Onko muita jotka kokevat työelämän ja arkirumban ahdistavana?

Voin kertoa että elämä on työttömänäkin yhtä suorittamista, mutta vähemmällä rahalla, enemmällä srressillä ja vähäisillä ihmissuhteilla. Opiskelut sinun pitäisi kustantaa itse.

Oletko hoitoalalla? Ymmärrän tilanteesi koska itsellänikään ei voimavarat riittäneet työn ja perhe-elämän yhdistämiseen. Ihmisillä vaan on erilaiset voimavarat ja psyykkinen kestokyky.

Otin vakipaikan vastaan hoitoalalla, kunhan saan taloutta kohentumaan alan opiskella muuta. En jaksa hoitoalaa koko loppuikääni.

Ymmärrän sun tunteesi.

30v 4 lapsen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Okei, otsikkoon varmaan jokainen vastaa kyllä.

Olen kolmekymppinen kahden lapsen äiti. Olen herkkä ja liian empaattinen... ja väsyn työpäivän aikana henkisesti ihan loppuun. Olen kotona kuin haamu itsestäni ja en jaksaisi tehdä mitään. En viihdy suurissa ihmisryhmissä ja tiivis työskentely työkavereiden ja asiakkaiden kanssa väsyttää.

Minulla ei vielä ole vakituista työsuhdetta mutta tiedän että se "kunnia" odottaa parin kuukauden päästä. En haluaisi ottaa paikkaa vastaan mutta kukaan läheiseni ei ymmärrä päätöstäni. Heidän mielestä se tuo turvaa..ja tiedän sen itsekkin. Mutta minä en halua siihen oravanpyörään, vaan haluan tehdä tulevaisuudessa muitakin hommia. Minua ei haittaa vaikka välillä jäisin työttömäksi. Haluan opiskella ja kehittää itseäni. Haluan että edetä elämässäni tilanteen vaatimalla tavalla.

Haluaisin nauttia elämästä, mutta tällä hetkellä elämäni on yhtä suoriutumista ja vihaan tätä.

Entä kenen ajattelit kustantavan tämän "itsesi kehittämisen"?

Ymmärrän sua kyllä, mutta työttömänä olo on henkisesti tosi raskasta. Saisitko tehtyä vajaata viikkoa, eikös pienten lasten vanhemmilla ole ainakin mahdollisuus siihen, mikä se termi nyt sille onkaan ja kelasta kai saa pienen tuen siihen?

Olet vain terve ihminen, kuka oikeasti enää selviydy tässä yhteiskunnassa?

Suomalainen yhteiskunta on kasvattanut näitä pari-kolmekymppisiä, jotka ahdistuvat siitä, että joutuvat ottamaan vastuuta omasta ja jälkikasvunsa elättämisestä. Näiden pahaksi onneksi sosiaalinen turvaverkko on pakko purkaa, ja vastikkeeton kotona öllöttely, ikiopiskelu ja muu ”itsensä totetuttaminen” muiden kustannuksella ei enää onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Oletko hoitoalalla? Ymmärrän tilanteesi koska itsellänikään ei voimavarat riittäneet työn ja perhe-elämän yhdistämiseen. Ihmisillä vaan on erilaiset voimavarat ja psyykkinen kestokyky.

Minä en ole hoitoalalla, mutta olen romahtamispisteessä. Olen ollut jo vuosikausia uupunut ja pelkään, että kamelin selkä katkeaa ihan kohta. Elämässäni tapahtui rankkoja asioita viime vuonna. Työpaikan tai alan vaihto ei auta. Haluaisin vain nukkua vähintään puoli vuotta putkeen.

Syytä työttömyyteen ei tarvitse kenellekään tilittää. Et ole tilivelvollinen kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko hoitoalalla? Ymmärrän tilanteesi koska itsellänikään ei voimavarat riittäneet työn ja perhe-elämän yhdistämiseen. Ihmisillä vaan on erilaiset voimavarat ja psyykkinen kestokyky.

