Mielenterveysongelmaisen lapseni sotkuinen elämä

Vierailija kirjoitti:

Uskoontulo voisi auttaa, Jeesus rakastaa teitä! Uskoontulo on monelle elämässä täyskäännös, siinä jää päihteet ja rötökset historiaan. Siunausta!

Toivottavasti tätä soppaa ei enää lisättäisi tähän sotkunimi jatkeeksi

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kyllä kauhistuttaa tämä aloitus, koska tiedän että kun olin nuorempi, omat vanhempani olisivat voineet kirjoittaa tämän, ja vain koska eivät voineet hyväksyä minun kumppanin ja elämänvalintojani. 

Oli mulla mt-ongelmia, mutta ei mitään sellaisia minkä takia ketään laitetaan holhoukseen tai pakkohoitoon. Vanhempani aikuisen ihmisen asioihin puuttumisella vain pahensivat asioita, ja pakottivat lopulta minut siihen että katkaisin heihin täysin välit lopulta. Kun pääsin sekaantuvista vanhemmista eroon, elämäni alkoi mennä paremmin, ja ne mt-ongelmatkin ratkesivat kolmenkympin ikään mennessä.

Tämä tuli mullekin aloituksesta ekana mieleen. Itselläni on myös tunkeilevat ja kontrolloivat vanhemmat, jotka eivät hyväksy omasta elämäntavastaan poikkeavia valintoja.

Minutkin on vanhemmat leimanneet "mielenterveysongelmaiseksi", vaikka olen ihan diagnoosivapaa.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kyllä kauhistuttaa tämä aloitus, koska tiedän että kun olin nuorempi, omat vanhempani olisivat voineet kirjoittaa tämän, ja vain koska eivät voineet hyväksyä minun kumppanin ja elämänvalintojani. 

Oli mulla mt-ongelmia, mutta ei mitään sellaisia minkä takia ketään laitetaan holhoukseen tai pakkohoitoon. Vanhempani aikuisen ihmisen asioihin puuttumisella vain pahensivat asioita, ja pakottivat lopulta minut siihen että katkaisin heihin täysin välit lopulta. Kun pääsin sekaantuvista vanhemmista eroon, elämäni alkoi mennä paremmin, ja ne mt-ongelmatkin ratkesivat kolmenkympin ikään mennessä.

Onko neuvosi siis jättää lapsi oman onnensa nojaan, vaikka turpaan tulisi, ja huumeitakin käyttäisi?

Kysyn tätä siksi, kun olen omalleni sanonut että kotiin voi aina tulla, ja viikko sitten hän tulikin kimpsuineen ja kampsuineen, että olisiko pitänyt sanoa että et voi tulla tänne?

Ja siksi kiinnostaa, koska haluaisin lapseeni hyvät välit, tai ainakin paremmat, Hän valittaa että ei saa apua mistään, vaikka todellisuudessa hän on tyrmännyt kaiken hänelle jo vuosia sitten järjestämäni avut, ja sanonut että en saa puuttua hänen elämäänsä. Hän ei kuitenkaan itse saa mentyä edes lääkäriin, ei kykene varaamaan aikaa mm. labraan, ja kukaan ei saa silti puuttua, joten onko nyt parempi vain katsoa sitä kun lapsi näivettyy ja kuihtuu pikkuhiljaa pois?

Vierailija kirjoitti:

Minutkin on vanhemmat leimanneet "mielenterveysongelmaiseksi", vaikka olen ihan diagnoosivapaa.

Minunkin 18-vuotias lapseni on "diagnoosivapaa", kun ei ole suostunut avaamaan lääkärissä suutaan.

Se että kieroilee itsensä tilantista joissa yritetään auttaa, ja siksi ei saa diagnoosia, ei tarkoita että olisi terve. Jalka on poikki myös silloin kun lääkäri ei sitä pysty diagnosoimaan. Joskus riittää ympärillä olevien diagnoosi, esim. alkoholisti on alkoholisti, kun läheiset sen huomaavat, vaikka alkoholisti ei koskaan menisi lääkäriin hakemaan diagnoosia.

