Lapsena perheväkivaltaa nähnyt ja kokenut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Ymmärrän täysin! Oletko miten paljon pohtinut ettet enää olisi tekemisissä? Se voi olla iso helpotus.

Olen miettinyt välillä paljonkin, mutta myönnän olevani niin heikko että edelleen roikun siinä että olihan meillä joskus hyviä hetkiä, ja haluaisin tietysti pitää kiinni perheestä, vaikka sellaista ei ainakaan toimivana yksikkönä koskaan ollut. Siis haluaisin saada joskus sitä kiintymystä mitä en koskaan oikein saanut. Vaikka en varmasti tule sitä koskaan saamaankaan. Olen oirellut lapsesta saakka tilanteen takia, ja perheessämme se on nähty isoimpana ongelmana. Jopa sisarukseni ovat liittoutuneet niin vanhempien kanssa, että jos väkivallasta (jota myös toinen sisaruksistani käytti minuun) alkaa puhua, puhe käännetään minun ongelmiini, minullahan on ne diagnoosit, olen hullu tms ja heidän mielestään se on se ongelma, jopa syy siihen miksi meillä oli sellaista. En ollut normaali lapsi sen takia kun isä löi äitiä, joten isän piti lyödä äitiä ja veljen minua. Myös kokemani koulukiusaaminen on esitetty syynä tilanteeseen. Aika hurjaa...

Tyypillinen toimimaton perhe. Herkimmistä ja vastuullisia lasta tehdään usein silloin se syntipukki, vaikka oireilu on täysin normaali reaktio tilanteeseen. Valitettavasti et tule saamaan ikinä sellaista lapsuudenperhettä kuin toivoisit, vaikka jotain hyviä hetkiä olisikin.

Pahuksen tekstinsyöttö! Herkimmästä ja vastuullisimmasta lapsesta, piti äsken kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko selvinnyt. Ainakin minulla on tosi negatiivinen käsitys ihmisen perusluonteesta, rakkaudesta, perheestä yms. Lapsuudenperheeseen on tosi ristiriitainen suhtautuminen, jossa vaihtelee kiintymys / ainakin halu olla kiintynyt ja viha. Tulee ahdistavia muistoja mieleen enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Joskus yritän tuoda näitä asioita esiin ja silloin nykyään yleensä mukavina näyttäytyvät perheenjäsenet muuttuvat salamannopeasti tosi häijyiksi. Eli se väkivalta on siellä pohjalla edelleen.

Ymmärrän täysin! Oletko miten paljon pohtinut ettet enää olisi tekemisissä? Se voi olla iso helpotus.

Olen miettinyt välillä paljonkin, mutta myönnän olevani niin heikko että edelleen roikun siinä että olihan meillä joskus hyviä hetkiä, ja haluaisin tietysti pitää kiinni perheestä, vaikka sellaista ei ainakaan toimivana yksikkönä koskaan ollut. Siis haluaisin saada joskus sitä kiintymystä mitä en koskaan oikein saanut. Vaikka en varmasti tule sitä koskaan saamaankaan. Olen oirellut lapsesta saakka tilanteen takia, ja perheessämme se on nähty isoimpana ongelmana. Jopa sisarukseni ovat liittoutuneet niin vanhempien kanssa, että jos väkivallasta (jota myös toinen sisaruksistani käytti minuun) alkaa puhua, puhe käännetään minun ongelmiini, minullahan on ne diagnoosit, olen hullu tms ja heidän mielestään se on se ongelma, jopa syy siihen miksi meillä oli sellaista. En ollut normaali lapsi sen takia kun isä löi äitiä, joten isän piti lyödä äitiä ja veljen minua. Myös kokemani koulukiusaaminen on esitetty syynä tilanteeseen. Aika hurjaa...

Jatkan vielä, että joskus mietin olleeni yhteinen roskis johon kaikki oksensivat omat epäonnistumisensa ja ongelmansa ja saivat siitä jotain pönkitystä. Esimerkiksi koko lapsuuteni ajan veljeni pilkkasi aktiivisesti kaikkea mitä tein ja mistä pidin, eivätkä vanhemmat puuttuneet siihen mitenkään. Kun siihen päälle tulee koulukiusaaminen, niin minusta kasvoi ihminen joka epäilee koko ajan itseään. Voinko pitää tästä? onko tämä noloa, onko tämä väärin, voinko julkisesti kertoa pitäväni tästä tai harrastavani tätä? Olin kiinnostunut hevosista, ja veljeni teki parhaansa halventaakseen sitä jokaisella mahdollisella tavalla. Muistan esim kun hän joskus keskeytti leikkini tuomalla nähtäväkseni kuvia eläinrääkkäykseen kuolleista hevosista...

Silppu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silppu kirjoitti:

Perhe väkivaltaa ei ole olemassakaan. Isäni piti niin äitini kuin meidät lapsetkin kovassa kurissa ja meistä lapsista kasvoi tasapainoisia ja menestyviä ihmisiä

Otan osaa, olet selvästi vieläkin aivan sekaisin kokemasi takia.

En ole sekaisin ja tulen kasvattamaan oman lapseni samalla tavalla koska tuo kasvatusmalli on selvästi toiminut

Vinkkasin ylläpidolle ja lastensuojeluun. Onneksi olet rekisteröitynyt käyttäjä. 

Silppu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silppu kirjoitti:

Perhe väkivaltaa ei ole olemassakaan. Isäni piti niin äitini kuin meidät lapsetkin kovassa kurissa ja meistä lapsista kasvoi tasapainoisia ja menestyviä ihmisiä

Otan osaa, olet selvästi vieläkin aivan sekaisin kokemasi takia.

En ole sekaisin ja tulen kasvattamaan oman lapseni samalla tavalla koska tuo kasvatusmalli on selvästi toiminut

Sinä tosiaan olet henkisesti silppua.

Vierailija kirjoitti:

Silppu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silppu kirjoitti:

Perhe väkivaltaa ei ole olemassakaan. Isäni piti niin äitini kuin meidät lapsetkin kovassa kurissa ja meistä lapsista kasvoi tasapainoisia ja menestyviä ihmisiä

Otan osaa, olet selvästi vieläkin aivan sekaisin kokemasi takia.

En ole sekaisin ja tulen kasvattamaan oman lapseni samalla tavalla koska tuo kasvatusmalli on selvästi toiminut

Sinä tosiaan olet henkisesti silppua.

En ole henkisesti silppua.

Käytämme niitä kasvatusmalleja jotka on hyväksi todettu minun ja miehen kohdalla. Menestyviä ihmisiä ei tule kuin oikeanlaisella kasvatuksella