On ihanaa olla lasten kanssa kun mies on poissa

Musta oli ihanaa olla miehen kanssa, kun lapsi oli poissa.

No miks te tänne valitatte ettekä sille miehelle? Sanotte miehelle vain et toivottavasti oot mahdollisimman kauan poissa kotoa. Tai vielä parempi vaihtoehto on ero.

Vähän sama fiilis. Tai on meillä miehen kanssa mukavaakin, mutta olen huomannut että elämä olisi paljon helpompaa ilman miestä. Mietin eroa paljonkin, ihan vain siitä syystä että viihdyn todella hyvin itsekseni, enkä tarvitse miestä muuhun kuin seuraksi ja siihen on ystäviä.

Mies oli 3 päivää - paljon enemmän hommaa tietty (mies käy yleensä kaupassa, tekee ruoan ja hoitaa myös harrastuskuljetuksia), mutta ihanan rauhallista, kun kukaan ei riitele, päsmäröi ja ole ikävä.

Hmmm.

Jep voin niin yhtyä tähän. Mun mies oli 4 pvää muualla töissä ja olin aivan super onnellinen. Ei ollut edes ikävä. Soittelin kyllä sille joka päivä, että ei loukkaannu :") mietin kanssa eroa juuri samoista syistä kun ap. Olin myös pienemmän lapsen kanssa poissa 1,5 vko kotoa ja miestä ei tullut kertaakaan ikävä. Pelkästään sitä, että joku muukin hoitaisi pienempää. Että näin. Aika surullista. No me nyt hakeuduttu pariterapiaan, mutta en usko siitä olevan apua. Ne miehen käytösmallit on niin sen ominaispiirteitä, että tuskin muuttuu siitä tai minäkään miksikään. Melkeen toivon, että joutuu mahdollisimman kauas taas töihin ja sais olla rauhassa yksin :"( on niin paljon ns. Patoutunutta surua, vihaa ja pettymystä toista kohtaan.. varmaan myös miehellä minusta en tiedä. Kyllä mäkin osaan olla vmäinen ei siinä mitään, mutta en tiedä kyllä niihin aina kaksi tarvitaan. Tuntuu silti itsestä, että ainoa vaihtoehto on varmaan ero. Pelottaa se, että miten tulen toimeen ja pelottaa myös se sekoaako mies vielä enemmän. Varsinkin kun lukee kaikkia uutisia niin tulee ihan vainoharhaiseksi..

Vierailija kirjoitti:

Jep voin niin yhtyä tähän. Mun mies oli 4 pvää muualla töissä ja olin aivan super onnellinen. Ei ollut edes ikävä. Soittelin kyllä sille joka päivä, että ei loukkaannu :") mietin kanssa eroa juuri samoista syistä kun ap. Olin myös pienemmän lapsen kanssa poissa 1,5 vko kotoa ja miestä ei tullut kertaakaan ikävä. Pelkästään sitä, että joku muukin hoitaisi pienempää. Että näin. Aika surullista. No me nyt hakeuduttu pariterapiaan, mutta en usko siitä olevan apua. Ne miehen käytösmallit on niin sen ominaispiirteitä, että tuskin muuttuu siitä tai minäkään miksikään. Melkeen toivon, että joutuu mahdollisimman kauas taas töihin ja sais olla rauhassa yksin :"( on niin paljon ns. Patoutunutta surua, vihaa ja pettymystä toista kohtaan.. varmaan myös miehellä minusta en tiedä. Kyllä mäkin osaan olla vmäinen ei siinä mitään, mutta en tiedä kyllä niihin aina kaksi tarvitaan. Tuntuu silti itsestä, että ainoa vaihtoehto on varmaan ero. Pelottaa se, että miten tulen toimeen ja pelottaa myös se sekoaako mies vielä enemmän. Varsinkin kun lukee kaikkia uutisia niin tulee ihan vainoharhaiseksi..

Sitä toivoo että toinen voisi oikeasti muuttua. Sitä minäkin edelleen toivon, että mies vihdoin muuttuisi. Olisi aina sellainen kun on parhaina hetkinä. Mutta oikeasti tiedän ettei se koskaan tule muuttumaan. Olen jo melkein eronnut kerran, ja hyvää käytöstä kesti hetken. Vähitellen se ikävä ihminen miehessä on tullut takaisin. En tiedä mitä pitäisi tapahtua että hän näkisi tilanteen vakavuuden.