Mielenterveysongelmainen on mm. oma lapseni, jolla ei ole peruskoulun jälkeen opintoja, kuluttaa kaiken aikansa puhelimen kanssa, kulkee huppu päässä eikä katso ketään silmiin, ei ole töissä, ahdistuu ja käy enposta yrittämässä välillä hakea rauhottavia, joita ei anneta, ei ota tarjottuja apuja / hoitoa vastaan, ja suhteet on aina peräjälkeen huumeitakäyttäviin henkilöihin. Hän on sairas, vaikka sanoo ettei hänessä mitään sairautta ole.

Vierailija kirjoitti:

Minutkin on vanhemmat leimanneet "mielenterveysongelmaiseksi", vaikka olen ihan diagnoosivapaa.

Minun äitini taas ei myönnä mielenterveysongelmien olemassa oloa, vaikka minulla on useampi diagnoosi. Saankin äidiltäni vaan jatkuvaa syyllistämistä kun kuulemma vaan leikin sairasta.

Voisi olla myös minun äitini kirjoittama aloitus. Mulla ei ole diagnooseja, mutta äidin mielestä en pärjännyt omillani nuorena ja viimeinen yritys hallita minua oli uhkailla pakkohoitolähetteellä. Äiti sanoi, että hän osaa puhua niin että minut hoidetaan lukkojen taakse yhdellä puhelulla. Sen jälkeen hän hakee minut edunvalvontaan kun makaan pakkolääkittynä siteissä. Näin ei tietenkään tapahtunut koska olin terve, mutta äiti ehti soittaa mm. lukion terveydenhoitajalle ja yhdelle opettajalle "epävakaudestani". He kutsuivat minut juttelemaan ja sovittiin, että pääsen tarvittaessa vastaanottokotiin asumaan täysi-ikäisyyteen saakka jos äitini jatkaa tahallista elämäni häiritsemistä ja sabotointia. Perhekuvio oli todella sairas, oikeasti mielenterveysongelmat olivat äidilläni. Nyt välit olleet jäissä 20 vuotta ja hyvä niin.

Hienoja kirjoituksia osa ja antaa vertaistukea lukea, että muutkin vanhemmat on ns samassa tuskassa eläneet.

Toivottavasti joku nuori jolla nämä kontrolloivat vanhemmat mielestään on, niin lukee tämän ketjun ja miettii voisiko kontrollointi olla aiheellista ja vanhempien hätää lapsen puolesta.

On kuitenkin muistettava, että vanhemmat näkevät asioita eri tavalla kuin itse potilas ja olisi hyvä kuunnella myös neuvoja turvallisesta elämästä.

Monesti vanhemmat näkevät ettei taloudellinen tulevaisuus voi toimia näissä moniongelmaisissa suhteissa ja jo pelkästään sen takia toivotaan eroa.

Pohjalta on nuoren todella vaikea nousta ylös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minutkin on vanhemmat leimanneet "mielenterveysongelmaiseksi", vaikka olen ihan diagnoosivapaa.

Minunkin 18-vuotias lapseni on "diagnoosivapaa", kun ei ole suostunut avaamaan lääkärissä suutaan.

Se että kieroilee itsensä tilantista joissa yritetään auttaa, ja siksi ei saa diagnoosia, ei tarkoita että olisi terve. Jalka on poikki myös silloin kun lääkäri ei sitä pysty diagnosoimaan. Joskus riittää ympärillä olevien diagnoosi, esim. alkoholisti on alkoholisti, kun läheiset sen huomaavat, vaikka alkoholisti ei koskaan menisi lääkäriin hakemaan diagnoosia.

Mielenterveysongelmainen on mm. oma lapseni, jolla ei ole peruskoulun jälkeen opintoja, kuluttaa kaiken aikansa puhelimen kanssa, kulkee huppu päässä eikä katso ketään silmiin, ei ole töissä, ahdistuu ja käy enposta yrittämässä välillä hakea rauhottavia, joita ei anneta, ei ota tarjottuja apuja / hoitoa vastaan, ja suhteet on aina peräjälkeen huumeitakäyttäviin henkilöihin. Hän on sairas, vaikka sanoo ettei hänessä mitään sairautta ole.

Työelämän ulkopuolella syystä tai toisesta oleminen ja kouluttamattomuus tai väärin kouluttautuminen eivät ole sairauksia, vaikka ne sinun arvomaailmaasi vasten sotisivatkin. Näillä kriteereillä Suomessa olisi miljoona holhouksen tarpeessa olevaa.

