Onko paikalla joku kokonaan ilman lääkkeellistä kivunlievitystä synnyttänyt?

Minulla auttoi tuossa "en kestä enää, enkä jaksa" -pisteessä tieto/ajatus siitä, että tämä olo tulee kaikille synnyttäjille ja kuuluu asiaan. Ja että silloin ollaan jo loppumetreillä. Kätilö tämän minulle sanoi. En tiedä, onko totta, mutta ajatus auttoi jaksamaan. :)

Avautumisvaiheen olin lähes kokonaan kotona. Saunoin ja olin suihkussa, olo oli tosi helppo, verrattuna aiempaan synnytykseen, jossa olin jo sairaalassa synnytyksen käynnistyessä. (Tässä aiemmassa synnytyksessä oli epiduraali hyvä ratkaisu.)

Sairaalaan mennessä oli enää vähän reunoja jäljellä, enkä olisi enää ehtinyt lääkkeellistä apua saada. Tosin jokin tuossa sairaalaympäristössä sai synnytyksen hieman hidastumaan, ja meni n. 2,5 tuntia ennenkuin lapsi syntyi.

Neljä kertaa ilokaasulla. Ja kyllä kipu oli sietämätöntä. Järki ja tajukin taisi lähteä välillä. Ilokaasusta ei ollut muuta apua kun että sai pään vähän sekaseks.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hullua kärsiä synnytyksessä tarpeettomasti ja oksennella kivusta. Eri asia tietenkin se, jos kivunlievitystä ei ehdi saada. Mulla oli epiduraalilla kivuttomat (lähes, epämiellyttäväähän se silti oli) synnytykset, huh sitä helpotusta.

Mä kokeilin tokassa synnytyksessä tietoisesti sitä hulluutta, etten käyttäisi epiduraalia. Syynä ekan synnytyksen lähestulkoon täysi pysähtyminen epiduraalin vuoksi ja mikään ei sitten enää oikein käynnistänyt sitä. Ponnistusvaihe oli älyttömän pitkä ja vauva vain jumitti synnytyskanavassa. Lopulta vauva syntyi elottoman oloisena. Omneksi vauva kuitenkin selvisi, mutten enää koskaan haluaisi sen olevan noin täpärällä, niin yodellakim jätin epiduraalin pois, vaikka hemmetin kipeää se synnyttäminen tekeekin. Toka synnytys päättyikin hienosti.

Ensimmäinen synnytys alkoi ennenaikaisesti vesien menolla. Oli vain kauhukuvia siitä, millainen synnytys voisi olla kun ei oltu edes valmennuksessa vielä niin pitkällä. Olin säästellyt "tiedonhakua" viimeisille viikoille ja kuvittelin että jossain vaiheessa on pakko karjua ja kykenee vain huohottamaan. Joten tuosta syystä keskittyminen oli vain siinä, että vauva on kunnossa ja sydänäänet kuuluvat. Kipu oli sillä tavoin sivuasia että eteneminen oli vain "hyvä! vauva pääsee kohta pois! kohta ei tarvitse pelätä!". Kipeä olin mutta liikuin sen mitä monitori antoi periksi ja lopulta tuli tarve mennä kontalleen jolloin ponnistusvaihe aloitettiin. Kurjin vaihe oli siitä kääntyä selälleen potilaspöydälle, koska tuntuma omaan kehoon katosi. Aikaa meni n. 5 h vesien menosta, joten nopea ja vauvakin virkeä.

Seuraavaan synnytykseen päätin pärjätä mahdollisimman kauan ilman lääkkeellistä, koska oli jo kokemus että se on mahdollista. Esikoisen kohdalla synnytyksen rytmissä ja vauvan etenemisessä oli niin hyvin kiinni että pelkäsin kipulääkkeen tuoman "hunnun" peittävän sitä. Menikin taas n. 7 h supistusten alkamisesta syntymään. Kuuma suihku auttoi paljon.

Itselläni supistukset eivät ole tulleet tauottoman tuntuisesti ennenkuin ihan loppusuoralla tykittäen joten kykenin lepäämään aina välissä ja rentoutumaan hengityksellä. Suosittelen mindfulness-harjoituksia tuohon valmistautumiseen! Ponnistus synnytysjakkaralla, jolloin tuntuma kehoon ja vauvan paineen tuntuun säilyi loppuun saakka.

