perheet ovat kasvattaneet, niin en todellakaan halua sitä samaa kyräilevää passiivis-aggressiivista tunnelmaa omaan kotiini joka anoppilassa vallitsee. Tsemppiä anoppivierailuun.

Juu, kiva kun joku ymmärtää. Ja kuten sanoin, ei se anopin passiivis-agressiivinen, kyräilevä, hiljainen, hillitty, jotenkin hiljaisella pelolla suoritettu kasvattaminen ole toiminut.

Sama meillä, ei ole koskaan minusta pitänyt eikä tavastani toimia. On aina ollut (20 vuotta) huolissaan pojastaan joka joutuu tälläisen räiskähtelijän kanssa olemaan.

Mies on kuitenkin tyytyväinen kanssani, eikä tässä talossa jää mitään hampaan väliin, kaikki puhutaan ja riidellään läpi.

Jännä että moni sekoittaa äänekkään, räiskähtekevän elämän johonkin huutokarjumiseen, en tarkoita että meillä huudetaan aina, ei ole tarpeen, mutta kyllä meillä ääntä ja elämää piisaa.

Nyt kyse olikin siitä että kaikki joutuvat vetämään roolin päälle ja koittavat olla eri tavalla kuin normaalisti ja se ei toimi, lapset ovat heti tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa että mikäs noille tulee kun mummu tulee ovesta sisään.

En edes pysty keskustelemaan niin hiljaisella äänellä kuin mummu haluaisi hissutella ja keskustella puuta heinää.

Eikä meillä jokaista kirosanaa tai muutakaan pyydellä anteeksi.. Jos v+tuttaa niin v+tuttaa. Ja jos nyt meillä voi tulla ja kertoa ongelmistaan ja ne ratkotaan, niin miehen lapsuuden kodissa niistä ei puhuttu, koska äiti järkyttyi ja sulkeutui kuoreensa. Niin hän tekee vieläkin, ottaa hirveästi pulttia pienistä asioista ja jopa sairastuu niistä.

En vaan jaksaisi esittää mitään, eikä kukaan muukaan, mutta muuten vierailuista ei tule mitään.

Mies jaksaa aina mummun tultua esittää rauhallista, hiljaista ja lässyttävää isää, mutta sitten väsyy ja ei sano enää mihinkään mitään ja vetäytyy omiin oloihinsa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei kuulosta hyvältä, että huutamista pidetään ihan normaalina kommunikaationa. En usko, että lapsista on mukava kuunnella karjumista, ainakin itselleni tulee siitä epämiellyttävä olo.

Olisi varmaan hyvä opetella rakentavampia tapoja ilmaista suuttumusta, koska niitäkin kyllä on. Väestöliiton sivuilla sanotaan, että ylenpalttinen raivoaminen on yksi väkivallan muoto. En tarkoita väittää, että olisitte millään lailla huonoja vanhempia, uskon että kotinne on rakastava, mutta toi huutaminen on oikeasti huono juttu eikä siinä voi vedota temperamenttiin. Aikuinen pystyy kyllä kehittämään itseään ja tunnesäätelyään.

Lapsennekin oppivat esimerkkinne myötä ilmaisemaan itseään räyhäämällä, ette varmaan sitä kuitenkaan toivo.

Oon itsekin räiskähtelevä samoin kuin puolisoni, mutta meillä ei huudeta edes riideltäessä. Se on mahdollista eli nyt vaan opettelemaan.

Miksi riideltäessä ei voi huutaa?

Mitä pahaa siinä tapahtuu?

Ei se että joskus keskustellaan tai huudetaan tai menetetään maltti, aiheita kenellekään mitään vauriota. Eikä se ole sama asia kuin räyhääminen, joskus vaan kiehahtaa ja sillä selvä.

No jospa et huutaisi lapsille? Tarviiko sitä huutaa vaikka mummoa ei olisikaan?

Yritä olla rauhallinen mutta jämäkkä, niin sitten lapsetkin huomaa ettet ole vietävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei kuulosta hyvältä, että huutamista pidetään ihan normaalina kommunikaationa. En usko, että lapsista on mukava kuunnella karjumista, ainakin itselleni tulee siitä epämiellyttävä olo.

Olisi varmaan hyvä opetella rakentavampia tapoja ilmaista suuttumusta, koska niitäkin kyllä on. Väestöliiton sivuilla sanotaan, että ylenpalttinen raivoaminen on yksi väkivallan muoto. En tarkoita väittää, että olisitte millään lailla huonoja vanhempia, uskon että kotinne on rakastava, mutta toi huutaminen on oikeasti huono juttu eikä siinä voi vedota temperamenttiin. Aikuinen pystyy kyllä kehittämään itseään ja tunnesäätelyään.

Lapsennekin oppivat esimerkkinne myötä ilmaisemaan itseään räyhäämällä, ette varmaan sitä kuitenkaan toivo.

Oon itsekin räiskähtelevä samoin kuin puolisoni, mutta meillä ei huudeta edes riideltäessä. Se on mahdollista eli nyt vaan opettelemaan.

Miksi riideltäessä ei voi huutaa?

Mitä pahaa siinä tapahtuu?

Ei se että joskus keskustellaan tai huudetaan tai menetetään maltti, aiheita kenellekään mitään vauriota. Eikä se ole sama asia kuin räyhääminen, joskus vaan kiehahtaa ja sillä selvä.

Koska silloin kun kiehahtaa, sanoo sellaisia asioita toiselle, joita ei oikeasti haluaisi sanoa. Esim. haukkuu toista ja mennään henkilökohtaisuuksiin. Ei ole todellakaan oikeutettua ensin haukkua ja sitten vähän ajan päästä pahoitella, et sori tosta hei. Sanat satuttavat. Silloin kun vi*uttaa, pitäisi mennä rauhoittumaan ensin ja sitten vasta keskustella asiasta. Tässäkin tapauksessa lapset haukkuvat vanhempiaan, koska vanhemmat antavat siihen luvan.

Huono käytösmalli naamioitu mukahauskaksi, "rempseäksi ja räiskyväksi". Jep jep.