Lue keskustelun säännöt.
Kuinka hurmata introverttinainen joka ei käy missään?
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä rauhaan vaan. Siinä on syynsä, mikse me ollaan introverttejä. Olisi todella ahdistavaa, jos joku tuntematon lähestyisi selvinpäin, ilman mitään oikeaa asiaa. Kännissä se on toinen juttu, mutta sitäkään ei tarvitse kestää kuin muutama tunti baarissa ja siinä samalla voi juoda, laulaa ja tanssia.
Niin no sinähän et introvertti olekaan, ja kerroin jo että tuo nainen ei käy missään.
Ja mistähän sinä sen tiedät? Ehkä näet häntä silloin, kun hän laahustaa ylirasittuneena saatuaan sosiaalisia kontakteja pari tuntia aiemmin. Vai onko tämä nyt joku "hänellä on rillit ja mummon kutoman näköinen villapaita, kyl mä tiiän" -analyysi? Koetko jotain ylemmyydentuntoista sääliä? Henkilökohtaisesti en tarvitsisi tuollaisella asenteella liikkuvaa ihmistä elämääni.
Miten tämä nyt sinuun kolahtaa? Sillehän ei mitään voi jos et itse ole herkkä näiden asioiden suhteen. Ei ole tarkoitus loukata, kummallista jos sellainen fiilis tulee.
Koska olen 99 % varma, ettei tuo sinunkaan kohteesi ole niin yksiuloitteinen persoona kuin mitä luulet. Voi olla ujo, voi olla introvertti, kyllä, mutta vedät muita johtopäätöksiä todella heikoin eväin. Jos olet niin varma, mitä edes odotat täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäpäs kerron kokemukseni. Ensimmäinen tyttöystäväni oli todellinen introvertti. Vaikka hän kävi seurakuntanuorissa, hän ei juuri puhunut kenellekään, eikä varsinkaan pojille. Hän oli etäinen, jollain tavalla pelottavakin. Ja ehdoton älykkö: menestyi koulussa ja kova miettimään asioita. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, hän kirjoitti loistavia kirjeitä.
Eräällä seurakunnan reissulla tulin viimeisenä bussiin, ja ainoa vapaa paikka oli hänen vieressään. Minä olen avoin ja puhelias, joten aloin jututtaa häntä. Aluksi hän vastaili yhdellä sanalla. Olin itsekin välillä hiljaa. Tartuin kuitenkin hänen vähiin sanoihinsa. Pyysin kertomaan tarkemmin. Ei hän vaikuttanut oikein mukavalta, mutta jotenkin kiehtovalta, ja kyllä hän hetken päästä alkoi puhua oma-aloitteisestikin.
Sitten tuli tenkkapoo. Kumpikaan ei sanonut mitään. Jostain sain päähäni halata häntä, eikä hän pyrkinyt mihinkään pois siitä halauksesta. Istuimme viimeisen tunnin siitä bussimatkasta toisiimme kietoutuneena.
Sen jälkeen seurustelua jatkettiin lähinnä kirjeitse. Hän pohdiskeli tunteitaan ja oli hirveän epävarma, mutta toisaalta myös hurmaavan älykäs. Tapailimme harvakseltaan. Lopulta hän halusi lopettaa suhteenviritelmämme. Olin surullinen. No, tuli seuraava seurakunnan reissu. Vietimme paljon aikaa kaksin. Halasin häntä lopulta taas, kun en muutakaan osannut. Ajattelin, että kyllä hän irroittautuu, jos haluaa. Tokaisin, että ei tässä näin pitänyt käydä, johon hän vastasi, että pitipä. Olin onnellinen.
Kovin pitkä siitä suhteesta ei tullut. Hän tuntui tarvitsevan valtavasti omaa tilaa. Hän jopa hämmentyi siitä, että soitin heille kotiin - elettiin aikaa, jolloin kännyköitä ei vielä ollut joka taskussa. Puhelimessa hänen oli selvästi vaikea puhua. Ajan mittaan minulle välittyi hänen isästään jotenkin kummallinen käsitys. Hänen äitinsä oli oikein mukava, vaikkemme monesti tavanneetkaan. Lopulta suhde kaatui odotusten erilaisuuteen. Minä olisin halunnut tavata vaikka joka päivä, hänelle riitti kerran viikossa.
Suhteemme jälkeen ystävyys jatkui pienen tauon jälkeen. Lähettelimme toisillemme pitkiä, pohdiskelevia kirjeitä. Oikein odotin aina hänen ajatuksiaan. Hänkin kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi kerralla yliopistoon. Siinä vaiheessa hän masentui. Ehkä hän oli tai on liian viisas tähän maailmaan. Vuoden päästä hän vaihtoi opiskelualaa ja muutti kauas Itä-Suomeen. Kirjeenvaihto harveni. Hän löysi miehen, mutta masennus vain syveni. Lopulta hänestä ei kuulunut mitään. Pohdin, että kuolikohan hän, koska tilanne oli lopulta hyvin vakava.
Kiva tarina sulla. Hän oli tärkeä sinulle. Voit yrittää etsiä häntä jos haluat? Itse olen monta kertaa halunnut mennä nuorena miehenä etsimään seurakunnasta naista, mutta vielä en ole kehdannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä rauhaan vaan. Siinä on syynsä, mikse me ollaan introverttejä. Olisi todella ahdistavaa, jos joku tuntematon lähestyisi selvinpäin, ilman mitään oikeaa asiaa. Kännissä se on toinen juttu, mutta sitäkään ei tarvitse kestää kuin muutama tunti baarissa ja siinä samalla voi juoda, laulaa ja tanssia.
