We can´t do it, Yle Areenassa. Ruotsissa on jo kriisi milloin kamelin selkä katkee Suomessa?

Sitä se4 on, kun pitää saada kaikki ja sit ei jaksakkaan.

Eiks se joku femajärjestö just ajanu tätä tilannetta ihanteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Uupumisen seurauksena vakava masennus ja kaikki vanhat asiat iski kerralla päälle. Noin 5 vuotta sairastin, joista suurin piirtein 3 vuodesta muisti pois. Haluan töihin takaisin, mutta pelottaa ihan tosissaan kestääkö muisti ja henkinen kantti.

Täällä täysin saman kokenut. Tosin en ole vieläkään omasta mielestäni kunnossa, sairauslomaa takana jo yli 4 vuotta. Tein erittäin vaativaa työtä ammatikseni, en usko että kykenen palaamaan siihen enää koskaan ihan jo sen takia, että mun muisti ja keskittymiskyky ei ole sama kuin ennen sairastumistani. Edelleenkin jos näen esim uutisia työhöni liittyvistä asioista tai ongelmista, koen välitöntä ahdistusta ja tunnetta, että "pää sekoaa". Voi siis olla, että pitäisi löytää jokin muu ammatti. En vain tiedä mikä. Mikä on sellainen työ, jossa pärjään ja jossa työtahti on inhimillinen?

Ahdistaa tämä nykyajan tehokkuuden vaatimus, jossa mikään ei riitä ja aina vaan pitäisi olla entistä parempi, nopeampi, tuottavampi ja tehokkaampi. Ihan kuin ei olisi olemassa mitään rajoja sille, mihin ihminen kykenee. Tuntuu, että tässä maailmassa ainoa asia, jolla on mitään väliä, on raha. Ja etenkin sen rahan tuottaminen jollekin muulle taholle, oli se sitten taho sitten yritys, kunta, valtio tai jokin muu vastaava. 

Suurin osa ”vaatimuksista” löytyy omien korvien välistä. Jos yhtään objektiivisesti tarkastelee, niin huomaa, ettei kukaan muu, (kuin nainen itse) näitä vaatimuksia aseta.

Nainen itse kokee, ettei ole riittävä, eikä niin kuin kaikki muut. Itse rakennetaan odotuksia, joita ei ole edes mahdollista saavuttaa.

Sosiaalinen media on osa tätä vääristynyttä maailmaa. Instagram on täynnä kiillotettua feediä täydellisten ihmisten täydellisistä hetkistä. Mikään ei kuitenkaan ole totta. Oikeasti muiden elämä on aivan samaa sontaa, kuin itsellä, mutta sitä ei harhoissaan huomaa tai usko.

Eivät kaverit, vanhemmat tai kolleegat kerro likaisista pyykistä, tylsäsästä puolisosta, eivätkä kiukuttelevista lapsista.

Rimaa alemmaksi ja ymmärrystä todellisesta maailmasta lisää, niin oma pääkin kestää paremmin.

Omalla työpaikallani kiireen sai aikaan se, että yritys yritti pärjätä globalisaation keskellä, asiakkaat alkoivat tilata ei-kiireelliset tuotteet Kiinasta. Meille tuli enää ne, jotka piti saada käytännössä heti tai ainakin niin pian kuin mahdollista. Joka työtehtävässä luki kiire, asap jne. Pomot hengittämässä niskaan, kun olisi pitänyt olla valmiina jo eilen. Työntekijöiden vikahan se ei ollut, että asiakkaille lupailtiin supernopeita toimituksia. Raskaaksi kävi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se itsenäisen ja vahvan naisen elämä ollutkaan ruusuilla tanssimista?

Älä länkytä, ei kaikki ole uikuttajia. Olen ison 3500 ihmisen organisaation johtoryhmässä, vastuualuejohtaja, paljon hommia. Ja kotona neljä lasta eikä minkäänlaista tukiverkkoa, esim isovanhemmat ei ikinä ole auttaneet.