Jos ihminen käy ensiavussa ahdistuksen takia, niin kai sieltä ammattilaiset ohjaisivat eteenpäin jos jotain hoidettavaa vikaa olisi.

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla myös minun äitini kirjoittama aloitus. Mulla ei ole diagnooseja, mutta äidin mielestä en pärjännyt omillani nuorena ja viimeinen yritys hallita minua oli uhkailla pakkohoitolähetteellä. Äiti sanoi, että hän osaa puhua niin että minut hoidetaan lukkojen taakse yhdellä puhelulla. Sen jälkeen hän hakee minut edunvalvontaan kun makaan pakkolääkittynä siteissä. Näin ei tietenkään tapahtunut koska olin terve, mutta äiti ehti soittaa mm. lukion terveydenhoitajalle ja yhdelle opettajalle "epävakaudestani". He kutsuivat minut juttelemaan ja sovittiin, että pääsen tarvittaessa vastaanottokotiin asumaan täysi-ikäisyyteen saakka jos äitini jatkaa tahallista elämäni häiritsemistä ja sabotointia. Perhekuvio oli todella sairas, oikeasti mielenterveysongelmat olivat äidilläni. Nyt välit olleet jäissä 20 vuotta ja hyvä niin.

Ikävä kuulla, mitä sinulle tapahtunut.

Minun lapsella on tuplasti diagnoosia mt puolelta ja näyttöä on ongelmista paljonkin, että en ole äitisi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla myös minun äitini kirjoittama aloitus. Mulla ei ole diagnooseja, mutta äidin mielestä en pärjännyt omillani nuorena ja viimeinen yritys hallita minua oli uhkailla pakkohoitolähetteellä. Äiti sanoi, että hän osaa puhua niin että minut hoidetaan lukkojen taakse yhdellä puhelulla. Sen jälkeen hän hakee minut edunvalvontaan kun makaan pakkolääkittynä siteissä. Näin ei tietenkään tapahtunut koska olin terve, mutta äiti ehti soittaa mm. lukion terveydenhoitajalle ja yhdelle opettajalle "epävakaudestani". He kutsuivat minut juttelemaan ja sovittiin, että pääsen tarvittaessa vastaanottokotiin asumaan täysi-ikäisyyteen saakka jos äitini jatkaa tahallista elämäni häiritsemistä ja sabotointia. Perhekuvio oli todella sairas, oikeasti mielenterveysongelmat olivat äidilläni. Nyt välit olleet jäissä 20 vuotta ja hyvä niin.

Tutun kuuloista. Ilmeisesti narsistisissa perheissä tyypillinen kuvio tällainen "vanhempien huoli".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla myös minun äitini kirjoittama aloitus. Mulla ei ole diagnooseja, mutta äidin mielestä en pärjännyt omillani nuorena ja viimeinen yritys hallita minua oli uhkailla pakkohoitolähetteellä. Äiti sanoi, että hän osaa puhua niin että minut hoidetaan lukkojen taakse yhdellä puhelulla. Sen jälkeen hän hakee minut edunvalvontaan kun makaan pakkolääkittynä siteissä. Näin ei tietenkään tapahtunut koska olin terve, mutta äiti ehti soittaa mm. lukion terveydenhoitajalle ja yhdelle opettajalle "epävakaudestani". He kutsuivat minut juttelemaan ja sovittiin, että pääsen tarvittaessa vastaanottokotiin asumaan täysi-ikäisyyteen saakka jos äitini jatkaa tahallista elämäni häiritsemistä ja sabotointia. Perhekuvio oli todella sairas, oikeasti mielenterveysongelmat olivat äidilläni. Nyt välit olleet jäissä 20 vuotta ja hyvä niin.

Tutun kuuloista. Ilmeisesti narsistisissa perheissä tyypillinen kuvio tällainen "vanhempien huoli".