Niin no sinähän et introvertti olekaan, ja kerroin jo että tuo nainen ei käy missään.
Ja mistähän sinä sen tiedät? Ehkä näet häntä silloin, kun hän laahustaa ylirasittuneena saatuaan sosiaalisia kontakteja pari tuntia aiemmin. Vai onko tämä nyt joku "hänellä on rillit ja mummon kutoman näköinen villapaita, kyl mä tiiän" -analyysi? Koetko jotain ylemmyydentuntoista sääliä? Henkilökohtaisesti en tarvitsisi tuollaisella asenteella liikkuvaa ihmistä elämääni.
Miten tämä nyt sinuun kolahtaa? Sillehän ei mitään voi jos et itse ole herkkä näiden asioiden suhteen. Ei ole tarkoitus loukata, kummallista jos sellainen fiilis tulee.
Koska olen 99 % varma, ettei tuo sinunkaan kohteesi ole niin yksiuloitteinen persoona kuin mitä luulet. Voi olla ujo, voi olla introvertti, kyllä, mutta vedät muita johtopäätöksiä todella heikoin eväin. Jos olet niin varma, mitä edes odotat täältä.
Anteeksi nyt vain, mutta 99% ihmisistä on suhteellisen "helposti" tulkittavissa. Sinä nyt varmaan kuvittelet minut joksikin mielessäsi, vaikka totuus on se, että et tiedä mitä minä tiedän, etkä pysty sanomaan minun luuloistani juuta taikka jaata. Mutta asia näyttää olevan sinulle henkilökohtainen, joten eipä siinä mitään. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Hyi hemmetti että tulee jotenkin pahat vibat. Kuulostat pakkomielteiseltä ja stalkkerilta.
Jos ihminen on todella ujo, niin tuollaista se toiminta helposti on. On kiinnostunut jostakusta, mutta aloitteen tekeminen on vaikeaa.
Miksi aina pitää ajatella negaation kautta?
Minäpäs kerron kokemukseni. Ensimmäinen tyttöystäväni oli todellinen introvertti. Vaikka hän kävi seurakuntanuorissa, hän ei juuri puhunut kenellekään, eikä varsinkaan pojille. Hän oli etäinen, jollain tavalla pelottavakin. Ja ehdoton älykkö: menestyi koulussa ja kova miettimään asioita. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, hän kirjoitti loistavia kirjeitä.
Eräällä seurakunnan reissulla tulin viimeisenä bussiin, ja ainoa vapaa paikka oli hänen vieressään. Minä olen avoin ja puhelias, joten aloin jututtaa häntä. Aluksi hän vastaili yhdellä sanalla. Olin itsekin välillä hiljaa. Tartuin kuitenkin hänen vähiin sanoihinsa. Pyysin kertomaan tarkemmin. Ei hän vaikuttanut oikein mukavalta, mutta jotenkin kiehtovalta, ja kyllä hän hetken päästä alkoi puhua oma-aloitteisestikin.
Sitten tuli tenkkapoo. Kumpikaan ei sanonut mitään. Jostain sain päähäni halata häntä, eikä hän pyrkinyt mihinkään pois siitä halauksesta. Istuimme viimeisen tunnin siitä bussimatkasta toisiimme kietoutuneena.
Sen jälkeen seurustelua jatkettiin lähinnä kirjeitse. Hän pohdiskeli tunteitaan ja oli hirveän epävarma, mutta toisaalta myös hurmaavan älykäs. Tapailimme harvakseltaan. Lopulta hän halusi lopettaa suhteenviritelmämme. Olin surullinen. No, tuli seuraava seurakunnan reissu. Vietimme paljon aikaa kaksin. Halasin häntä lopulta taas, kun en muutakaan osannut. Ajattelin, että kyllä hän irroittautuu, jos haluaa. Tokaisin, että ei tässä näin pitänyt käydä, johon hän vastasi, että pitipä. Olin onnellinen.
Kovin pitkä siitä suhteesta ei tullut. Hän tuntui tarvitsevan valtavasti omaa tilaa. Hän jopa hämmentyi siitä, että soitin heille kotiin - elettiin aikaa, jolloin kännyköitä ei vielä ollut joka taskussa. Puhelimessa hänen oli selvästi vaikea puhua. Ajan mittaan minulle välittyi hänen isästään jotenkin kummallinen käsitys. Hänen äitinsä oli oikein mukava, vaikkemme monesti tavanneetkaan. Lopulta suhde kaatui odotusten erilaisuuteen. Minä olisin halunnut tavata vaikka joka päivä, hänelle riitti kerran viikossa.
Suhteemme jälkeen ystävyys jatkui pienen tauon jälkeen. Lähettelimme toisillemme pitkiä, pohdiskelevia kirjeitä. Oikein odotin aina hänen ajatuksiaan. Hänkin kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi kerralla yliopistoon. Siinä vaiheessa hän masentui. Ehkä hän oli tai on liian viisas tähän maailmaan. Vuoden päästä hän vaihtoi opiskelualaa ja muutti kauas Itä-Suomeen. Kirjeenvaihto harveni. Hän löysi miehen, mutta masennus vain syveni. Lopulta hänestä ei kuulunut mitään. Pohdin, että kuolikohan hän, koska tilanne oli lopulta hyvin vakava.