Minä en ole hoitoalalla, mutta olen romahtamispisteessä. Olen ollut jo vuosikausia uupunut ja pelkään, että kamelin selkä katkeaa ihan kohta. Elämässäni tapahtui rankkoja asioita viime vuonna. Työpaikan tai alan vaihto ei auta. Haluaisin vain nukkua vähintään puoli vuotta putkeen.

Kuuntele itseäsi, hyvinvointisi on tärkeäpää kuin yksikään työpaikka. Myös lapsillesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko hoitoalalla? Ymmärrän tilanteesi koska itsellänikään ei voimavarat riittäneet työn ja perhe-elämän yhdistämiseen. Ihmisillä vaan on erilaiset voimavarat ja psyykkinen kestokyky.

Minä en ole hoitoalalla, mutta olen romahtamispisteessä. Olen ollut jo vuosikausia uupunut ja pelkään, että kamelin selkä katkeaa ihan kohta. Elämässäni tapahtui rankkoja asioita viime vuonna. Työpaikan tai alan vaihto ei auta. Haluaisin vain nukkua vähintään puoli vuotta putkeen.

Kuuntele itseäsi, hyvinvointisi on tärkeäpää kuin yksikään työpaikka. Myös lapsillesi.

Tämä. Kyllä niitä töitä ehtii myöhemminkin tehdä. P*skaduuneja saa aina.

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen yhteiskunta on kasvattanut näitä pari-kolmekymppisiä, jotka ahdistuvat siitä, että joutuvat ottamaan vastuuta omasta ja jälkikasvunsa elättämisestä. Näiden pahaksi onneksi sosiaalinen turvaverkko on pakko purkaa, ja vastikkeeton kotona öllöttely, ikiopiskelu ja muu ”itsensä totetuttaminen” muiden kustannuksella ei enää onnistu.

Mieti mieluummin miten sinusta tuli tuollainen vahvuuteen sairastunut heikkouden halveksija. Nykyajan työelämä on aiempaa vaativampaa kun säästösyistä työntekijöitä on vähennetty ja on ikäänkuin oikeutettua vaatia ihmisiltä liikaa ja ajaa heidät loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko hoitoalalla? Ymmärrän tilanteesi koska itsellänikään ei voimavarat riittäneet työn ja perhe-elämän yhdistämiseen. Ihmisillä vaan on erilaiset voimavarat ja psyykkinen kestokyky.

Minä en ole hoitoalalla, mutta olen romahtamispisteessä. Olen ollut jo vuosikausia uupunut ja pelkään, että kamelin selkä katkeaa ihan kohta. Elämässäni tapahtui rankkoja asioita viime vuonna. Työpaikan tai alan vaihto ei auta. Haluaisin vain nukkua vähintään puoli vuotta putkeen.

Sinun pitää varmaan käydä lääkärillä.

Ei tarvitse.

En koe vai haitko vastauksia vain samalla tavalla kanssasi kokevilta. Mutta kannattaa tehdä päätöksiä jotka lähtevät itsestäsi jos noin koet. Askel askeleelta mennä oikeaan suuntaan.

Feel you.

Nykyaika suosii ekstrovertteja suorittajia, jotka eivät valita mistään. Aina löytyy uusia, jotka suostuvat seisomaan koko viikon vaikka päällään jos työ sitä vaatii. Näitä asioita ei vain saisi sanoa ääneen.

Pahintahan on selittää omia valintojaan joillekin puoli tutuille. Läheisimmät tuntevat sinut niin hyvin, että eivät toivottavasti kyseenalaista valintojasi.

Kannattaa kysyä työnantajalta mahdollisuutta osa-aikaiseen työhön ainakin kun/jos lapset ovat pieniä se varmaan voisi onnistua. Lapset ovat yleensä ns. "hyväksyttävä syy" tehdä vähemmän. Lapsuutta ei saa takaisin. Ja oma loppuunpalaminen voi pilata koko elämäsi.

Olet itse paras asiantuntija omassa elämässäsi :)

Vierailija kirjoitti:

Feel you.

Nykyaika suosii ekstrovertteja suorittajia, jotka eivät valita mistään. Aina löytyy uusia, jotka suostuvat seisomaan koko viikon vaikka päällään jos työ sitä vaatii. Näitä asioita ei vain saisi sanoa ääneen.