Hyvin selviän, enkä uikuta ja uuvu. Mutta en ole lumihiutale-ikäluokkaa vaan 42v eli sitä ikäplvea mitkä väsymättä raataa kuin työhevoset.

Tässä asiassa ei ole ruotsissa kyse tyhmistä pikkunaisista, jotka vain vaatii itseltään liikaa instassa niin kuin tässä keskustelussa on tuotu esille.

Seuraan tätä keskustelua ruotsissa ja kyse on esim. matalapalkka työpaikoista, joissa imetään naisilta kaikki.

Utmattad ja utmattningsdepression sanoilla löytää keskustelua tuosta.

No mutta se on totta kyllä että parhaita ja ”rohkeimpia” alaisia ovat 35-45v naiset. Sit vanhat alkaa olla jo laiskoja, nuoret taas on ihan ihmeellisiä - kirisevät motivaation puutetta, työn rankkuutta, milloin mitäkin. Palkkaankin alaisikseni vain tuon parhaan ikäryhmän porukkaa joka ei turhasta valita.

Miksi minun pitää sietää sen ettei työlläni ole mitään painoarvoa? teet isot kaupat asiakkaan kanssa ja kun asiakas lähtee ovesta ulos niin pomo tulee sanomaan hopi hopi nyt hommiin. Hän siis jyrää koko arvon. Sitten kun sanot sille että tein äsken isot kaupat mitä meni häneltä ohi niin vastataan vain ahaa...

Miksi on niin vaikeeta sanoa kiitos, hienoa, upeeta??? Onneksi irtisanouduin kuten kaikki muutkin, nyt nautin työttömyydestäni eikä tarvitse ihmisiä tavata. Umpikyllästynyt.

Minä syyttäisin feminismiä tästä. Saksan malli olisi paras. Miesten palkat on korkeat ja vaimo voisi halutessaan olla kotona lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti olla töissä ja tehdä uraa. Kyllä tämäkin oli nähtävissä jo aikoja sitten. Mies on mies ja nainen on nainen. Näin se vain menee ja todennäköisesti tuo on parasta näin kaikille.

mies50v

Kyllä tässä perää on. Pelkkä työn ja perheen yhteensovittaminen on vaikeaa. Päiväkotiin tai kouluun pitää muistaa sitä ja tätä ja juosta aamulla kiiresssä viemään lapsia. Juokset kiireeessä läpi työpäivän jossa sinun pitäisi hoitaa työkuorma ja kehittyä, sekin mielellään omalla ajallasi. Juokset hakemaan lapsia päiväkodista töiden jälkeen. Sitten alkaa oma rumba kotitöiden parissa, kun kokkaat, siivoat, pyykkäät, tiskaat, autat läksyissä jne.

Pidät huolta kunnostasi, että pysyt terveenä. Valmistat terveellistä ruokaa eikä kiireessä altaasta otettuja eineksiä. Elämä on niin kallista että lasket senttejä jatkuvasti. Töihin pitää pukeutua asiakaskelpoisesti. Hiukset pitäisi olla siististi ja kiva jos ehostat itseäsi. Ei tietysti ole pakko, mutta hiljaisia vaatimuksia. Joskus pitäisi nähdä ystäviä, sukulaisia ja harrastaa, mutta ei tahdo ehtiä. Elämänpiiri käy suppeammaksi.

Uuvuin, vaikka elin ihan perusarkea. En ole edes somessa, joka olisi varmasti uuvuttanut lisää. Pakon edessä tein elämänmuutoksen. Tunnistan edelleen jonkun ketjussa aiemmin maininneen paniikin, joka nousee kuormituksen kasvaessa. En oikein usko että palaudun koskaan entiselleen. Ehkä se on hyväkin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi minun pitää sietää sen ettei työlläni ole mitään painoarvoa? teet isot kaupat asiakkaan kanssa ja kun asiakas lähtee ovesta ulos niin pomo tulee sanomaan hopi hopi nyt hommiin. Hän siis jyrää koko arvon. Sitten kun sanot sille että tein äsken isot kaupat mitä meni häneltä ohi niin vastataan vain ahaa...

