Sisarusten väliset tappelut ja vanhempien rooli - kerro kokemuksesi

Tässä vielä siis lapsuudenkokemukseni:

Minulla ja isommalla sisaruksella on ikäeroa n. 5 v. Riitoja ja tappelua oli paljon. Yleensä tilanteet sisälsivät fyysistä väkivaltaa, minä tietysti pienempänä jäin aina alakynteen. Ja tuo väkivalta oli pahimmillaan aika kovaakin, ei mitään pientä tönimistä vaan kunnon hakkaamista ja potkimista. Isompi sisarus myös usein uhkaili tappavansa minut.

Oon ollut jossain määrin katkera sisarukselleni noista, mutta nykyään mietin lähinnä, että miksi hitossa meidän vanhemmat eivät puuttuneet kunnolla tuohon menoon.

Isä puuttui tilanteisiin vaihtelevasti, joskus häntä ei kiinnostanut ollenkaan. Silloin kun kiinnosti, hänen ratkaisunsa oli (yllätys yllätys) väkivalta. Isä siis taisi tuolla omalla käytöksellään lähinnä vahvistaa sitä mallia, että meidän kotona mennään ikään kuin vahvimman oikeudella. Kyllähän tuo isompi sisarus sitä vahvemman oikeutta käyttikin sitten. Pahimpia olivat tilanteet, jolloin me lapset olimme kahdestaan kotona. Silloin olen pelännyt paljon. Niitä pahimpia juttuja äiti ja isä eivät kyllä uskoneet, vaan sain huudot siitä, että liioittelen asioita.

Äiti taas suhtautui kaikkiin meidän tekoihin tasavertaisina. Esimerkki: minä kärtän sisarukselta Aku Ankkaa luettavaksi (ja teen sen varmaan ihan superärsyttävällä tavalla). Sisarus hermostuu, huutaa tappavansa minut, kaataa minut maahan ja potkii ilmat pihalle. Äidin mielestä tässä tilanteessa "molemmat ovat ihan yhtä väärässä". Jos jotain ratkaisua tarjottiin, niin se oli, että minä ja sisarus vietetään pari seuraavaa minuuttia eri huoneissa. Ei muuta.

Noihin isomman sisaruksen latelemiin tappouhkauksiin saattoivat vanhemmat puuttua siten, käskivät häntä olemaan hiljempaa. Eivät siis puuttuneet siihen puheen sanomaan mitenkään, vain äänenvoimakkuuteen.

Näin jälkikäteen oon tajunnut, että meidän kotoa on puuttunut kaikki pelisäännöt. Ei ollut mitään ohjausta/sääntöjä sen suhteen, miten tavarat jaetaan ja vuorotellaan niiden kanssa, miten toiselle annetaan tarvittaessa rauhaa ja omaa tilaa jne. Näillä olisi varmaan monelta riidalta vältytty. Eikä riitatilanteiden selvittämiseen ollut ohjausta tai sääntöjä myöskään. Ei mitään johdonmukaista linjaa, että toisia ei lyödä tms., ei ohjausta rauhanomaisiin ratkaisuihin, eikä tietenkään mitään anteeksipyytämisiä.

AP

Itsellä tuli usein riitaa nuoremman siskoni kanssa. Olen kuusi vuotta vanhempi.

Jos en tahtonut lainata tälle keräilybarbejani leikkeihin, vanhemmat rankaisivat siten, että siskolleni lähdettiin ostamaan jokin hieno kallis barbi.

Ikää siskolla oli siis tuolloin neljä vuotta, eli ei olisi edes ymmärtänyt keräilynukkejen päälle. Oli silkkaa kettuilua vanhemmiltani.

Hieman vanhemmalla iällä sisko alkoi varastella minulta.

Minulta katosi lähes koko omaisuus jonka olin hankkinut kesätöissä käymällä.

Sisko jäi varastelusta kiinni kun laittoi nettiin lukuisia kuvia minun vaatteita päällä. Tällöin vanhemmat käskit minun olla hiljaa ja olivat itse puuttumasta asiaan.

Katkeruus jäi. Niin paha että kun aika tulee, hankin vain yhden lapsen jolle opetan oikeudenmukaisuutta ja rankaisen oikeudenmukaisesti mikäli tilanne vaatii.

Nosto

Lapsuudessani oli samoja piirteitä kuin ap:n lapsuudessa. Ikäeromme oli sama. Meitä oli siis kaksi sisarusta. Minulla on neljä lasta ja kyllä heilläkin on riitoja.