Pahintahan on selittää omia valintojaan joillekin puoli tutuille. Läheisimmät tuntevat sinut niin hyvin, että eivät toivottavasti kyseenalaista valintojasi.

Kannattaa kysyä työnantajalta mahdollisuutta osa-aikaiseen työhön ainakin kun/jos lapset ovat pieniä se varmaan voisi onnistua. Lapset ovat yleensä ns. "hyväksyttävä syy" tehdä vähemmän. Lapsuutta ei saa takaisin. Ja oma loppuunpalaminen voi pilata koko elämäsi.

Olet itse paras asiantuntija omassa elämässäsi :)

Ääneen ei saisi myöskään sanoa että kaikki ihmiset eivät ole psyykkiseltä rakenteeltaan yhtä vahvoja. Kaikki eivät kestä nykyajan vaativaa työelämää. Vallalla ovat ns. kovat arvot, heikkoutta ja herkkyyttä halveksitaan.

Vierailija kirjoitti:

Ääneen ei saisi myöskään sanoa että kaikki ihmiset eivät ole psyykkiseltä rakenteeltaan yhtä vahvoja. Kaikki eivät kestä nykyajan vaativaa työelämää. Vallalla ovat ns. kovat arvot, heikkoutta ja herkkyyttä halveksitaan.

No tätähän en saisi sanoa, mutta... oliko torppariesiäidilläsi helpompaa sata vuotta sitten? Mitäköhän henkisiä paineita oli Ruotsin suurvaltasotiin pakkovärvätyillä talonpojilla? Minkälaista oli synnyttää kahdeksan lasta ilman nykyaikaista lääketiedettä?

Me kaikki, ihan kaikki, päästään nykyään tosi helpolla.

Olen karsinut kodin tavarat lähes minimiin. Siivoamisessa ei mene kauaa aikaa. Lisäksi en osta juuri mitään ikinä.

Minulla on työvaatteet kansio. Päälimmäisen kuvan vaatteet päälle, ei mene yhtään aikaa miettimiseen mitä laitan päälle. 5 vkon kiertävä ruokalista.

Teen asiat aina väh viikon sisällä.

Kun omaa arkea keventää näillä, on arki helpompaa.

Voi elämä näitä olkiukkoja.

Parempi olisi kai muuttaa maakuoppaan asumaan ja maksimoida kurjuus.

Vaatii uskallusta sanoa, että ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä; aika moni puree hammasta omassa helvetissään ja sättii niitä, jotka uskaltavat edes haaveilla muutoksesta.

Mulla ikää vähän enemmän ja lapset jo isompia, muuten aika sama tilanne. Vihdoin on ura alkanu vetää ja jos nyt hyppää kyydistä, voi olla että mahdollisuudet ovat lopullisesti siinä.

Työttömyydestäkin kokemusta ja siksi tajuan, miten iso ja hieno juttu on saada omaa koulutusta vastaavaa vakityötä. Silti koen, että lapset ja koti kärsii, aikaa ei riitä mihinkään ja mulla vielä terveyden kanssa ongelmia, jotka stressaa.

Työ itsessään on kivaa ja opiskella en tahdo enää lisää, joten yritän selvitä, päivä kerrallaan ja omat harrastukset ja menot ihan minimiin, että on aikaa perheelle edes iltaisin, työ vaatii myös iltatyötä, joten sekin vie oman siivunsa illoista.

Mutta tunnistan sen sydäntä puristavan tunteen, että sydän valitsisi ihan toisin tässä tilanteessa ja asiaa ei voi kenellekkään jakaa, koska kukaan ei nykypäivänä tunnu voivan käsittää, että olisin mielummin lasten kanssa enemmän ja luopuisin urasta. Meillä mies tienaa niin hyvin,että yhteiskunnalta ei mitään tukia tarvita, mutta eläminen sen verran kallista, että minun  tulot lisäksi tekee arjesta huomattavasti helpompaa ja avaa lapsille mahdollisuuksia.