Lue keskustelun säännöt.
Tässä sitä vietetään sunnuntaita, hajoavan parisuhteen raunioilla
03.02.2019 |
Onpa yksinäinen olo, siksi kirjoitan ajatukseni ylös tänne.
Parisuhteeni / avoliittoni on hajoamassa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen riitoja on liian paljon, vaikka hyviäkin hetkiä on. Moni voisi varmaan tähän vielä jäädäkin mutta itse en enää jaksa. Tänään olisi ollut viikon ainut kokonainen vapaapäivä, ja riidaksihan se meni jo ennen keskipäivää. Lähdimme molemmat ulos omille teillemme, ja muutaman kipakan viestin jälkeen tuli selväksi, että kumpikin syyttää toista eikä yksinkertaisesti ymmärrä toisen näkökulmaa. Tätä tapahtuu liian usein.
Ja nyt istun kotona ruuan valmistumista odottamassa, syön yksin kun mies ei ole tullut vielä kotiin, ja toivon ettei ihan pian tulisikaan. En jaksa jatkaa riitaa, enkä toisaalta puida asiaa muutenkaan koska en vaan enää näe pointtia siinä. En usko että kumpikaan meistä on huono ihminen, mutta jotain vain on välillämme pielessä, kun kerran isoja riitoja syttyy niin usein. En kestä sitä, että yhtenä päivänä hehkutetaan rakkautta, ja toisena uhkaillaan erolla ja huudetaan. En usko miehenkään kestävän.
Ajatus omasta kodista ja yksin olemisesta tuntuu hyvältä. Mutta eron mukanaan tuomaa häpeää en kestäisi enää... Olen jo kahdesta avoliitosta eronnut, yli kolmekymppinen, ja taas uusi epäonnistuminen tuntuu todella hävettävältä. En silti kuvittele että häpeä olisi hyvä syy jäädä suhteeseen johon en voi luottaa.
Jos tästä nyt ero tulee, niin en varmasti enää parisuhteeseen yritä. Jäädään sitten sinkuksi ja lapsettomaksi. Olen kurkkua myöten täynnä sitä kaavaa, että muutaman vuoden on niin ihanaa ja täydellistä, ja sitten alkavat riidat jotka eivät yrittämisestä huolimatta koskaan lopu, ja jotka lopulta johtavat eroon.
Voi tätä tyhjyyden tunteen ja häpeän määrää. Kolmannen kerran elämän aikana joutuu kertomaan kaikille läheisille, että pieleen meni... Keskityn kaiketi tässä ihan väärään asiaan, mutta juuri nyt häpeä on päällimmäisenä tunteena.
Kommentit (24)
Jos kaikki parisuhteet tuntuu menevän saman kaavan mukaan, ehkä on syytä myös katsoa peiliin. Toimitko itse suhteessa aina samalla tavalla? Se ei selvästi toimi. Ensinnäkin sun pitää valita kumppani paremmin, sellainen jonka kanssa voi puhua, eikä tarvitse riidellä. Toiseksi, analysoi omaa rooliasi näissä riidoissa, kuinka itse reagoit ristiriitatilanteissa, väsyneenä, ärtyneenä. Muuta omaa käytöstäsi, ja sitten voit toivoa toisen myös muuttavan omaansa. Ja sekin pitää joskus vain hyväksyä, ettei vain onnistu löytämään sellaista kumppania, kenen kanssa voisi elää riitelemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kaikki ei vaan sovi parisuhteeseen ja silloin on paras asua yksin.Tämän tietää moni vaikealuonteinen.
Yleensä ,.kun kaiken negatiivisen tahtuman syynä on joku uu ,kuin itse,siitä tietää ,että ei sovi yhteen kenenkään kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on suru. Vihdoin on tullut se hetki, etten enää jaksa yrittää. Olen yksin ollut se, joka riitojen jälkeen paikkailee. Mies jatkaa riitaa, kostaa ja vetäytyy. Sanoo rakastavansa ja seuraavassa lauseessa sanoo, ettei kiinnosta, kun yritän puhua rakentavasti.
Kipeää tekee se, että ainoa mitä elämältä toivoin oli YKSI perhe, jossa saa rakastaa ehdoitta. Kaikki hajoaa ympäriltä, enkä osaa korjata mitään. Elämässä ei ole enää mitään mitä odottaa. En halua enää parisuhdetta, minulle työ ei merkitse kuin rahaa ja nyt ei ole ketään kelle edes näennäisesti puhua. Tarkoitan, ettei miestäni kiinnostanut asiani, mutta hän tietää ja tuntee aiheet, joista puhuin. Mitä nyt teen elämälläni?Toivomuksesi oli liioiteltu. Ethän kykene itsekään rakastamaan ehdoitta, kukaan ei kykene. Eikä tarvitsekaan. Tai siis, voi rakastaa, mutta ei tarvitse kaikenlaista yrittää vain sietää. Mutta sen, että jotkut jutut menevät yli sietokyvyn, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että niiden pitää muuttua napsahtamalla. Moni asia on sietämätön mutta niiden asteittaista paranemista voi silti jaksaa odottaa.
Tiedän miten tuskallista on tuo yksinään vastaan tuleminen. Siksi olen erittäin hankalaa miestäni opettanut alusta asti siihen, että en aio loputtomiin olla suhteen koira, joka tulee nuolemaan kättä kerta toisensa jälkeen. Vaikka minunkin mies oli alussa mykkä kostaja ja tyrmääjä, reiluuteen vetoaminen on tehonnut pitkän päälle.
Meillä on toiminut sen ymmärtäminen, että riitaa ei tarvitse saada valmiiksi, riittää että merkitään pöytäkirjaan eriävät mielipiteet. Ihan varmasti tulee uusia tilaisuuksia riidellä samasta aiheesta uudelleen. Onnellisessa tapauksessa molemmat ovat keksineet jotain tuoreempaakin kommentoitavaa asiaan, tai uuden näkökulman, joka saattaakin valaista toiselle asiat ihan uudella teholla.
Tärkeintä on luoda molemmille tunne, että toinen sitten omista angsteistan huolimatta välittää myös minun turvallisuudentunteestani ja haluaa vahvistaa sitä. Kaikki muu on sivuseikka.
Niin, mutta jos se toinen ei halua luoda sitä turvallisuudeen tunnetta kumppanilleen, mitäs sitten?
Vanha sananlasku sanoo: Neljäs kerta toden sanoo. Ei muuta ku uutta matoa koukkuun.