Totta. Minun vanhempani olivat sitä mieltä, että pilaan elämäni täysin menemällä väärään korkeakouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla myös minun äitini kirjoittama aloitus. Mulla ei ole diagnooseja, mutta äidin mielestä en pärjännyt omillani nuorena ja viimeinen yritys hallita minua oli uhkailla pakkohoitolähetteellä. Äiti sanoi, että hän osaa puhua niin että minut hoidetaan lukkojen taakse yhdellä puhelulla. Sen jälkeen hän hakee minut edunvalvontaan kun makaan pakkolääkittynä siteissä. Näin ei tietenkään tapahtunut koska olin terve, mutta äiti ehti soittaa mm. lukion terveydenhoitajalle ja yhdelle opettajalle "epävakaudestani". He kutsuivat minut juttelemaan ja sovittiin, että pääsen tarvittaessa vastaanottokotiin asumaan täysi-ikäisyyteen saakka jos äitini jatkaa tahallista elämäni häiritsemistä ja sabotointia. Perhekuvio oli todella sairas, oikeasti mielenterveysongelmat olivat äidilläni. Nyt välit olleet jäissä 20 vuotta ja hyvä niin.

Tutun kuuloista. Ilmeisesti narsistisissa perheissä tyypillinen kuvio tällainen "vanhempien huoli".

Totta. Minun vanhempani olivat sitä mieltä, että pilaan elämäni täysin menemällä väärään korkeakouluun.

Pienet on murheet vanhemmillasi olleet.

Aloitin tämän ketjun eilen, koska tilanne alkaa olla itselleni kestämätön henkisesti ja tuli vaan hetken mielijohteesta kirjoitettua tänne.

Yllättävän paljon on tullut minua syyllistäviä kirjoituksia, niin tuntuu pahalta ajatella, että jos kuitenkin olen syyllinen itse.

Aloittajan mukaan lapsella on diagnooseja mielenterveyden häiriöistä, käyttää huumeita ja elää väkivaltaisessa suhteessa. Tilanne on lisäksi menossa pahempaan suuntaan. Ei kuulosta pelkältä kontrolloivalta vanhemmalta vaan huoli kuulostaa aiheelliselta.

Mielestäni on tärkeää, että lapsi tietää olevansa aina tervetullut kotiin – olipa mitä vain sattunut. Se luo perusturvaa ja jonkinlaisen kiintopisteen tilanteessa.

Apua olisi kuitenkin parempi saada mielenterveysalan ammattilaisilta. Heillä on parempaa osaamista ja perspektiiviä näiden asioiden kanssa. Ovat myös neutraalimpia henkilöitä kuin omat vanhemmat, niin asioista on helpompi keskustella sellaisena kuin ne ovat.

Kannattaa tuoda ilmi, että lapsi on aina tervetullut kotiin. Osoita kiinnostusta hänen elämäänsä, mutta ei liian päällekäyvästi ja kontrolloivasti – enemmän välittävänä kanssaihmisenä kuin kasvattajana. Yritä silti ohjata ammattilaisten hoitoon. Mielellään selvitä heiltä etukäteen, mikä olisi nopein ja matalimman kynnyksen tie avunsaantiin; joka paikkakunnalla on hieman omanlaisensa palvelut. Yksityiselle psykiatrille pääsee myös nopeasti maksamalla ja voi tehdä tarvittavat lähetteet.

Oman mielenterveytesi takia osallistu vastaavassa tilanteessa olevien vanhempien vertaistukiryhmään.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan mukaan lapsella on diagnooseja mielenterveyden häiriöistä, käyttää huumeita ja elää väkivaltaisessa suhteessa. Tilanne on lisäksi menossa pahempaan suuntaan. Ei kuulosta pelkältä kontrolloivalta vanhemmalta vaan huoli kuulostaa aiheelliselta.

Mielestäni on tärkeää, että lapsi tietää olevansa aina tervetullut kotiin – olipa mitä vain sattunut. Se luo perusturvaa ja jonkinlaisen kiintopisteen tilanteessa.

Apua olisi kuitenkin parempi saada mielenterveysalan ammattilaisilta. Heillä on parempaa osaamista ja perspektiiviä näiden asioiden kanssa. Ovat myös neutraalimpia henkilöitä kuin omat vanhemmat, niin asioista on helpompi keskustella sellaisena kuin ne ovat.

Kannattaa tuoda ilmi, että lapsi on aina tervetullut kotiin. Osoita kiinnostusta hänen elämäänsä, mutta ei liian päällekäyvästi ja kontrolloivasti – enemmän välittävänä kanssaihmisenä kuin kasvattajana. Yritä silti ohjata ammattilaisten hoitoon. Mielellään selvitä heiltä etukäteen, mikä olisi nopein ja matalimman kynnyksen tie avunsaantiin; joka paikkakunnalla on hieman omanlaisensa palvelut. Yksityiselle psykiatrille pääsee myös nopeasti maksamalla ja voi tehdä tarvittavat lähetteet.