Vierailija kirjoitti:

Ihana että näin nopeesti tuli kokemuksia! Itellä olis toiveena lääkkeetön synnytys, ja mietin et mitkä tekijät muilla on auttaneet siinä "selviämistä" :)

Vielä lisää voisitte kertoa siitä et millasilla ajatuksilla ja teoilla saitte olonne kestettäväksi? Mitä siis tapahtui mahdollisen ensimmäisen "en kestä enää"-ajatuksen ja vauvan syntymisen välillä.

ap

Oletko ensisynnyttäjä? - en suosittele lähtemään synnytykseen ehdottomalla en halua lääkkeellistä kivunlievitystä asenteella. Mene avoimin mielin, etene omien tuntemusten mukaan. Älä tuomitse itseäsi, jos otat länsimaista apua vastaan. Minulla oli nopea ja raju ensisynnytys. Ns pihtasin lääkkeiden otossa - huusin ja oksensin. En siis ehtinyt miettiä synnytyslaulua, meditoida ja syödä eväitä... eli synnytykset on erilaisia. Voi olla pitkä ja lempeä joogahengitys synnytys ja pärjää hyvin ilman lääkettä tai voi olla nopea ja raju jolloin lääkettä kannattaa ottaa, jos ehtii.

Kolme synnytystä. Ensimmäisessä kokeilin ilokaasua, mutta siitä tuli mulle vain huono tokkurainen olo eikä lievitystä. Kätilö ohjasi miehen tekemään selkähierontaa supistusten aikana ja se helpotti.

Kahdessa muussa synnytyksessä selkähieronta ei auttanut ja pyysin miestä lämmittämään käsillään ja heijaamaan rytmisesti pakaroitani supistuksen aikana. Se heijaaminen lievitti kipua. Ehkä vähän verrattavissa siihen, että kissa lievittää kipujaan kehräämällä eli värisyttämällä itseään. Nykyisinkin heijaan nopeasti jalkaani, jos ulostaessa mahaa kouristaa ja se kyllä helpottaa. Nuori kätilö tupsahti yhden kerran huoneeseen kesken pakaran värisyttämistä ja olisittepa nähneet katseen!

Kolmannessa synnytyksessä etukäteen eivät pelottaneet supistuskivut vaan repeämien ompelukivut. Kirjasin toiveisiin, että toivon välilihan puudutusta ennen ompelua ja se toteutettiin ja hyvä niin. Kätilöt kyllä hämmästelivät toivetta. Ihmettelen vielä tänä päivänäkin sitä, ettei puudutus ole rutiini noissa ompeluissa. Onko kyse siitä, että olemme vain naisia vai olenko todella ainoa, jota sattuu, kun neulalla tökitään välilihaa. Kaikkien muitten ruumiinosien ompelussa käsittääkseni on tapana puuduttaa. Kokemukseni on siis peräisin ysäriltä.

Kaksi synnyttänyt ilman minkäänlaista kivunlievitystä, koska itse halusin ja haluan niin.

Ensimmäinen kerta oli kivuliaampi koska kaikki oli uutta enkä tiennyt mitä tapahtuu. Reilussa kuudessa tunnissa iso poika maailmassa. Mies oli mukana muttei siitä mitään apua ollut. En voinut sietää että kukaan koskee, se lisäsi kipua entisestään. Toisella kerralla olin yksin ja kokemus täysin erilainen koska tiesin mitä edessä. Kivulias sekin oli totta kai, mutta tiesin mitä kohti työskennellään. Tyttö syntyi kolmessa ja puolessa tunnissa.

Synnytys on niin perus-luonnollinen tapahtuma joka on maapallolla tapahtunut miljoonia vuosia eri muodoissa. Siitä on tehty viime vuosikymmeninä hoitoa vaativa sairaus!!