Pyrin olemaan paljon kotona ja valvomaan, että ei riideltäisi. Jos ovat riidelleet, niin saavat yhteisen rangaistuksen, koska en kuitenkaan näkemättä tilannetta pysty ratkaisemaan syyllisyyttä oikein. Kerron heille, että jokainen kärsii riidasta ja että en varsinaisesti etsi syitä, syyllisiä  ja seurauksia, koska ei niitä vain jaksa vuodesta toiseen, jopa montaa kertaa päivässä!

Lasten on päätettävä kasvaa sen verran, että eivät riitele.  Rangaistus on yksin tai yhdessä tekemistä ja asioista keskustelemista, välillä anteeksi pyytämistäkin. Välillä sopimista ja välillä taas, että vain siedetään toisiaan. Omat huoneet pyrin rauhoittamaan.  En voi vain valvoa kaikkia tilanteita, vaan heidän on opittava käsittelemään riitansa rakentavasti puhumalla. Olen myös opettanut, miten riidellä satuttamatta toista fyysisesti. Painia saa ja koittaa voimiaan, mutta kun toinen pyytää lopettamaan, niin on lopetettava. Tarkoitus ei ole alistaa toista. Alistaminen on hyvin lapsellista.

On myös hankalaa, kun yksi lapsi ei tahdo tehdä yhteiseksi hyväksi paljoa. Hänkin on siis tavallaan itsekäs, vaikka näkeekin muut ongelmakseen.  Siitä hermostuu lapsi, joka tekee enemmän kotitöitä ja se yksi taas, joka kokee kärsivänsä sisaruksistaan, ei näe, että hän voisi osallistua enemmän, eikä odottaa aina valmista, jolloin sisaruskaan ei riitelisi niin paljoa siitä, että kuka on tehnyt ja mitä ja kuka on perheen vapaamatkustaja.  Näen myös sen puolen, että toinen haastaa riitaa äänekkäästi ja toinen pelkällä olemisellaan.

En kyllä muista että meillä sisarusten kesken olisi ollut väkivaltaa, riitoja kyllä. En muista puuttuiko vanhemmat niihin aina mitenkään.

Vanhempien mielestäni kuuluu kasvattaa lasta ratkaisemaan kofliktitilanteet itse. Pieni lapsi tarvitsee toki siihen myös vanhempien apua mutta kouluikäinen pystyy kyllä ohjattuna ratkaisemaan monia tilanteita ihan itsekin. Konfliktitilanteista ei pitäisi puhua rikosnimikkeillä edes koulussa, mutta jos sisarus pahoinpitelee sisaruksen tai uhkailee (nimittelyä en miellä uhkailuksi vaan taitamattomuudeksi sosiaalisissataidoissa) pitää toki voida puhua asioista myös rikosnimikkeillä.

Olen nyös miettinyt kotimme kasvattamattomuutta viime aikoina. Meille ei opetettu oikein mitään käyttäytymissääntöjä ja sama lapsi sai aina haukut ja toiset pääsi rangaistuksetta. Ei myöskään ajateltu mitä seurauksia kunkin kehitykselle eri tapahtumista tulee. Vanhemmat olivat itseensä keskittyneitä ja tavallaan täysin tyhmiä kasvattajia. Lapset olivat syntyneet maatilan ja kotitöiden apulaisiksi. Piti olla nöyrä, vaatimaton ja hiljaa.

Viidakon lait mursivat minun itsetuntoni koska olin nuorin ja aina muiden hyökkäyksien kohteena, positiivisia asioita ei juurikaan tapahtunut vaan jotenkin ilmapiiri oli päivästä toiseen aggressiivinen ja masentunut.

Ap.n viimeiseen kysymykseen sanoisin, että iän mukaan.

Olen sitä mieltä myös, että rikosvastuu pitäisi laskea 13 vuoteen. Toki lisää tiedotusta ja valistusta myös kouluihin.

Koulukiusaaminen tuosta iästä mahd myös oikean rikosnimikkeen alle.

