Lue keskustelun säännöt.
Muuttuuko elämä koskaan paremmaksi 30v jälkeen?
24.01.2019 |
Viimeisen 5v aikana kaikki sosiaaliset suhteet ovat laimenneet. Vanhat kaverit ovat pariutuneet, hankkineet lapsia tai muuttaneet ulkomaille. Kenelläkään ei ole aikaa nähdä ja sitä vain möllöttää kotona koulun/duunin jälkeen. Ei ole mitään kivoja juttuja mitä odottaa ja kaikki on vain arkista suorittamista
Kommentit (54)
Omat lapsettomat kaverit (30-35-v) kuulostavat elävän tuollaista elämää. Moni tuntuu tekevän paljon töitä, sen lisäksi urheilu+matkustelu ja sitten bileitä. Biletys on kyllä kaikilla rauhoittunut. Eli kai voisit löytää uusia kavereita..tosin useimmilla on kyllä parisuhteet, ja ne työt, joten yhtä tiivistä hengailua, kuin joskus 20+-vuotiaina oli, tuskin olisi luvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vietimme rouvan opiskelupaikkakunnalla aika bilerikkaan ikäkauden 20-25 vuotiaina.
N. 30-vuotiaana kaipasin sitä aikaa.
Ko. paikkakunnalle jäänyt ystäväni muistutti, ettei sitä maailmaa enää ole, ei sinne voi takaisi päästä.
Ei kestäisi kroppakaan enää dokaamista, krapula rankaisee...
Poikkeuksetta tuntemani nuoruuteensa jämähtäneet keski-ikäiset voivat huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 57-vuotias ja aivan samassa tilanteessa kuin aloittaja. Eronnut, lapset aikuisia , opiskelleet ja muuttaneet kauas,käyvät harvoin. Lastenlapsia ei ole.
Tämän ikäisenä ei ole enää toivettakaan löytää kumppania.
Mielestäni kolmikymppinen on vielä nuori ja ehtii hyvin vielä perustaa perheen ja tehdä elämässään vaikka mitä. Tässä iässä kaikki alkaa tuntua toivottomalta. Vähätkin ystävät ovat liian kiireisiä, on puolisot ja lastenlapsia , ei jää aikaa soitella tai tavata.
Oletko kauan tuntenut olosi toivottomaksi? Mietin vain sitä, että onko se jonkinlainen muuttuneen tilanteen alkureaktio, joka korjaantuu itsestään ajan myötä vai onko tässä kohtalona kokea tämmöistä vielä useita vuosikymmeniä
AP
Johtuu minulla viimeisen parin vuoden aikana tapahtuneista muutoksista elämässäni mm. nuorimmaisen muutto opiskelemaan kauas sekä työasioissakin muutoksia ollut .. Aiemmin ei ole tuntunut tälläiseltä.
Assburger kirjoitti:
Vietimme rouvan opiskelupaikkakunnalla aika bilerikkaan ikäkauden 20-25 vuotiaina.
N. 30-vuotiaana kaipasin sitä aikaa.
Ko. paikkakunnalle jäänyt ystäväni muistutti, ettei sitä maailmaa enää ole, ei sinne voi takaisi päästä.Ei kestäisi kroppakaan enää dokaamista, krapula rankaisee...
Minulla se ei varsinaisesti liity dokaamiseen vaan yhtenä onnellisuuden lähteenä oli tunne, että kuuluu johonkin porukkaan. Sellainen yhteenkuuluvuuden tunne
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin mun elämäni on muuttunut positiivisempaan suuntaan yli nelikymppisenäkin. Erosin huonosta suhteesta ja löysin paitsi itseni (tiedän, klisee, mutta totta) ja aloitin taas pari "vanhaa" harrastustani, joita todella rakastan.
Minulla oli tuo vaihe jossain 35-38v. Elämä on ohi, ei enää mitään odotettavaa, kaikki ns. parhaat asiat on jo saavutettu ja tehty.
Jossain vaiheessa ymmärsin että elämäni ei todennäköisesti ole vielä edes puolessa välissä! Lapset kasvaa ja oma aika lisääntyy koko ajan, rahatilanne paranee, voin tehdä ihan mitä haluan, mikään ei ole myöhäistä, olen vielä nuori. Aloitin opiskelut ja toiveena vielä aivan toisenlainen työura (yrittäjyys), talon rakennus, matkustelua, paljon sosiaalista elämää. Elämällä on vielä paljon annettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tuo vaihe jossain 35-38v. Elämä on ohi, ei enää mitään odotettavaa, kaikki ns. parhaat asiat on jo saavutettu ja tehty.
Jossain vaiheessa ymmärsin että elämäni ei todennäköisesti ole vielä edes puolessa välissä! Lapset kasvaa ja oma aika lisääntyy koko ajan, rahatilanne paranee, voin tehdä ihan mitä haluan, mikään ei ole myöhäistä, olen vielä nuori. Aloitin opiskelut ja toiveena vielä aivan toisenlainen työura (yrittäjyys), talon rakennus, matkustelua, paljon sosiaalista elämää. Elämällä on vielä paljon annettavaa.
Jatkan vielä että olen iän myötä muuttunut rohkeammaksi ja avoimemmaksi. Osaan paremmin tuoda esiin omat tarpeet ja olen saanut lisää rohkeutta vaikka en ole mikään kynnysmatto ollut aiemminkaan. Olen käyttänyt paljon aikaa itsetutkiskeluun ja olen tiedostanut omia luonteenpiirteitäni, vahvuuksia ja heikkouksia ja päässyt irti siitä minkälainen minun pitäisi olla.
Armollisuus ja anteeksianto, olen muuttunut herkemmäksi ja annan enemmän tilaa tunteille.
Olen samanlainen paitsi myös mt ongelmainen, ap:n kannattaa etsiä mies ja tehdä lapsia, niin ne muutkin näyttää tekevän. Seuraava yksinäisyys iskee sitten kun tulee ero ja lapset muuttaa pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutkimustuloksia: Ihminen on onnettomimmillaan 44-vuotiaana: https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/200801297169580
Ihminen on onnellisimillaan 58-vuotiaana:
https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000000822551.html
No, uskoo kuka uskoo. Muutakin noista ikärajoista olen kuullut väitettävän. Mutta ei se mitenkään automaattisesti mene niin, että nuorena aikuisena olisi onnellisimmillaan.
Kun tajusi aikanaan kouluttautua huipulle, niin voi jo nelikymppisenä alkaa ottamaan kevyemmin ja keskittyä muuhunkin kuin työhön kun rahasta ei ole puutetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkia. Joka tapauksessa elämäni on parempaa kuin alle 30-v, olen nyt 38. Edelleen näen kavereita usein, noin kerran viikossa. Muu aika menee harrastuksen parissa, toki kerran viikossa yritän myös ottaa rennosti. Rahaa on nyt käytettävissä kun olen töissä, parikymppisenä sitä ei ollut. Pystyn siis matkustelemaan ja tekemään asioita enemmän. Asunto on oma, joten parempi kuin nuorempana.
En todellakaan kaipaa aiempaa elämää.
Paskaa se on ollu viimeset 25 vuotta.
M40
Ei se kolmekymppiä ole vielä ikä eikä mikään, silloin ehtii muuttaa asioiden suuntaa isolla kädellä. Kymmenen ja kaksikymmentä vuotta lisää niin alkaa olemaan jo ekspotentiaalisesti hankalampaa.