Vierailija kirjoitti:

Ihana että näin nopeesti tuli kokemuksia! Itellä olis toiveena lääkkeetön synnytys, ja mietin et mitkä tekijät muilla on auttaneet siinä "selviämistä" :)

Vielä lisää voisitte kertoa siitä et millasilla ajatuksilla ja teoilla saitte olonne kestettäväksi? Mitä siis tapahtui mahdollisen ensimmäisen "en kestä enää"-ajatuksen ja vauvan syntymisen välillä.

ap

Rentoutumistekniikat hengityksen avulla, vesi, lämmitettävät pussit. Niistä on apua. Asennoituminen: tämä kipu ei ole vaarallista, vaan se tähtää vauvan syntymiseen. Perehtyminen synnytyksen eri vaiheisiin. Avoin mieli: tavoitteena synnytyksessä on terve vauva ja äiti, eikä haittaa, jos päätyy ottamaan sen puudutuksen. Mutta valmistautuminen auttaa.

nro 1

Itse olen molempiin synnytyksiin lähtenyt sillä mielellä, että fiiliksen mukaan mennään sen kipulääkkeen kanssa. Vähän sinnittelen, mutta jos tuntuu, etten kestä niin pyydän kyllä puudutetta.

Toinen synnytys meni niin, että supistuksia kesti suht hyvin aivan avautumisvaiheen loppuun asti. Sanoisin, että viimeiset 5min oli järkyttävän kipeä ja tuli se vaihe, että NYT jotain puudutetta kehiin.

Ei sitä kuitenkaan ehditty laittaa. Lääkäri ilmestyi huoneeseen alle 2min pyynnön jälkeen ja suunnilleen tasan sillä hetkellä tuli tarve ponnistaa.

Voisin sanoa, että onneksi ne ei ehtineet mitään lääkitystä laittaa. Nimittäin ponnistusvaihe oli superhelppo ja meni multa oikeastaan vähän ohi, kun keskityin tsemppaamaan itseäni siihen, että kohta sattuu hitosti, mutta pakko pystyä nyt tähän... Olin odottanut, että ponnistusvaihe olisi pahempi kuin avautuminen ja mietin tosissani, miten siitä selviän.

Ja siinä mun itseäni tsempatessa vauva tuli ulos mun kropan omatoimisesti hoitamilla supistuksilla. Siinä sit vaan makasin ja ihmettelin, että OIKEASTIKO se nyt on jo ulkona, kun huuto kuuluu 😂

Ihan hyvät fiilikset tuosta jäi. Siinä mielessä esikoisen synnytystä kivempi, että pääsi heti kävelemään eikä ollut huono olo (ensimmäissä synnytyksessä käytettiin puudutusta ja mulle tuli todella kuvottava olo epiduraalista tai jostain. yäk.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hullua kärsiä synnytyksessä tarpeettomasti ja oksennella kivusta. Eri asia tietenkin se, jos kivunlievitystä ei ehdi saada. Mulla oli epiduraalilla kivuttomat (lähes, epämiellyttäväähän se silti oli) synnytykset, huh sitä helpotusta.

Mä kokeilin tokassa synnytyksessä tietoisesti sitä hulluutta, etten käyttäisi epiduraalia. Syynä ekan synnytyksen lähestulkoon täysi pysähtyminen epiduraalin vuoksi ja mikään ei sitten enää oikein käynnistänyt sitä. Ponnistusvaihe oli älyttömän pitkä ja vauva vain jumitti synnytyskanavassa. Lopulta vauva syntyi elottoman oloisena. Omneksi vauva kuitenkin selvisi, mutten enää koskaan haluaisi sen olevan noin täpärällä, niin yodellakim jätin epiduraalin pois, vaikka hemmetin kipeää se synnyttäminen tekeekin. Toka synnytys päättyikin hienosti.

Mulla myös epiduraalista huono kokemus, jonka takia mulla oli synnytyssuunnitelmassa teksti ei epiduraalia! Mulla myös pysähtyi synnytys lähes kokonaan, ja siinä sitten makasin avuttomana pöydällä. Mulla oli epiduraalista huolimatta kipuja, joita en pystynyt liikkeellä helpottamaan, kun en voinut liikkua. En ottanut toista annosta, joten pääsin sitten onneksi jonkin ajan kuluttua liikkumaan.

nro 1

Kolme synnytystä, kaksi ilokaasulla.