Miksi on niin vaikeeta sanoa kiitos, hienoa, upeeta??? Onneksi irtisanouduin kuten kaikki muutkin, nyt nautin työttömyydestäni eikä tarvitse ihmisiä tavata. Umpikyllästynyt.

Näin. Ihmisellä ei ole enää arvoa. Rahalla ja suorittamisella on. Yhteiskunnasta on tullut kylmä ja kova.

Ymmärrän hyvin, että nuoret eivät tahdo tehdä enää lapsia. Ei kannatakaan, jos haluaa ettei pää leviä kaiken paineen puristuksessa. Tai sitten on hyvä jäädä kotiin yhteiskunnan elätiksi, vaikka ei ole herkkua sekään polku.

Tämä on tätä nykyaikaa, tällaiseksi yhteiskunta on järjestetty, ihmiset (uskoisin että miehetkin) vedetty äärirajoille. Töissä pitää vain suorittaa suorittaa suorittaa, hengähdystaukoja ei ole. Tuloksia pitää saada vaikka ei ole mitään mistä ammentaa, luovuudella ei ole sijaa. Itsekin burnoutin (tai pari) kokeneena allekirjoitan tämän, vaikka olenkin toipunut takaisin työkuntoiseksi. En kuitenkaan saa takaisin sitä intoa ja ihan sitä samaa energiatasoa, mikä minulla aikoinaan oli.

Minulla on mennyt luottamus yhteiskuntaan, ihmisiin.

Ei ole enää halua tehdä yhtään mitään! Luovuus kuoli jo aikoja sitten. Ei enää edes omissa kodissa on vapaa kun henkisesti tuntuu aina siltä että jos teen jotain niin varmasti joku siel ulkona olisi arvostelemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Uupumisen seurauksena vakava masennus ja kaikki vanhat asiat iski kerralla päälle. Noin 5 vuotta sairastin, joista suurin piirtein 3 vuodesta muisti pois. Haluan töihin takaisin, mutta pelottaa ihan tosissaan kestääkö muisti ja henkinen kantti.

Täällä täysin saman kokenut. Tosin en ole vieläkään omasta mielestäni kunnossa, sairauslomaa takana jo yli 4 vuotta. Tein erittäin vaativaa työtä ammatikseni, en usko että kykenen palaamaan siihen enää koskaan ihan jo sen takia, että mun muisti ja keskittymiskyky ei ole sama kuin ennen sairastumistani. Edelleenkin jos näen esim uutisia työhöni liittyvistä asioista tai ongelmista, koen välitöntä ahdistusta ja tunnetta, että "pää sekoaa". Voi siis olla, että pitäisi löytää jokin muu ammatti. En vain tiedä mikä. Mikä on sellainen työ, jossa pärjään ja jossa työtahti on inhimillinen?

Ahdistaa tämä nykyajan tehokkuuden vaatimus, jossa mikään ei riitä ja aina vaan pitäisi olla entistä parempi, nopeampi, tuottavampi ja tehokkaampi. Ihan kuin ei olisi olemassa mitään rajoja sille, mihin ihminen kykenee. Tuntuu, että tässä maailmassa ainoa asia, jolla on mitään väliä, on raha. Ja etenkin sen rahan tuottaminen jollekin muulle taholle, oli se sitten taho sitten yritys, kunta, valtio tai jokin muu vastaava. 

Hui, minulla on kokemusta jostain samansuuntaisesta, lievempänä vain. Uskoisin että voisitte kuitenkin löytää ammatit tai työt joissa on sen verran rentoa että pärjäisitte. Toivon niin! Toivon sitä kai itsellenikin, haaveilen nykyisen "vaativan" (joskin vapaan) työn vaihtamisesta johonkin "helpompaan"...

