Lue keskustelun säännöt.
Elämästä kiinni vasta kolmikymppisenä - taustalla rikkinäinen lapsuus/nuoruus
21.01.2019 |
Olen kolmikymppinen nainen ja mennyt työhistoriani on hyvin vähäinen ja repaleinen johtuen nuoruuden masennuksesta sekä paniikkihäiriöstä. Olen sitemmin käynyt useamman vuoden terapiassa, käsitellyt aktiivisesti ongelmiani sekä lukenut itselleni korkeakoulututkinnon (tästä olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä!). Elämä nykyisellään on suhteellisen hyvää, joskin olen yhä todella kova stressaamaan asioista ja ahdistun hyvin herkästi.
Nyt olen siinä tilanteessa, että sain hyvän työpaikan, ja minun tulisi lähteä rakentamaan uraa - tämä itsessään kuitenkin pelottaa aivan uskomattoman paljon! En ole koskaan ollut muutamaa kuukautta (4-5kk) pidemmissä työsuhteissa em. syistä johtuen. Työelämä tuntuu jokseenkin ehdottomalta ja painostavalta. Pelkään, etten pärjää, koska olen ikäni ollut enemmän tuuliajolla kuin oikean elämän syrjässä kiinni. Näin uuden työn alkumetreillä ajatukset omasta repaleisesta historiastani ovat nousseet ilmeisen vahvasti pinnalle, ja on vaikea luottaa siihen, että jalat kantaisivatkin ja voisin oikeasti pärjätä työelämässä, kuin elämässä yleensäkin - vaikka haluaisin aivan valtavasti nyt pärjätä ja onnistua! (Ehkä asetan itselleni kohtuuttoman paljon odotuksia.)
Tiedän, että työssäkäynti on yksi maailman normaaleimpia asioita, mutta ikäväkseni en ole saanut tätä mallia omilta vanhemmiltani - isäni ei ole kuvioissa ja äitini on ollut aina sairaseläkkeellä neljän seinän sisällä. En missään nimessä kuitenkaan halua samanlaista tulevaisuutta kuin omilla vanhemmillani, saati elää yhteiskunnan siivellä. En nykyään kuitenkaan omaa oikein minkäänlaisia tukiverkkoja ja hyvin introvertin luonteeni vuoksi en omaa läheisiä ystäviäkään, keiden kanssa puhua esim. näistä ajatuksista. Koen olevani siis melko yksin uuden äärellä.
Halusinkin nyt hieman purkaa ajatuksiani ja haluaisin myös kovasti kuulla, onko täällä joku ollut joskus samassa tilanteessa? Ts. Saanut elämän syrjästä kiinni vasta näin myöhemmällä iällä? Kaikki vertaistuki on nyt äärimmäisen tervetullutta.
Kommentit (12)
Hienoa, että sait tutkinnon tehtyä ja töitä! Olet JO perillä, joten ota rennosti ja luota itseesi <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on melko samanlaisia ajatuksia, itsekin olen opiskellut enkä ole tehnyt täyttä työviikkoa muutakun työharjoitteluissa muutamia viikkoja. Minkin olen pohtinut jaksamista töissä opintojen jälkeen. Minua on kuitenkin auttanut uuden harrastuksen aloittaminen ja toivon että innostus sitä kohtaa säilyisi läpi koko elämän. sitä kautta olen saanut elämään myös rytmiä, mikä myös ylläpitää työkykyä.
Mutta siis olen aivan varma siitä että kun löydät itsellesi kivan työn, jossa sinua arvostetaan ja jossa sinulla on mukavat työkaverit niin aivan varmasti jaksat<3
Olet vain oma itsesi, sillä roolin esittäminen käy jossain vaiheessa hyvin raskaaksi.
Kyllä siihen tottuu vaikka alku saattaakin hankalalta tuntua.
Tärkeää on elää terveellisesti ja huolehtia riittävästä levosta yms.
Lisäksi virheistä ei kannata ottaa itseensä ja jäädä vellomaan, vaan pitää katse edessäpäin.
Tsemppiä! Sulla on reilut kolkytvuotta aikaa rakentaa työuraa, mikään ei ole myöhäistä/menetetty. Uuden äärellä varmasti tulee kaikenlaisia tunteita, mutta nehän on vaan tunteita ei totuus. Muistat vaan että olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu, eikä ihmisen arvo ole työstä tai siinä onnistumisesta riippuvainen.