Täällä on perheessä 4 lasta, pienin on vielä vauva joten ei osaa riidellä mutta kolme isompaa (koululaisia) tappelevat aika paljon. Aika paljon saavat keskenään riidellä, mutta väkivaltaa ei hyväksytä. Olemme korostaneet että erimielisyyksiä saa olla, mutta siitä huolimatta fyysinen koskemattomuus täytyy säilyä. Harvoin ylittävät sen rajan, mutta ylittämisestä seuraa sitten rangaistus. Erityisesti isommat pojat kyllä painivat sitten totisesti jos siihen pisteeseen päätyvät, joten rangaistus on aina yhteinen. Tyyliin tietokone ja pleikkari veks viikoksi. Tämä on johtanut siihen että yhdessäkin ovat sopineet monta kertaa että ei enää tapella kun mutsi vie sit taas pleikkarin :DDD Lapsilla on kaikilla ne omat jutut joihin ei saa muut kajota ollenkaan, ja sitten on kategoria legot ja geomagit joilla saa kaikki leikkiä vaikka ne joku olisikin lahjaksi saanut. Helpottaa riitelyä kun on selvästi määritetty, että mihin saa koskea ja mikä on oikeasti henkilökohtaista ja omaa. Ei kuitenkaan palvele ketään sekään että samoja palikoita pitäisi ostaa joka lapselle, koska ei osata jakaa sisaruksen kanssa.

Sinulle 8, opetatteko pyytämään anteeksi? Otatteko joskus kantaa, kumpi lapsi on "oikeassa"?

Lapsuuteni oli rasittavaa aikaa. Jouduin hoitamaan minua viisi vuotta nuorempia siskoa, joka olikin oikea unelmissa ja satumaailmassa leijaileva huoleton kulkija, mutta koki, että kiusasin häntä. Hän vei pois mahdollisuuteni omiin kavereihin, omaan tilaan ja omaan aikaan. Vanhempamme antoivat hänen saada kavereita aikanaan, jotta eivät olisi toistaneet samaa virhettä kuin kanssani, mutta minä jäin lopulta ilman, koska olin joutunut tärkeät vuodet huolehtimaan sisaruksestani ja minua ei siksi päästetty menemään ikäisteni seurassa. Sain seuraa seuran vuoksi, mutta en lapsena oikeita ystäviä.

Nuorempi sai myös enempi rahaa käyttöönsä, oppi tuhlaamaan, kun minä jouduin kantamaan taloudellisen vastuun itsestäni jo nuoresta. Hoidin kouluni hyvin. Kukaan ei auttanut. Tein ruokaa ja pienempi sisaruskin söi.

Mitä sain häneltä? Hän alkoi moittimaan minua, kun häntä oli kohdeltu pienempänä väärin, kun hän oli riidoissamme ollut alakynnessä ja hänellä oli ollut niin vaikea isosisko. Pienempänä olinkin ollut väkivaltainen, kun olin yrittänyt pitää oman tilani ja kaverini, mutta sitten ymmärtänyt, että toista ei saa satuttaa, siskoakaan ei saastuttaa, vaikka hän olikin aina ylimääräisenä kivenä kelkassani. Opin huolehtimaan hänestä ja vaatimaan häneltä vähemmän kuin minulta vaadittiin.

Minun lapset ei riitelevät harvoin ja väkivaltaa ei ole käytännössä koskaan. Se ei ole sallittua.

Paljon on varmasti kiinni lapsista itsestään. Esikoinen on joustava ja sosiaalinen luonne ja kolme vuotta nuorempi rauhaarakastava, oikeudentuntoinen ja herkkä. 

Fyysinen koskemattomuus on minulle tärkeä asia, joten se on myös näkynyt kasvatuksessa. Oikeastaan jo vauvasta asti olen estänyt "satuttamasta" ja pyrkinyt viestimään mikä on oikein ja mikä väärin. Minusta virhe tapahtuu usein siinä, että lasten annetaan enimmäiset pari vuotta läiskiä ja töniä ja sitten pitäisikin yht´äkkiä ymnmärtää, että se ei enää käy. 

Meillä ei nujakoida eikä löydä, ei leikillään eikä vihaisena. Puutun myös turhaan ärsyttämiseen ja riidanhaastamiseen. Puheella pitää oppia pärjäämään tai sitten poistua tilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Sinulle 8, opetatteko pyytämään anteeksi? Otatteko joskus kantaa, kumpi lapsi on "oikeassa"?

Joo ehdottomasti anteeksipyyntöä ja antamista harjoitellaan. Saatan ottaa kantaa juupas eipäs riitoihin jos ne meinaavat yltyä kohtuuttomuuksiin.