Minäkin jaksoin yhdelle miehelle antaa mahdollisuuden toisensa jälkeen siinä toivossa että hän muuttuisi takaisin paremmaksi, siksi henkilöksi johon aikanaan tutustuin. Ei muuttunut muuta kuin entistä huonompaan suuntaan. Välirikkohan siitä lopulta seurasi kun en vain jaksanut hänen jatkuvaa negatiivisuuttaan, toisten lyttäämistä ja päällepäsmäröintiä.

Kuviossa ei onneksi ollut mukana lapsia, joten sikäli valinta oli helpompi. Olisi vain pitänyt pistää peli poikki aiemmin, ihan turhaan kituutin kuukausitolkulla.

Tuottaako ap miehesi sinulle ja lapsellesi enemmän iloa vai surua?

Vajaa vuosi sitten pistin stopin vastaavalle elämälle, mitä ap kerrot. Mies sai äkillisiä raivokohtauksia, syytteli, uhkaili itsemurhalla, nöyryytti väliin lapsiaan, välillä minua muitten perheenjäsenten kuullen. Käytti siis henkistä väkivaltaa ja varoi visusti lyömästä minua. Siitä kun jäisi jälki, niin taitava tyyppi ei milloinkaan erehdy amatöörimäiseen lyömiseen. Toista lapsista tosin löi loppumetreillä kahdesti, mutta jälleen taitavasti jälkiä jättämättä. Luulin että kun vaan rakastan, rakastan ja rakastan, niin vielä se joskus muuttuu. Kun aloin huomata lasten käytöksessä muutosta aina kun isä tuli kotiin, tajusin että olen tuhoamassa lasteni elämää olemattoman toivonrippeeni takia. Etenkin vanhempi lapsi alkoi varoa isäänsä, varoitteli pienempää, kielsi puhumasa mitään, siis mitään isän kuullen, ettei isä suutu jne. En kehtaisi kutsua itseäni äidiksi, jos olisin edelleen pakottanut lapset kasvamaan sellaisessa pelon ilmapiirissä. Mies ei juuri halua olla enää yhteydessä lapsiinsa. Meillä kolmella sen sijaan on nykyään hyvin turvallista ja vapautunutta arkea ihan joka hetki. Eroaminen ei ollut helppo päätös, mutta se on paras asia jonka olen tehnyt lasteni mielenterveyden kannalta. Ja myös omani.

Vierailija kirjoitti:

Tuottaako ap miehesi sinulle ja lapsellesi enemmän iloa vai surua?

Tämä onkin vaikea kysymys, koska lapsille varmasti isä on tärkeä ja isältä saatu huomio ja läheisyys tuottaa suunnattomasti iloa. Toisaalta sitten kun mies hermostuu hän tuottaa surua ja pelkoakin lapsille. Minulla ei enää ole niin väliä, en itse koe surua, ainoastaan lasten kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vajaa vuosi sitten pistin stopin vastaavalle elämälle, mitä ap kerrot. Mies sai äkillisiä raivokohtauksia, syytteli, uhkaili itsemurhalla, nöyryytti väliin lapsiaan, välillä minua muitten perheenjäsenten kuullen. Käytti siis henkistä väkivaltaa ja varoi visusti lyömästä minua. Siitä kun jäisi jälki, niin taitava tyyppi ei milloinkaan erehdy amatöörimäiseen lyömiseen. Toista lapsista tosin löi loppumetreillä kahdesti, mutta jälleen taitavasti jälkiä jättämättä. Luulin että kun vaan rakastan, rakastan ja rakastan, niin vielä se joskus muuttuu. Kun aloin huomata lasten käytöksessä muutosta aina kun isä tuli kotiin, tajusin että olen tuhoamassa lasteni elämää olemattoman toivonrippeeni takia. Etenkin vanhempi lapsi alkoi varoa isäänsä, varoitteli pienempää, kielsi puhumasa mitään, siis mitään isän kuullen, ettei isä suutu jne. En kehtaisi kutsua itseäni äidiksi, jos olisin edelleen pakottanut lapset kasvamaan sellaisessa pelon ilmapiirissä. Mies ei juuri halua olla enää yhteydessä lapsiinsa. Meillä kolmella sen sijaan on nykyään hyvin turvallista ja vapautunutta arkea ihan joka hetki. Eroaminen ei ollut helppo päätös, mutta se on paras asia jonka olen tehnyt lasteni mielenterveyden kannalta. Ja myös omani.

Minkä ikäisiä lapsenne olivat kun erosit? Mitä mies teki, miksi lapset pelkäsivät?