Minä olen 27 vuotias ja en ole päässyt työ- tai mihinkään muuhunkaan normaaliin elämään kiinni. Syynä tähän ovat mielenterveysongelmat jotka hoitamattomina nuoruudessa johtivat päihteiden käyttöön. Hankin tuolloin myös itselleni yli 20 000 e ulosottovelat eli olen myös luottotiedoton, ja vailla koulutusta. Sittemmin sain erään diagnoosin ja lääkityksen. En usko että pystyn tästä enää nousemaan ''normaali'' tasolle koskaan. En jaksa alkaa kouluttautua enää tällä iällä, kuka minua edes töihin ottaisi kun menneisyys on yksi musta aukko? Sinä olet ilmeisesti saanut jalansijaa portaille kohti yhteiskunnan jäsenyyttä. Minun tulevaisuus luultavasti on jotain merkityksetöntä kuntouttavaa työtoiminta ja määräaikaisia eläkkeitä. Ennen tätä kaikkea minussa saattoi olla jopa jotain potentiaalia, nyt tunnen olevani turha jätös. Eniten minua ärsyttää se että työelämä on tehty niin joustamattomaksi, että jo sen vuoksi näen turhana edes yrittää. Esim minulla on välillä vakavia unettomuus jaksoja, miten voisin töistä olla aina nukkumattoman yön jälkeen poissa. Tarvitsisin jonkun etätyön jota voisi tehdä haluamanaan vuorokauden aikana. Silloin olisi varmasti ahkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on aina mahdollisuus irtisanoutua, jos olet väärässä paikassa. Tsemppiä matkaan!
Minulla samanlainen tausta, paitsi että opinnot ovat kesken eikä työpaikkaa ole vielä. Mahtava kuulla, että olet saanut tutkinnon ja hyvän työn! Ole ylpeä itsestäsi! Muista, että näet asioita laajasti ja sinulla on elämänkokemusta. Käännä se vahvuudeksesi. Aitous on valttia. Huomaa itsessäsi kaikki erityiset lahjat ja piirteet, jotka olivat sinussa silloinkin kun elämä oli rankempaa. Ihaile itsessäsi kaikkea sitä hyvää ja keskity niihin enemmän. Rakennat positiivisia voimavaroja ja onnistumisen kokemuksia lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 27 vuotias ja en ole päässyt työ- tai mihinkään muuhunkaan normaaliin elämään kiinni. Syynä tähän ovat mielenterveysongelmat jotka hoitamattomina nuoruudessa johtivat päihteiden käyttöön. Hankin tuolloin myös itselleni yli 20 000 e ulosottovelat eli olen myös luottotiedoton, ja vailla koulutusta. Sittemmin sain erään diagnoosin ja lääkityksen. En usko että pystyn tästä enää nousemaan ''normaali'' tasolle koskaan. En jaksa alkaa kouluttautua enää tällä iällä, kuka minua edes töihin ottaisi kun menneisyys on yksi musta aukko? Sinä olet ilmeisesti saanut jalansijaa portaille kohti yhteiskunnan jäsenyyttä. Minun tulevaisuus luultavasti on jotain merkityksetöntä kuntouttavaa työtoiminta ja määräaikaisia eläkkeitä. Ennen tätä kaikkea minussa saattoi olla jopa jotain potentiaalia, nyt tunnen olevani turha jätös. Eniten minua ärsyttää se että työelämä on tehty niin joustamattomaksi, että jo sen vuoksi näen turhana edes yrittää. Esim minulla on välillä vakavia unettomuus jaksoja, miten voisin töistä olla aina nukkumattoman yön jälkeen poissa. Tarvitsisin jonkun etätyön jota voisi tehdä haluamanaan vuorokauden aikana. Silloin olisi varmasti ahkera.
Ihmiset kouluttautuvat koko ajan aikuisiällä, joten älä estä itse itseäsi. Älä rajoita itse itseäsi vaan tee. Aloita selailemalla koulutusoppaita ja etsi kurssinnimiä ja kurssikirjallisuutta ja sitä mitä mikäkin ala sisältää. Googlaa esittelyvideoita jne. Pyydä vaikka päästä parin alan työkokeiluun kuukaudeksi ja mieti kumpaan haluat opiskelemaan. Jos tarvitset korottaa numeroita niin korota, aikaahan sinulla on koko elämä. Sitten opiskelet jakson ja päivän ja kurssin kerralaan ja valmistut. Ei sillä ole väliä oletko 35 v. vai 45 v. kun valmistut. Tilanteesi ei sitten ainakaan ole yhtään huonompi kuin nyt. Valvottuihin öihin tottuu. Liukuva työaika on hyvä kun se joustaa vähän. Voit yllättyä 10 vuoden päästä :)
Kiitos valtavasti kommenteista, joita olette kirjoittaneet! Herkistyn kovasti jo näitä lukiessa. Ette uskokaan, miten iso merkitys teidän rohkaisulla on juuri nyt, lämmin kiitos!<3
Hieno ja tärkeä huomio tuo, että työuraa on edessä vielä reilut 30v - sehän on tavattoman pitkä aika, olen hädintuskin elänyt niin kauan! Kun ajatuksen suhteuttaa siten, että olen elänyt nyt saman ajan ja ollut siitäkin työikäinen vasta kymmenisen vuotta - sitä edeltävät vuodet puolestaan vauva, lapsi ja nuori.