Isoveljeni, monta vuotta vanhempi, potki ja hakkasi minua siekailematta monet, monet kerrat. Kerran olin menossa suihkuun ja olin alasti. Jostain syystä veljeni kaatoi minut lattialle ja alkoi hakata. Naapurin akka käveli sisään, kun ovi ei ollut lukossa. Arvaatkaapa, hävettikö! Äitini ei koskaan mitenkään puuttunut tuohon väkivaltaan. Ei mitenkään. Hän itsekin löi minua. Mikä vielä pahempaa, äitini löi minua ihan harkitusti, vaikka oli rauhallisella mielellä. Hän siis teki päätöksen, että lyönpä tuota lasta, ehkä hänestä tulee parempi ihminen.

Väkivalta loppui, kun kasvoin, harrastin erästä reipashenkistä harrastusta ja kerran heitin veljeni ulos. Olin varmaan jo 15 tai 16. Äitini räksytti minulle jotakin siitä. En sattuneesta syystä enää välittänyt kuunnella. Pidän itseäni pitkämielisenä, koska en lyönyt äitiäni ihan vain kokemassani voiman tunnossa. Ja olenhan minä muutoinkin kiltti ihminen, liian kiltti.

Veljeni kohteli väkivaltaisesti myös vaimoaan. Lapsistaan en tiedä. Kerran eräs kriisi johti siihen, että hän itse joutui päivystykseen ja hänelle määrättiin rauhoittavia ja vissiin sitten tehtiin lähetteitä psykiatriaan ja jotakin muutakin. En tiedä yksityiskohtia, vaikka olin pienen hetken läsnä tuon kriisin vaikeimmalla hetkellä. Sen jälkeen hän pyysi minulta anteeksi, ja minä annoin, koska olin ja olen varma, että ainakin minua kohtaan väkivalta on loppunut. Äitini ei ole ikinä pyytänyt anteeksi, eikä hän näytä edes ymmärtävän, miksi olin (hänen mielestään) niin hankala vielä syvimmän murrosiän jälkeenkin.

Kun esimerkiksi 14-vuotias ja 6-vuotias riitelevät, kyse ei ole missään mielessä tasaveroisesta sisarusten välisestä riitelystä. Nuoremmalla ei siinä paljon ole valtaa. Vanhemmat eivät saa sivuuttaa tällaista vain-veljesten-kränäämisenä. Kyse ei ole mistään muusta kuin vanhemman törkeästä vallankäytöstä siinäkin tapauksessa, että kokisi nuoremman ärsyttäväksi. Tällaisella ikäerolla vanhempi sisarus pystyy kyllä sanomaan, että minä luen Aku Ankan nyt ja sinä saat sen kohta - ilman mitään nujakkaa. Suoranaisen satuttamisen hiljainenkin hyväksyminen on väkivaltarikos, jonka olisi syytä päätyä lastensuojelun ja poliisin tietoon. Valitettavasti näin tapahtuu harvoin, osin juuri siitä syystä, mikä alussa mainitaan: pieni lapsi luulee sen olevan normaalia. Malli kyseenalaistetaan todella tietoisesti ehkä vasta siinä vaiheessa, kun itse on vanhmpi tai sellaiseksi tulossa.

Meidän veljeksillä on ikäeroa alle kaksi vuotta. Harmittelin neuvolassa kun en jaksais jatkuvasti olla erottelemassa/rauhoittelemassa nahistelevia poikia. Sain neuvoksi ettei sitä kannata tehdäkään. Antaa lasten oppia pitämään puolensa ja sopimaan. Kun nuorempi aloitti väkivallan käytön riitatilanteissa opetimme rauhalliselle vanhemmalle miten pitää puolensa ja antaa takaisin. Kuulostaa varmaan hölmöltä toiminnalta, mutta ainakin meillä se johti siihen, että oppivat sopimaan ja jakamaan ja käsirysyt yms jäivät vähiin kun kummallekaan ei jäänyt käsitystä että lyömällä saa tahtonsa läpi vaan tulee samalla mitalla takaisin. Kun koulumaailmassa tuli kiusaamista kohdalle ei kumpikaan jäänyt kuuntelemaan tai nyrkkeilysäkiksi. Jäi kiusaamiset vähiin vaikka yrityksiä oli jokaisella asteella.

Todella kurjaa että tosi moni on joutunut kohtaamaan huonoa käytöstä sisarusten ja/tai vanhempien taholta. Niin minäkin aikanaan, mutta aika on onneksi tehnyt tehtävänsä ja en jaksa niitä suruja enää mukanani kantaa.