Oman mielenterveytesi takia osallistu vastaavassa tilanteessa olevien vanhempien vertaistukiryhmään.

Hyviä neuvoja, kiitos.

Lapseni on hoidon piirissä, mutta me emme tiedä mikä on tilanne syystä ettei meille tietenkään kerrota aikuisen asioita eikä ole kyseltykään.

Asumme eri puolilla Suomea joka myös hankaloittaa tilannetta.

Tukiryhmä olisi varmasti hyvä, mutta en pysty menemään syystä etten voi tunnustaa tätä tuskaa julkisesti ja vetäjä on liian tuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minutkin on vanhemmat leimanneet "mielenterveysongelmaiseksi", vaikka olen ihan diagnoosivapaa.

Minunkin 18-vuotias lapseni on "diagnoosivapaa", kun ei ole suostunut avaamaan lääkärissä suutaan.

Se että kieroilee itsensä tilantista joissa yritetään auttaa, ja siksi ei saa diagnoosia, ei tarkoita että olisi terve. Jalka on poikki myös silloin kun lääkäri ei sitä pysty diagnosoimaan. Joskus riittää ympärillä olevien diagnoosi, esim. alkoholisti on alkoholisti, kun läheiset sen huomaavat, vaikka alkoholisti ei koskaan menisi lääkäriin hakemaan diagnoosia.

Mielenterveysongelmainen on mm. oma lapseni, jolla ei ole peruskoulun jälkeen opintoja, kuluttaa kaiken aikansa puhelimen kanssa, kulkee huppu päässä eikä katso ketään silmiin, ei ole töissä, ahdistuu ja käy enposta yrittämässä välillä hakea rauhottavia, joita ei anneta, ei ota tarjottuja apuja / hoitoa vastaan, ja suhteet on aina peräjälkeen huumeitakäyttäviin henkilöihin. Hän on sairas, vaikka sanoo ettei hänessä mitään sairautta ole.

Työelämän ulkopuolella syystä tai toisesta oleminen ja kouluttamattomuus tai väärin kouluttautuminen eivät ole sairauksia, vaikka ne sinun arvomaailmaasi vasten sotisivatkin. Näillä kriteereillä Suomessa olisi miljoona holhouksen tarpeessa olevaa.

Jos ihminen käy ensiavussa ahdistuksen takia, niin kai sieltä ammattilaiset ohjaisivat eteenpäin jos jotain hoidettavaa vikaa olisi.

Kyllä kouluttautumattomuus on elämänhallinnallinen ongelma, ja syrjäytyminen on jo tapahtunut, mikäli aikuisella ei ole mitään koulutusta tai työtä, makaa vain kotona puhelimella. Se on sairasta, ei tervettä, vaikka sinä näin teetkin etkä koe mitään ongelmaa siinä.

Ammattilaiset eivät ole mitään muuta tehneetkään kuin ohjanneet eteenpäin, mutta koska ihminen on mielestään terve, ei hänen ole mikään pakko mennä hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän paljon on tullut minua syyllistäviä kirjoituksia, niin tuntuu pahalta ajatella, että jos kuitenkin olen syyllinen itse.

Ihmisen psyyke on moniulotteinen: on synnynnäiset ominaisuudet ja taipumukset, varhaiset kiintymyssuhteet, muut ihmissuhteet, kasvuympäristö ja tapahtumat; kaikki tämä tapahtuu yhteiskunnan normien ja kulttuurin sisällä, jotka vuorostaan vaikuttavat kaikkiin ja aiheuttavat omat ongelmansa. Lisäksi elämässä on paljon sattumaa.

Olet siis osa kokonaisuutta. Olet varmaan tehnyt parhaasi, sillä ymmärryksellä, osaamisella ja työkaluilla, joita sinulla on ollut. Kaikki me olemme keskeneräisiä, epätäydellisiä ihmisiä. Meillä on kuitenkin mahdollisuus kehittyä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, vaikka siitä voikin ottaa opiksi. Tärkeintä on nykytilanne ja miten siitä jatketaan. Kannattaa keskittyä siihen ja miettiä miten voisi toimia jatkossa mahdollisimman viisaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos henkilö on niin sairas tai vanha, ettei hän pysty enää huolehtimaan itsestään ja asioistaan, voi käräjäoikeus tai holhousviranomainen määrätä hänelle edunvalvojan eli henkilön, joka huolehtii hänen asioistaan.