Tiedostan, että tällainen ajattelu altistaa herkästi ylisuorittamiselle ja loppuunpalamiselle, tällainen vaativuus itseä kohtaan. Täytyy siis jo heti kättelyssä pyrkiä hidastamaan ja muuttaa omaa asennetta ja ajattelua. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 27 vuotias ja en ole päässyt työ- tai mihinkään muuhunkaan normaaliin elämään kiinni. Syynä tähän ovat mielenterveysongelmat jotka hoitamattomina nuoruudessa johtivat päihteiden käyttöön. Hankin tuolloin myös itselleni yli 20 000 e ulosottovelat eli olen myös luottotiedoton, ja vailla koulutusta. Sittemmin sain erään diagnoosin ja lääkityksen. En usko että pystyn tästä enää nousemaan ''normaali'' tasolle koskaan. En jaksa alkaa kouluttautua enää tällä iällä, kuka minua edes töihin ottaisi kun menneisyys on yksi musta aukko? Sinä olet ilmeisesti saanut jalansijaa portaille kohti yhteiskunnan jäsenyyttä. Minun tulevaisuus luultavasti on jotain merkityksetöntä kuntouttavaa työtoiminta ja määräaikaisia eläkkeitä. Ennen tätä kaikkea minussa saattoi olla jopa jotain potentiaalia, nyt tunnen olevani turha jätös. Eniten minua ärsyttää se että työelämä on tehty niin joustamattomaksi, että jo sen vuoksi näen turhana edes yrittää. Esim minulla on välillä vakavia unettomuus jaksoja, miten voisin töistä olla aina nukkumattoman yön jälkeen poissa. Tarvitsisin jonkun etätyön jota voisi tehdä haluamanaan vuorokauden aikana. Silloin olisi varmasti ahkera.
Voih, älä sinäkään luovuta! Voisitko ajatella kuntouttavan työn mahdollisuutena? Tuolla työllä on mediassa ikävän negatiivinen katku, mutta olen itse saanut todeta, kuinka kuntouttava työtoiminta avaa ovia aivan uusiin paikkoihin ja sitä kautta saa rohkeasti kokeilla omia voimavarojaan. Toki tärkeää, että löytää hyvän kuntouttavan työtoiminnan paikan omien mielenkiinnonkohteiden pohjalta.
Se, että olen saanut jalansijaa työelämään, on vauvanaskelien tulosta. Olen edennyt todella pienin ja varovaisin askelin. Nyt tuntuu, että seison todella suurissa saappaissa, mutta ehkä kasvan nämä umpeen, kunhan en kiirehdi eteenpäin ja annan itselleni aikaa kasvaa. Eli se, mitä haluan sanoa: pikkuhiljaa.
Myös oma menneisyyteni on musta aukko. Aloin vasta opintojeni jälkeen kasaamaan CV:täni eikä työhaastatteluissa liioin olla kyselty ajalta ennen sitä. CV:ssäni on tällä hetkellä vain pari hassua keikkatyötä sekä opintoaikaiset harjoitteluni, plus nyt tämä uusi rupeama. Pikkuhiljaa sekin rakentuu.
Se, että on velkaa, luo jo itsessään paineita pärjätä elämässä ja etenkin työelämässä, pystyn ymmärtämään tämän todella hyvin! Mutta raha on lopulta vain numeroita ja näiden pyörittelyä, näin pyrin itse ajattelemaan. Olen myös samaa mieltä, mitä kirjoitit työelämän joustamattomuudesta. Nykyaika on todella raadollista. Mutta se, minkä neuvon haluan sinulle antaa; lähde rohkeasti tavoittelemaan niitä asioita, mistä sinä itse pidät, koeta löytää oma juttusi mielenkiinnonkohteidesi pohjalta (oli se sitten vaikka taide, musiikki, yhteiskunnalliset asiat, mitä vain). Itselläni otti myös aikansa sisäistää se, ettei menneisyys määrittele minua ihmisenä. Ei se potentiaali katoa vain sen vuoksi, että olosuhteet on kurjat. Jos minäkin olen päässyt tähän pisteeseen (vaikka välillä kovasti pelottaakin!), sinäkin pääset, jos vain haluat. Toivon sulle valtavasti tsemppiä ja rohkeita (vauvan)askelia. :) Ap
Itselleni pakko oli se minkä avulla pääsin elämän syrjään kiinni. Pakon teki lapsi, jonka huoltajaksi jäin. Introverttius on vieläkin paljon määrittävä ominaisuus minussa, mutta pahin on takana ja pystyn suoriutumaan töissä sosiaalisista tilanteista. Sellaisista, mihin ei olisi voinut kuvitellakaan joutuvan. Eli treenillä tämä puoli paranee. Taustasi muuten kuulostaa tutulta.
Melko samanlainen tarina itsellä. Tärkeintä on olla vertaamatta itseään muihin. Kyllä se oma tyyli elää löytyy. Kannattaa olla armollinen itselleen ja varoa ettei pala loppuun kun yrittää olla täydellinen työntekijä.