Koulukiusaamisen sijaan pitäisi mielestäni puhua teoista niiden oikeilla nimillä ja vastuunkantamisen alaikärajaa laskea reilusti.

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä siis lapsuudenkokemukseni:

Minulla ja isommalla sisaruksella on ikäeroa n. 5 v. Riitoja ja tappelua oli paljon. Yleensä tilanteet sisälsivät fyysistä väkivaltaa, minä tietysti pienempänä jäin aina alakynteen. Ja tuo väkivalta oli pahimmillaan aika kovaakin, ei mitään pientä tönimistä vaan kunnon hakkaamista ja potkimista. Isompi sisarus myös usein uhkaili tappavansa minut.

Oon ollut jossain määrin katkera sisarukselleni noista, mutta nykyään mietin lähinnä, että miksi hitossa meidän vanhemmat eivät puuttuneet kunnolla tuohon menoon.

Isä puuttui tilanteisiin vaihtelevasti, joskus häntä ei kiinnostanut ollenkaan. Silloin kun kiinnosti, hänen ratkaisunsa oli (yllätys yllätys) väkivalta. Isä siis taisi tuolla omalla käytöksellään lähinnä vahvistaa sitä mallia, että meidän kotona mennään ikään kuin vahvimman oikeudella. Kyllähän tuo isompi sisarus sitä vahvemman oikeutta käyttikin sitten. Pahimpia olivat tilanteet, jolloin me lapset olimme kahdestaan kotona. Silloin olen pelännyt paljon. Niitä pahimpia juttuja äiti ja isä eivät kyllä uskoneet, vaan sain huudot siitä, että liioittelen asioita.

Äiti taas suhtautui kaikkiin meidän tekoihin tasavertaisina. Esimerkki: minä kärtän sisarukselta Aku Ankkaa luettavaksi (ja teen sen varmaan ihan superärsyttävällä tavalla). Sisarus hermostuu, huutaa tappavansa minut, kaataa minut maahan ja potkii ilmat pihalle. Äidin mielestä tässä tilanteessa "molemmat ovat ihan yhtä väärässä". Jos jotain ratkaisua tarjottiin, niin se oli, että minä ja sisarus vietetään pari seuraavaa minuuttia eri huoneissa. Ei muuta.

Noihin isomman sisaruksen latelemiin tappouhkauksiin saattoivat vanhemmat puuttua siten, käskivät häntä olemaan hiljempaa. Eivät siis puuttuneet siihen puheen sanomaan mitenkään, vain äänenvoimakkuuteen.

Näin jälkikäteen oon tajunnut, että meidän kotoa on puuttunut kaikki pelisäännöt. Ei ollut mitään ohjausta/sääntöjä sen suhteen, miten tavarat jaetaan ja vuorotellaan niiden kanssa, miten toiselle annetaan tarvittaessa rauhaa ja omaa tilaa jne. Näillä olisi varmaan monelta riidalta vältytty. Eikä riitatilanteiden selvittämiseen ollut ohjausta tai sääntöjä myöskään. Ei mitään johdonmukaista linjaa, että toisia ei lyödä tms., ei ohjausta rauhanomaisiin ratkaisuihin, eikä tietenkään mitään anteeksipyytämisiä.

AP

Sinun tehtäväsi on pitää puolesi ja ajaa omaa asiaasi.

Elämä on jatkuvaa taistelua jossa koko ajan pitää kyetä kamppailemaan kaikkia vastaan ja voittamaan ainakin suurin osa.

Sisareni kanssa tappelimme jostain esineestä, vanhempana hän nosti sen korkealle etten ylety, äiti nappasi sen hänen kädestään ja antoi minulle.  Sisareni pahoitti mielensä, ei puhuttu asiasta enää, ei muutoinkaan hän paljoa puhunut, panttasi vaan.

Ei ihan normaalia ole jos koko ajan on pidettävä puoliaan, on lapsellakin oikeus kotirauhaan.

Vanhempien kuuluisi olla oikeudenmukaisia ja keskenään samoilla linjoilla, ei mitään tuollaista, "pienemmällä oikeus tehdä kiusaa".

Kun annetaan puheoikeus kaikille, pysyvää vihaa ei muodostu.

