Miten koet suuttumuksen ja miten tapanasi on käsitellä sitä?

Olipa aika epäkypsiä toimintamalleja.

Jos jotain tuhoutuu vahingossa, tunnen harmistusta tai menetyksen tuskaa , mutta eihän se mikään suuttumisen aihe ole. Ruma sana voi toki päästä, mutta vain uhmaikäiset tai lapsen tasolle taantuneet rikkovat paikkoja. Jos mies tekee jotain typerää, esitän perustellun toiveen, ettei hän enää tekisi niin. Kina voi seurata, jos ollaan eri mieltä. Jos minua loukataan, ilmaisen ihan sanoilla, että olen loukkaantunut. Jos anteeksipyyntöä ei seuraa, vetäydyn ja keskityn suojelemaan itseäni. Ei sekään asia siitä riehumalla parane.  

Jos joku tavara hajoaa tai kaikki menee pieleen muuten vaan niin silloin oon tosi rauhallinen. Sellaiset asiat muhun ei lainkaan vaikuta vaan ne selviää olkia kohauttamalla. Ei ole niin vakava asia se. 

Sitten taas ihmissuhteissa (tai lähinnä parisuhteessa) kun tulee pettymyksiä niin mussa voi puhjeta ihan silmitön raivo. Saatan provosoida toista ihan tietoisesti, saatan hajottaa tavaroita impulsiivisesti koska en osaa aina sanottaa tunteita ja se täytyy päästää jotakin kautta ulos. Kun sitten toinen ärähtää noissa tilanteissa repeän aivan hillittömään itkuun ja se suuttumus katoaa samantien ja tilalle tulee lohduton suru ja häpeä. Häpeän omaa käytöstä suuttuessani ja pyrin aina viimeiseen asti kontrolloimaan itseäni mutta se ei aina riitä. Suuttuminen taas voi johtua ihan täysin mun omista ajatuksista ja siitä että ylianalysoin tilanteita ja sitten saan päähäni jonkun asian joka suututtaa ja se jää looppaamaan päähän enkä pääse siitä eroon. Kyseessä ei aina ole edes se, että puoliso välttämättä olisi tehnyt jotain. Jos taas tilanne on se että ystävien käytös suututtaa, kykenen ottamaan tilaa ja omassa hiljaisuudessa käsittelen asian ja pystyn etenemään riitelemättäkin. 

Mun vanhempi valitettavasti oli sellainen että saattoi aivan yhtäkkiä raivostua ja eikös se sanonta mene niin että "sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa". Kuitenkin tiedostan että olen itse omista tunnereaktioistani vastuussa ja käynyt sen vuoksi terapiassa jossa olen oppinut tunnistamaan tunteitani ja sen kautta oppinut sitten myös käsittelemään niitä muutenkin kuin suuttumalla. Onneksi tollaisista asioista voi opetella irti.

En ole ikinä paiskinut suuttuessani mitään esineitä rikki, ei ole koskaan tullut edes sellaista oloa, että haluaisin tehdä niin. Raivostun hyvin hyvin harvoin ja nyt en edes muista koska olisin viimeksi suuttunut kunnolla. Pienet vastoinkäymiset eivät minua paljon hetkauta ja jos hetkauttavat, niin rauhoitun nopeasti enkä jää juttuun kiinni.

Autoillessa saatan joskus jollekin urpolle töötätä vihaisesti ja yksinäni huutaa hänelle autossani rumasti, mutta muuten en juuri huuda. Mieheni kanssa olemme riidelleet pari kertaa kunnolla, mutta silloinkaan en huuda, vaan ollut lähinnä kylmä. Enää meillä ei ole sellaisia riitoja ollut vuosiin.

Up

Joskus on tullut vihassa hajotettua lasisia esineitä. Se kuitenkin loppui nopeaan, kun sitten alkoi enemmän vtuttamaan se sirpaleiden kerääminen, eikä se helpottanut oloa oikeastaan yhtään. Siirryin tömistelemään.

Vihan (patoutuneen) syy täytyy rohkeasti käsitellä. Eihän astioiden paiskominen tms. auta kuin hetkellisesti.

Olen temperamenttinen luonteeltani joskus en riko tavaroita tai huuda naamapunasena, mutta riippuu asiasta mikä ottaa päähän...

Jos tosissani suutun ni huudan tai heitän lähellä olevan tavaran seinään...

Jos poikaystäväni huutaa mulle ni pysyn rauhallisena tai sitten en