Eka oli niin nopea ettei kätilöopiskelija pysynyt perässä. Olin auki vain muutaman sentun tullessani synnärille ja pistettiin suihkuun jne. Sattui aivan helvetisti ja supistuksia vaan tuli ja tuli. Opiskelija ihmetteli että "tulleepa niitä nyt tiheään ku kuitenkii homma vasta ihan alussa". Kyselin kivunlievitystä, mutta ei kuulemma vielä tunteihin ajankohtaista.

Ensikertalaisena uskoin ja mietin että millaistahan helvettiä tää on lopussa jos jo alussa on tällaista tuskaa. Pääsin synnytyssaliin ja kätilö huomasi että alan väkisin ponnistaa ja kielsi ettei saa missään nimessä. Tutki sitten ja pää oli siellä jo tulossa. Ponnistusvaihe kesti 25 sekuntia ja sairaalassa olin 1,5 h ennen syntymää. Yhden hörän ehdin vetää ilokaasua.

Tokaan sitten lähdin sillä asenteella että kaipa sen taas kestää, ei se niin kauheeta ollut. Siinä olikin sitten vähän pidempi ja kivuliaampi avautumisvaihe alkuun. Tyhmä suostuin niihin aquarakkuloihin. Aivan hirveää kidutusta ja tuntui että vaan pahensi. Supistukset auttaa kestämään se, että se on kuin vuorten ylittämistä. Ylös mennessä kipu yltyy ja yltyy, sitten tulee huippu ja sitten se hiipuu. Tässä anestesialääkäri ehti saliin epiduraalia antamaan, muttei ehtinyt edes hanskoja saada käteen kun alkoi ponnistusvaihe, taas alke 30 sek.

Kuopuksen kanssa juoksin saliin ponnistamaan vauvan ulos. Siinä ei kukaan ehtinyt oikeen mitään, hyvä kun sai housut pois.

Ei kannata hirveesti suunnitella ja ladata odotuksia väkisin lääkkeettömälle synnytykselle.

Kolme lasta olen synnyttänyt ihan ilman kivunlievitystä, ellei hypnosynnytyskurssia lasketa sellaiseksi.

Synnytykset eivät tuntuneet juuri millekään. Ensimmäinen synnytys kesti neljä tuntia, sairaalassa olin tuosta ajasta tunnin. Supistukset olivat ihan jatkuvia, mutta eivät sattuneet.

Seuraavat kaksi kestivät kaksi tuntia kumpikin ja ehdin olla sairaalassa kymmenisen minuuttia. Ei kivunlievitystä, eikä mitään tarvetta sille.

2/3 syntyi ilman kivunlievitystä. Esikoisesta olin sairaalaan mennessä jo 8cm auki, mutta sanoin, etten tarvi mitään. Ponnistusvaiheessa (15min) vähän kadutti ja jälkipaikkailu oli kauheaa. Olihan se aika raju kokemus, mutta siitä jäi tosi hyvä mieli. En ollut etukäteen päättänyt, etten halua kivunlievitystä.

Toisella kertaa synnytys oli erilainen kokemus. Avautuminen oli niin raju, että supistukset loppuivat, kun olisi pitänyt alkaa ponnistaa. Vaikea kokemus, mutta ilman kivunlievitystä taas menin. Lähinnä siksi, etten ehtinyt saamaan mitään.

Kolmannessa synnytyksessä kaikki kävi nopeasti, mutta käytännössä lähdettiin synnärille 15min ekasta supistuksesta ja juuri ehdin saamaan epiduraalin. Matkaa sairaalaan 30min. Olin etukäteen ajatellut, että haluan sen, koska keskimmäisen synnytyksestä jäi niin ikävät muistot.

Nyt jos synnyttäisin vielä, en ehkä ottaisi kivunlievitystä. Riippuisi toki synnytyksen kulusta, mutta muutaman supistuksen ja lyhyen ponnistusvaiheen takia, en ehkä jaksaisi vaivautua. Pahinta on ollut se automatka, kun on pitänyt istua ja avautuminen on ollut raju.

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös. Supistuksia oli koko päivän, mutta sairaalaan menin neljä tuntia ennen synnytystä. Kätilön mielestä en kai ollut tarpeeksi kipeä, koska sanoi että tuskin sinulla on synnytys käynnissä. Tarkasti kuitenkin ja sitten mentiinkin suoraan synnytyssaliin.