60-luvulla opetettiin häpeämään kun oli eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän veljeksillä on ikäeroa alle kaksi vuotta. Harmittelin neuvolassa kun en jaksais jatkuvasti olla erottelemassa/rauhoittelemassa nahistelevia poikia. Sain neuvoksi ettei sitä kannata tehdäkään. Antaa lasten oppia pitämään puolensa ja sopimaan. Kun nuorempi aloitti väkivallan käytön riitatilanteissa opetimme rauhalliselle vanhemmalle miten pitää puolensa ja antaa takaisin. Kuulostaa varmaan hölmöltä toiminnalta, mutta ainakin meillä se johti siihen, että oppivat sopimaan ja jakamaan ja käsirysyt yms jäivät vähiin kun kummallekaan ei jäänyt käsitystä että lyömällä saa tahtonsa läpi vaan tulee samalla mitalla takaisin. Kun koulumaailmassa tuli kiusaamista kohdalle ei kumpikaan jäänyt kuuntelemaan tai nyrkkeilysäkiksi. Jäi kiusaamiset vähiin vaikka yrityksiä oli jokaisella asteella.

Todella kurjaa että tosi moni on joutunut kohtaamaan huonoa käytöstä sisarusten ja/tai vanhempien taholta. Niin minäkin aikanaan, mutta aika on onneksi tehnyt tehtävänsä ja en jaksa niitä suruja enää mukanani kantaa.

Koulukiusaamisen sijaan pitäisi mielestäni puhua teoista niiden oikeilla nimillä ja vastuunkantamisen alaikärajaa laskea reilusti.

Tuntuu, että sisarusten välinen ikäero on aika oleellinen tekijä. Jos on pari vuotta ikäeroa, niin ehkä on mahdollista, että lapset jättää keskenään "antamaan toisilleen takaisin" ilman, että toinen jää kamalasti alakynteen. Mutta ainakin meillä tuo 5 vuoden ikäero oli liikaa, isompi sisarus oli fyysisesti ihan liian ylivoimainen, että siinä olisi pystynyt mitään takaisin antamaan.

AP

Vierailija kirjoitti:

Itsellä tuli usein riitaa nuoremman siskoni kanssa. Olen kuusi vuotta vanhempi.

Jos en tahtonut lainata tälle keräilybarbejani leikkeihin, vanhemmat rankaisivat siten, että siskolleni lähdettiin ostamaan jokin hieno kallis barbi.

Ikää siskolla oli siis tuolloin neljä vuotta, eli ei olisi edes ymmärtänyt keräilynukkejen päälle. Oli silkkaa kettuilua vanhemmiltani.

Hieman vanhemmalla iällä sisko alkoi varastella minulta.

Minulta katosi lähes koko omaisuus jonka olin hankkinut kesätöissä käymällä.

Sisko jäi varastelusta kiinni kun laittoi nettiin lukuisia kuvia minun vaatteita päällä. Tällöin vanhemmat käskit minun olla hiljaa ja olivat itse puuttumasta asiaan.

Katkeruus jäi. Niin paha että kun aika tulee, hankin vain yhden lapsen jolle opetan oikeudenmukaisuutta ja rankaisen oikeudenmukaisesti mikäli tilanne vaatii.

Just näin! Olennaista ei ole, kumpi on vanhempi ja kumpi nuorempi ja montako vuotta on ikäeroa. Vaan se, jos toista sisarusta suositaan eikä ole samat säännöt kaikille. Vanhempien pitäisi pystyä kohtelemaan lapsiaan tasapuolisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessani oli samoja piirteitä kuin ap:n lapsuudessa. Ikäeromme oli sama. Meitä oli siis kaksi sisarusta. Minulla on neljä lasta ja kyllä heilläkin on riitoja.

Pyrin olemaan paljon kotona ja valvomaan, että ei riideltäisi. Jos ovat riidelleet, niin saavat yhteisen rangaistuksen, koska en kuitenkaan näkemättä tilannetta pysty ratkaisemaan syyllisyyttä oikein. Kerron heille, että jokainen kärsii riidasta ja että en varsinaisesti etsi syitä, syyllisiä  ja seurauksia, koska ei niitä vain jaksa vuodesta toiseen, jopa montaa kertaa päivässä!