Vierailija kirjoitti:

Tässä asiassa ei ole ruotsissa kyse tyhmistä pikkunaisista, jotka vain vaatii itseltään liikaa instassa niin kuin tässä keskustelussa on tuotu esille.

Seuraan tätä keskustelua ruotsissa ja kyse on esim. matalapalkka työpaikoista, joissa imetään naisilta kaikki.

Utmattad ja utmattningsdepression sanoilla löytää keskustelua tuosta.

Kiitos! Olinkin juuri kysymässä, että onko tälle ilmiölle selvää nimitystä, jotta voisin lukea lisää aiheesta.

Ei se työelämä ihmisiä aja loppuun, vaan järjetön tarve suorittaa vapaa-ajalla, yliaktiivinen sosiaalisuus ja somettaminen, koko maailman huolien seuraaminen ja kantaminen. 

Koettakaapa sellaista elämää, että käytte vain töissä ja vapaa-aikana elätte itsellenne. Teette mikä mukavalta tuntuu tai olette tekemättä mitään. Sulkekaa silmät ja korvat uutisilta ja somevirralta, lopettakaa kantamasta huolta maailman uhkista ja olemasta joka asiaan jotain mieltä. 

Töiden jälkeen kotiin, kävelylle, omiin puuhiin ja harrastuksiin. Pois somet, uutiset ja maailman parantaminen. Tehkää kivoja juttuja ja nauttikaa elämästä ilman kiirettä, ilman suorittamista.

Ihminen on rakennettu elämään pienissä ympyröissä, kokemaan stressiä ja huolta vain oman elinpiirin tapahtumista, joihin yleensä voi myös vaikuttaa. Tuhoatte psyykenne murehtimalla ilmastoa, ympäristöä, maailman katastrofeja ja muita isoja asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Minä syyttäisin feminismiä tästä. Saksan malli olisi paras. Miesten palkat on korkeat ja vaimo voisi halutessaan olla kotona lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti olla töissä ja tehdä uraa. Kyllä tämäkin oli nähtävissä jo aikoja sitten. Mies on mies ja nainen on nainen. Näin se vain menee ja todennäköisesti tuo on parasta näin kaikille.

mies50v

Ehkä feminismillä on oma osuutensa, mutta nykynuorimies ei suostu siihen, että vaimo jää kotiin hoitamaan lapsia tai ei ainakaan niillä hänen tienaamillaan rahoilla. Paljon on tälläkin palstalla noita hyvin tienaavan miehen puolisoita kotona hoitamassa niitä yhteisiä lapsia, jossa nainen ja lapset elävät suorastaan puutteessa. Saksassa ei varmaan käytetä lokkinimitystä kotiäidistä ja vaimosta, kuten Suomessa.

Jos mies saisi enemmän palkkaa täällä Suomessa ei tapahtuisi muuta kuin, että perheen sisäisen elintason kuilu suurenisi entisestään. Suomessa ei nykyisin arvosteta (mies) perhettä vaan jokainen arvostaa vain ja ainostaan niitä omia rahojaan ja käyttää ne vain itseensä, ei perheeseensä. Näkeehän sen hyvin kuinka monelle miehelle, jopa niiden omien lasten elatusmaksut ovat mahdottomia ihan periaatteellisista syistä maksaa. Vaikka tulot olisivat mitkä. Kun ne määrätään, niin valehdellaan kuinka ollaan lähes rahattomia, vaikka paikalle on ajettu bemarilla.

Vierailija kirjoitti:

Sitä se4 on, kun pitää saada kaikki ja sit ei jaksakkaan.

Eiks se joku femajärjestö just ajanu tätä tilannetta ihanteeksi?

Voisitko täsmentää että mitä tarkoitat tällä? Mikä naisten haluama asia on mielestäsi ”liikaa”?