Kyllähän kipukin sitten vielä yltyi,ja huusinkin kivusta, mutta ihan positiivinen kuva synnytyksestä jäi. Onneksi tuo ärsyttävä kätilökin vaihtui asialliseen.

Minulla meni toinen synnytys samantapaisesti. Eli kun esikoinen alkoi syntymään lapsivesien menolla ja sen vuoksi supistukset olivat alusta asti kipeitä, niin toisessa supistuksin alkaneessa synnytyksessä en itsekään uskonut synnytyksen olevan käynnissä. Meinasin vielä sairaalan ovelta kääntyä metsän poikki kotiin, mutta mies onneksi pakotti käymään ainakin näytillä. Ja melko suoraanhan siitä mentiinkin sitten saliin, missä vedet meni/kivut alkoi niin, että itsekin uskoin lopulta, että lapsi syntyy nyt. :D

Vierailija kirjoitti:

Minä ja kaksi kertaa. En halunnut mitään puudutteita tms. Eka synnytys meni ok, mutta toisessa synnytyksessä olisi ollut järkevää pyytää puudutteet. Lapsi oli väärässä tarjonnassa ja todella iso. Ponnistusvaihe kesti pitkään ja oli superkivulias.

Kestin, koska minulla on kova tahdonvoima.

Ei tuosssa tilanteessa ole vaihtoehtoja, mutta kukapa sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse! 

Molemmat olen synnyttänyt ilman kivunlievitystä. Kammoan nimittäin kaikkia lääketieteellisiä toimenpiteitä ja kontrollin menetystä paljon enemmän kuin kipua, jota yleisesti kestän hyvin. 

Synnytykset tottakai sattuivat mutta ei mitenkään niin että olisi tullut olo ettei kestä. Ensimmäinen synnytys kesti vuorokauden ja siinä tuli kesken valtava uupumus - se oli pahempi kuin kipu. Ja tässä synnytyksessä myös repesin, ja repeämien ompelu oli tuskallisin vaihe synnytystä. Toinen synnytys olikin sitten helppo kuin mikä, vaikka vauva 800 g isompi. Ehdin olla sairaalassa vain 3 tuntia kun vauva syntyi, nopeasti ja helposti, ilman mitään repeämiäkään. Kivut oli suurimman osan aikaa luokkaa kuukautiskipukouristus, ihan hetken vaan erittäin kova kipu ja  tunne että lantio halkeaa siinä kohtaa, kun vauvan pää tunki synnytyskanavaan.

Kolme olen synnyttänyt ns. luomuna.

Se kipu täytyy ajatella erilaisena kuin tavallinen kipu Jokainen supistus on lähempänä syntymää ja sen ajatuksen turvin jakaaa loppuun asti. Ja silloin kun oikeasti tuntuu, et nyt riittää, niin ponnistusvaihe on ihan kulman takana. Ponnistaminen on aktiivista ja siksi siinä kipu jää taka-alalle.

Toki mulla on muutenkin korkea kipukynnys.

Ihan luomuna myös synnytin. Menin sairaalaan asenteella, että katsotaan mitä eteen tulee. Salissa olin n. 8h ennen synnytystä ja vasta joskus kuudennen tunnin kohdalla alkoi olemaan todella kivuliasta. Silloin olisin kaivannut jotain puudutetta, mutten kehdannut soittaa sitä hälytysnappia ''turhaan'', kun siellä osastolla tuntui olevan muutenkin kiire. Tähän asti olin liikkunut salissa ja pitänyt lämpötyynyä selän alla, mutta sitten menin kyllä täysin sänkypotilaaksi ja en muista juuri mitään, kuin vasta ponnistusvaiheesta. Keskityin vain hengittelemään supistusten yli.

Sen muistan, että kipu muuttui aivan sietämättömäksi kalvojen puhkaisun jälkeen ja heti siitä aloin ponnistamaan. Jos vedet olisivat menneet ennen tätä, niin tuskin olisin kestänyt ilman kivunlievitystä. En tiedä vaimensiko se lapsivesi niitä supistuskipuja vai mitä.

