Miksi vaikeuksista on hyväksyttävää puhua vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat ohi?

Mistä tämä ilmiö ei oikein johtuu? Miksi emme osaa olla lempeämpiä toisten kärsimystä kohtaan?

Mielipiteitä?

Koska kuulija olettaa kertojan odottavan, että kuulija tekee asialle jotain. Vähintäänkin ehdottaa keinoja, joilla kertojan olisi parempi olla. Emme osaa vain kuunnella vaan koemme, että meidän pitäisi sanoakin jotain. Ainakin jotain lohduttavaa.

Koska ihmisiä ei aidosti kiinnosta muiden ongelmat.

No minun kohdalla se johtuu äidistäni, joka kaatoi kaikki murheensa minun niskaani. Hän ei suostunut uskomaan että elämässä voisi olla hyviäkin puolia. Hän onnistui masentamaan minutkin poraamisellaan ja toivottomuudellaan. Hän myös mm. kieltäytyi pesemästä pyykkiä ja tekemästä tiskejä, jotka sitten kasaantuivat, eikä ollut mistä syödä ja mitä käyttää koulussa, joka taas aiheutti lisää stressiä jne. En aikuisena käsitä lainkaan mikä vaikeus on ymmärtää se, että ne tiskit voi tehdä heti kun niitä tulee. Eikä jäädä keräämään mitään jäätäviä kasoja.

Olen ottanut häneen roimasti etäisyyttä, mistä minua toki syyllistetään ja ahdistellaan. Mutta kun en pysy hengissä enkä terveenä hänen lähellään! Ja tämän takia en jaksa muiltakaan ihmisiltä kuunnella valitusta, koska pelkään että ihminen heittäytyy aivan kannettavaksi ja autettavaksi ihmiseksi jolla ei mitään toivoa huominen tuo tullessaan.

Vierailija kirjoitti:

Koska ihmisiä ei aidosti kiinnosta muiden ongelmat.

Varsinkaan jos ongelmalle ei edes voi tehdä mitään.

Lienee annettu jo perimässä pyrkiä karttamaan epäonnen yksilöitä ja hakeutumaan voittajien leiriin. Itseasiassa koko yhteiskunta pyörii tällä logiikalla, ja myös toisten auttamiseen suuntautuneet toimivat pohjimmiltaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska ihmisiä ei aidosti kiinnosta muiden ongelmat.

Varsinkaan jos ongelmalle ei edes voi tehdä mitään.

Entä jos ongelma on sellainen, jonka korjaa ainoastaan aika, mutta toisten tuki nopeuttaisi toipumista? Onko oikein hylätä sureva omainen?

Vierailija kirjoitti:

Koska kuulija olettaa kertojan odottavan, että kuulija tekee asialle jotain. Vähintäänkin ehdottaa keinoja, joilla kertojan olisi parempi olla. Emme osaa vain kuunnella vaan koemme, että meidän pitäisi sanoakin jotain. Ainakin jotain lohduttavaa.

Miksi?

Melkein kaikista. Siksi ettei haavoittaisi itseään vielä enempää, kun on vaikeaa.

Ei kukaan ole minua kieltänyt puhumasta siitä, että suren läheiseni kuolemaa. Päinvastoin ihmiset ennemminkin ihmettelevät sitä, etten näytä surevan sitä riittävän paljon heidän mielestään. t. leski

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan ole minua kieltänyt puhumasta siitä, että suren läheiseni kuolemaa. Päinvastoin ihmiset ennemminkin ihmettelevät sitä, etten näytä surevan sitä riittävän paljon heidän mielestään. t. leski

Minulla on täysin päinvastainen kokemus tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kuulija olettaa kertojan odottavan, että kuulija tekee asialle jotain. Vähintäänkin ehdottaa keinoja, joilla kertojan olisi parempi olla. Emme osaa vain kuunnella vaan koemme, että meidän pitäisi sanoakin jotain. Ainakin jotain lohduttavaa.

Miksi?

Hyvä kysymys. Ehkä jotenkin koetaan, että kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista. Kun kertoja pitää hetken tauon, kuulijan pitäisi sanoa jotain. Kuitenkin suurin osa myöntää, että ei osaa sanoa surevalle oikein mitään, mikä ei olisi kulunut latteus kuten "aika parantaa " tms. Tauon aikana kuulijalle tulee tunne, että nyt on hänen vuoronsa ottaa kantaa asiaan, vaikka oikeasti ei tarvitse silloinkaan sanoa yhtään mitään. Pelkkä läsnäolo riittää ihan hyvin. Tätä ei vaan oikein opeteta missään. Ei kotona, ei päiväkodissa, ei koulussa eikä missään muuallakaan. Paitsi sellaisissa oppilaitoksissa, joista valmistuvien työnä on kuunnella muiden huolia ja murheita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kuulija olettaa kertojan odottavan, että kuulija tekee asialle jotain. Vähintäänkin ehdottaa keinoja, joilla kertojan olisi parempi olla. Emme osaa vain kuunnella vaan koemme, että meidän pitäisi sanoakin jotain. Ainakin jotain lohduttavaa.

Miksi?

Hyvä kysymys. Ehkä jotenkin koetaan, että kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista. Kun kertoja pitää hetken tauon, kuulijan pitäisi sanoa jotain. Kuitenkin suurin osa myöntää, että ei osaa sanoa surevalle oikein mitään, mikä ei olisi kulunut latteus kuten "aika parantaa " tms. Tauon aikana kuulijalle tulee tunne, että nyt on hänen vuoronsa ottaa kantaa asiaan, vaikka oikeasti ei tarvitse silloinkaan sanoa yhtään mitään. Pelkkä läsnäolo riittää ihan hyvin. Tätä ei vaan oikein opeteta missään. Ei kotona, ei päiväkodissa, ei koulussa eikä missään muuallakaan. Paitsi sellaisissa oppilaitoksissa, joista valmistuvien työnä on kuunnella muiden huolia ja murheita.

Ihmissuhteet toimisivat paremmin, jos tästä puhuttaisiin muuallakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kuulija olettaa kertojan odottavan, että kuulija tekee asialle jotain. Vähintäänkin ehdottaa keinoja, joilla kertojan olisi parempi olla. Emme osaa vain kuunnella vaan koemme, että meidän pitäisi sanoakin jotain. Ainakin jotain lohduttavaa.

Miksi?

Hyvä kysymys. Ehkä jotenkin koetaan, että kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista. Kun kertoja pitää hetken tauon, kuulijan pitäisi sanoa jotain. Kuitenkin suurin osa myöntää, että ei osaa sanoa surevalle oikein mitään, mikä ei olisi kulunut latteus kuten "aika parantaa " tms. Tauon aikana kuulijalle tulee tunne, että nyt on hänen vuoronsa ottaa kantaa asiaan, vaikka oikeasti ei tarvitse silloinkaan sanoa yhtään mitään. Pelkkä läsnäolo riittää ihan hyvin. Tätä ei vaan oikein opeteta missään. Ei kotona, ei päiväkodissa, ei koulussa eikä missään muuallakaan. Paitsi sellaisissa oppilaitoksissa, joista valmistuvien työnä on kuunnella muiden huolia ja murheita.

Ihmissuhteet toimisivat paremmin, jos tästä puhuttaisiin muuallakin.

Olen samaa mieltä.