Lasten on päätettävä kasvaa sen verran, että eivät riitele.  Rangaistus on yksin tai yhdessä tekemistä ja asioista keskustelemista, välillä anteeksi pyytämistäkin. Välillä sopimista ja välillä taas, että vain siedetään toisiaan. Omat huoneet pyrin rauhoittamaan.  En voi vain valvoa kaikkia tilanteita, vaan heidän on opittava käsittelemään riitansa rakentavasti puhumalla. Olen myös opettanut, miten riidellä satuttamatta toista fyysisesti. Painia saa ja koittaa voimiaan, mutta kun toinen pyytää lopettamaan, niin on lopetettava. Tarkoitus ei ole alistaa toista. Alistaminen on hyvin lapsellista.

Tässä oli paljon hyviä pointteja, kiitos! Vanhemmat eivät tosiaan voi nähdä kaikkea. Viimeistään sitten, kun lapset ovat koululaisia, he ovat paljon keskenään. Siihen mennessä pitäisi jo olla pelisäännöt selvillä esim. fyysisen koskemattomuuden suhteen. Ehkä mua lapsuudenkokemuksissa hiertää noita varsinaisia lyöntejä enemmän se, että vanhemmat eivät koskaan selkeästi viestittäneet, että mulla olisi oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Että sitä oikeutta ei vaan tunnustettu.

AP

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä siis lapsuudenkokemukseni:

Minulla ja isommalla sisaruksella on ikäeroa n. 5 v. Riitoja ja tappelua oli paljon. Yleensä tilanteet sisälsivät fyysistä väkivaltaa, minä tietysti pienempänä jäin aina alakynteen. Ja tuo väkivalta oli pahimmillaan aika kovaakin, ei mitään pientä tönimistä vaan kunnon hakkaamista ja potkimista. Isompi sisarus myös usein uhkaili tappavansa minut.

Oon ollut jossain määrin katkera sisarukselleni noista, mutta nykyään mietin lähinnä, että miksi hitossa meidän vanhemmat eivät puuttuneet kunnolla tuohon menoon.

Isä puuttui tilanteisiin vaihtelevasti, joskus häntä ei kiinnostanut ollenkaan. Silloin kun kiinnosti, hänen ratkaisunsa oli (yllätys yllätys) väkivalta. Isä siis taisi tuolla omalla käytöksellään lähinnä vahvistaa sitä mallia, että meidän kotona mennään ikään kuin vahvimman oikeudella. Kyllähän tuo isompi sisarus sitä vahvemman oikeutta käyttikin sitten. Pahimpia olivat tilanteet, jolloin me lapset olimme kahdestaan kotona. Silloin olen pelännyt paljon. Niitä pahimpia juttuja äiti ja isä eivät kyllä uskoneet, vaan sain huudot siitä, että liioittelen asioita.

Äiti taas suhtautui kaikkiin meidän tekoihin tasavertaisina. Esimerkki: minä kärtän sisarukselta Aku Ankkaa luettavaksi (ja teen sen varmaan ihan superärsyttävällä tavalla). Sisarus hermostuu, huutaa tappavansa minut, kaataa minut maahan ja potkii ilmat pihalle. Äidin mielestä tässä tilanteessa "molemmat ovat ihan yhtä väärässä". Jos jotain ratkaisua tarjottiin, niin se oli, että minä ja sisarus vietetään pari seuraavaa minuuttia eri huoneissa. Ei muuta.

Noihin isomman sisaruksen latelemiin tappouhkauksiin saattoivat vanhemmat puuttua siten, käskivät häntä olemaan hiljempaa. Eivät siis puuttuneet siihen puheen sanomaan mitenkään, vain äänenvoimakkuuteen.

Näin jälkikäteen oon tajunnut, että meidän kotoa on puuttunut kaikki pelisäännöt. Ei ollut mitään ohjausta/sääntöjä sen suhteen, miten tavarat jaetaan ja vuorotellaan niiden kanssa, miten toiselle annetaan tarvittaessa rauhaa ja omaa tilaa jne. Näillä olisi varmaan monelta riidalta vältytty. Eikä riitatilanteiden selvittämiseen ollut ohjausta tai sääntöjä myöskään. Ei mitään johdonmukaista linjaa, että toisia ei lyödä tms., ei ohjausta rauhanomaisiin ratkaisuihin, eikä tietenkään mitään anteeksipyytämisiä.

AP

En tiedä miksi nostan näin vanhaa ketjua, mutta mua suorastaan liikutti tämä viesti, niin paljon samaistun tähän. Ja vasta itsekin todella herännyt asiaan kun oman perheen perustaminen on ajankohtaista.