Oli kyllä koko synnytys silti tosi voimaannuttava kokemus ja tunsin oloni sen jälkeen todella vahvaksi pitkään. Oli muutenkin ihan oppikirjasynnytys ja kaikki meni upeasti, mutta jäi olo, että kerta riitti.  

Viisi synnytystä. Ekassa sain jotain kipulääkettä ja oksensin - kuulemma normaalia. Sen jälkeen laitettiin epiduraali ja homma venyi, niin etten horkassa ja väsymyksestä enää tiennyt mitä tapahtuu. Onneksi edes kätilöt tiesi : )

Toinen synnytys oli vuoden päästä, hyvä kun kerkesin salliin. En edes itse uskonut, että vauva syntyy niin niopeasti. Ei meinannut pää pysyä mukana. Oli sellainen höh olo...

Kolmas meni rutiinilla ja tiesin, että saan lääkettä jos haluan. En ottanut mitään.

Siitä 5 vuotta eteenpäin ja nelonen syntyi ilman mitään kivunlievitystä. Menin ajatuksella, että pyydän ja toivottavasti saankin jos tarvii...

Siitä 5 vuotta eteenpäin ja vitonen. Epäilivät isoa vauvaa ja käynnistys. Tippa ja kalvojen puhkaisu. Nollasta sataan ilman mitään. Aivan kamalat kivut ja ihan liian raju synnytys vauvallekin. Tuli vauhdilla ja mustelmilla. Kerroin alussa että otan jotain mömmöä kun en enää kestä. En tarvinnut mitään. Jälkeen päin ajateltuna olisi kannattanut...

Nyt tulossa heti perään kutonen - saas nähdä miten menee.

Kivut olen kestänyt liikkumalla, jumppapallolla ja tiedostamalla että supistus tulee ja menee. Ja kipu tuo vauvan eli se on hyödyllistä. Ja tieto että saan lääkettä jos tarvii . Ei kannata olla liian ehdoton asiassa, koskaan ei tiedä miten homma menee. Eikä kannata olla liian ankara itselle jos tarvii. Synnytyksen tarkoitus on saada lapsi ulos, eikä itselle jotain urhoollisuusmitallia.

Pelkkä vauvan pään asento (vaikka otsatarjonta) voi muuttaa homman.

Kivunlievitystä on meidän hyväosaisten naisten hieno asia eli kannattaa siitä "nauttia" jos on tarvis. Pitkä ja kivulias synnytys vie voimat vauvan hoidolta alussa.

Haluan vielä sanoa sen verran, että itse pystyin synnyttämään nämä kolme ilman kivunlievitystä, koska synnytykset olivat nopeita. 1,5 tunnista 3 tuntiin. Joten ei tässä mitään kruunua päälaelleen niistä saa. Jos olisi ollut pidempiä, olisin varmaan ottanut kaikki, mitä olisi annettu. Joten jokainen synnytys on niin erilainen ja naisten elimistö toimii niin eri tavalla, että ei näitä kannata vertailla. Ja ettei ihan glooriatunnetta tulisi, niin kahden lapsen kohdalla olen ponnistusvaiheessa kironnut, etten ikinä enää ja toisella jopa yritin karata synnytyspöydältä ja perua koko jutun, kun oli isoin lapsista ja minusta tuntui, että repeän, kun se nyt ei vain mahdu tulemaan.  Ja ponnistuvaiheet ei kestäneet kuin 15 minuuttia.

Moni tuttuni taas kertoi, että avautumisvaihe oli kivulian ja kamalin. Minulle taas ponnistusvaihe on ollut se, mihin olisin voinut puuduttaa koko alapään, koska lapset oli isoja (ei sokerivauvoja, koska olemme kumpikin pitkiä miehen kanssa).

Joten vaikka itse olen luomuna synnyttänyt, niin silti suosittelen ottamaan selvää eri puudutteista ja pyytämään, jos tuntuu, ettei jaksa tai kipu on kovaa. Ei niistä kivuista ole pakko kärsiä. Se, että osa meistä äideistä on nopeita synnyttäjiä, ei tee meistä yhtään parempia äitejä. Se nyt vain on joku geenijuttu, että esim. sukuni naiset ovat olleet nopeita synnyttäjiä. 

Se samainen kolmen äiti, joka on pari viestiä jo kirjoittanut aiemmin.