Lue keskustelun säännöt.
En muista mitään lapsuudesta/nuoruudesta
11.01.2019 |
Olen perheestä jossa isä joi liikaa, ja äiti alkoi myös juomaan koska masentui ja ärsyyntyi isän juomisesta.
Siinä oli lyhyt tiivistelmä mun lapsuudesta. Pidemmän mukaan:
Mulla on kaksi sisarusta ja meidän kaikkien lapsuus poikkeaa suuresti toisistaan. Itse olen nuorin, vanhin on kertonut nähneensä rakkautta vanhempien välillä, seuraava näki pieniä riitoja ja mä näin isoimmat riidat.
Olen aikoja sitten jo hyväksynyt sen että en pysty muistamaan lapsuuttani. Muutamia hataria muistoja on sieltä täältä, mutta muistan paremmin mun kavereiden kodit kuin omani. Suoraan sanoen tänä päivänä mut olisi huostaanotettu. Vanhemmat kyllä yritti mutta jos toisella on masennus ja toinen on alkoholisti niin jälki ei ole kaunista. Niistä ei kumpikaan tajua tänä päivänäkään toimineensa väärin.
Tämän hetkisestä tilanteesta sen verran että äiti on täysin raitis ja voi hyvin, marttyyri mikä kaataa kaikki ongelmat muiden niskaan. Isä on edelleen alkoholist, käy kyllä töissä ja jää kohta eläkkeelle, kukaan ulkopuolinen ei uskoisi alkoholistiksi eli kulissit on tosi hyvin pystyssä. Edelleen ovat yhdessä ja hyviä isovanhempia.
Mutta, olen tosiaan jo hetken tajunnut että ei ole ihan normaalia ettei muista lapsuudestaan mitään. Muistan aidosti alle 10 vuotiaan elämästä ihan kourallisen asioita, eka koulupäivä, saunareissu iskän kanssa missä se haukkui mut pystyyn kännissä, vuosittainen tivoli, eväsretki iskän kanssa ja yksi askarteluhetki äidin kanssa. Siinä ne. On siellä jotain hataria muistikuvia vielä mutta pääsääntöisesti noi on ainoat mitä muistan kotoani.
Nyt sitten juteltiin siskon kanssa lomareissusta mikä tehtiin vuosia sitten. Mä muistan siitä käytännössä paluumatkan, ja reissu kesti viikon. Huvittavinta on että tajusin olleeni 15 vuotias tuolloin. Muistan vaan että kaikki oli jokseenkin ahdistavaa. Normaalin 15 vuotiaan pitäisi varmaan muistaa edes jotain?
Käytännössä voi sanoa että koko se aika mitä kotonani asuin..(18v) niin ainoa mitä muistan on kaverit, niiden luona oleminen ja niiden kanssa puhuminen. Niin lapsena kuin teininä. Vaikka miten yritän en vaan saa mitään muistoa kiinni vanhemmistani ja se on super ahdistavaa. Sisarukset muutti lopullisesti pois kun olin 10 vuotias.
Olen harkinnut nyt sit jotain mahdollista terapiaa mut rehellisesti sanoen tulee sellainen olo että jos mun pää on sulkenut lähes 20 vuotta pois mun elämästä niin kannattaako sitä enää avata?
Vanhempien kanssa asiasta ei voi puhua. Kaksi vuotta sitten ilmoitin äidilleni etten enää jaksa olla hänen likakaivo jonne voi kaataa kaiken. Kun meidän perheessä asiat on ennen menneet niin että meidän lasten olisi pitänyt äidin pyynnöstä puhua isälle ja saada se lopettamaan esim juominen. Ja on siellä paljon muutakin sekavaa ja näin aikuisena tajuten väärää toimintaa.
Toivon että kenelläkään ei olisi vastaavia kokemuksia mutta jos on, niin onko yhtäkään järkevää neuvoa miten koko asiaa voi jaksaa?
Kommentit (4)
Kiitos vastauksesta. Itse käyn myös ihan päivätyössä ja olen kahden lapsen äiti. Mä olen suunnattoman ystävällinen kaikkia kohtaan mutta osaan myös pitää puoleni. Usein me ollaan sisarusten kanssa naurettu että on ihme, miten meistä tulikin näin täyspäisiä. Luulen aika vahvasti että kukaan ei kykenisi arvaamaan musta rikkinäisen perheen taustaa tai näkemään mitään muutakaan "ongelmaa
Mä en tiedä että onko tässä katkeruus vai kateus, mutta olen iän myötä tullut suunnattoman vihaiseksi siitä että mä en saanut normaalia lapsuutta. Tuntuu että se jotenkin pitää mua otteessaan enkä vaan saa sitä pois.
Koko se malli minkä olen luonut omaan perheeseeni tulee musta itsestä, käytännössä en saanut yhtäkään hyvää roolimallia kotoani ja sitä suuremmalla syyllä olen keskittänyt kaiken siihen että meillä kotona lapsilla on kaikki hyvin ja kaikesta puhutaan. Varmaan tympääntymiseen asti, 9 vuotias alkaa olemaan ihan kypsä kun toitotan joka välissä että kaikki tunteet pitää purkaa mut aidosti on todella vaikea löytää mitään kultaista keskitietä tähän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli hyvä lapsuus, mutta en silti muista kuin pieniä hetkiä sieltä täältä.
Minäkään en muista, mutta en usko että mun lapsuus oli niin huono, kuin nuoruus, jolloin vanhempien ongelmat todenteolla alkoivat. Niistä huonoista ajoista muistan paljon enemmän pätkiä. Muistaminen on yksilöllistä, kuten tämä juttu kertoo:
Mulla sama juttu. En juurikaan muista lapsuudesta ja nuoruudesta mitään. Nyt aikuisenakin huomaan, että en muista oikein menneitä tapahtumia aikuisenakaan. Itseasiassa se onkin vähän vitsi jo meidän perheen keskuudessa. Mulla oli myös hyvin rikkonainen ja turvaton lapsuus. Ehkä psyyke on oppinut suojelemaan sillä muistamattomuudella. Toisaalta mikä on hyvä puoli on se, että en ole pitkävihainen ts. en muista jos joku on loukannut minua :)
Mä en tiedä onko järkevää alkaa penkaamaaan menneisyyttä, tulee vain huono-olo. Eletään nyt tässä hetkessä ja unohdetaan turhat asiat. Kyllä minä muistan paljonkin asioita aikuisuudesta, mutta ne ovat sellaisia välähdyksiä etten osaa välttämättä sijoittaa niitä oikeaan hetkeen tai paikkaan. Mieheni joutuu useinkin kertomaan minulle mitä olen itse joskus sanonnut tai kertonut jostakin asiasta, kun nääs en enää itse muista niitä.
Ettei jäisi epäselväksi, niin olen ihan normaaliälyinen ja töissä käyvä ihminen. Monet luonnehtivat minua järkeväksi ja ystävälliseksi.