Mutta miten määritellään kuka on niin sairas, kun itse sairas ei tunnusta sairautta ja jättää lääkkeitäkin syömättä.

Tuohon määrittelyyn on ihan määrämittainen selvitys, joka tehdään terveydenhuollon toimijoiden toimesta. Soitapa maistraattiin ja kysy miten edetä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan mukaan lapsella on diagnooseja mielenterveyden häiriöistä, käyttää huumeita ja elää väkivaltaisessa suhteessa. Tilanne on lisäksi menossa pahempaan suuntaan. Ei kuulosta pelkältä kontrolloivalta vanhemmalta vaan huoli kuulostaa aiheelliselta.

Mielestäni on tärkeää, että lapsi tietää olevansa aina tervetullut kotiin – olipa mitä vain sattunut. Se luo perusturvaa ja jonkinlaisen kiintopisteen tilanteessa.

Apua olisi kuitenkin parempi saada mielenterveysalan ammattilaisilta. Heillä on parempaa osaamista ja perspektiiviä näiden asioiden kanssa. Ovat myös neutraalimpia henkilöitä kuin omat vanhemmat, niin asioista on helpompi keskustella sellaisena kuin ne ovat.

Kannattaa tuoda ilmi, että lapsi on aina tervetullut kotiin. Osoita kiinnostusta hänen elämäänsä, mutta ei liian päällekäyvästi ja kontrolloivasti – enemmän välittävänä kanssaihmisenä kuin kasvattajana. Yritä silti ohjata ammattilaisten hoitoon. Mielellään selvitä heiltä etukäteen, mikä olisi nopein ja matalimman kynnyksen tie avunsaantiin; joka paikkakunnalla on hieman omanlaisensa palvelut. Yksityiselle psykiatrille pääsee myös nopeasti maksamalla ja voi tehdä tarvittavat lähetteet.

Oman mielenterveytesi takia osallistu vastaavassa tilanteessa olevien vanhempien vertaistukiryhmään.

Hyviä neuvoja, kiitos.

Lapseni on hoidon piirissä, mutta me emme tiedä mikä on tilanne syystä ettei meille tietenkään kerrota aikuisen asioita eikä ole kyseltykään.

Asumme eri puolilla Suomea joka myös hankaloittaa tilannetta.

Tukiryhmä olisi varmasti hyvä, mutta en pysty menemään syystä etten voi tunnustaa tätä tuskaa julkisesti ja vetäjä on liian tuttu.

Jos tuttusi vetää tukiryhmää, niin luulisi hänen ymmärtävän näitä asioita.

Asioiden dramatiikka vähenee, kun niistä uskaltaa puhua. Jaettu tuska on helpompi kantaa. Muutkin ihan tavalliset ihmiset ovat samassa tilanteessa kanssasi. Sen ymmärtäminen auttaa pääsemään eroon myös stigman, häpeän ja syyllisyyden tunteista.

Verkossa voit löytää vertaistukea osoitteessa:

https://www.tukinet.net/

Mullakin kieltämättä kävi mielessä se, että onko tilanne oikeasti tämä vai onko tässä kyse siitä ylihuolehtivaisuudesta/asioiden kärjistämisestä ja kontrolloinnista. 

Mulla itselläni on diagnosoitu masennus ja ahdistuneisuushäiriö aikanaan johon ehdottomasti on vaikuttanut väkivalta äitini toimesta lapsuudessa ja emotionaalinen laiminlyönti. Äitini kanssa katkaisin välit kokonaan, kun hän selkäni takana "vanhemman huoleen" vedoten soitti kotiini poliisit viemään minut sairaalaan ihan yllättäen kesken rauhallisen aamupalan. Ymmärrän kyllä että huolissaan voi olla, mutta se selän takana toimiminen ja valehtelu oli minulle viimeinen pisara. Oma äitini on erittäin syyllistävä ja arvaamaton ja väittää että keksin päästäni asioita (kuten hänen väkivaltaisuutensa) koska olen kuulemma niin sairas. Hän ei nää omaa toimintaansa ja ihmettelee sitten kun kaikki hänen lapsensa kääntyvät häntä vastaan ja vika on tietysti kaikessa muussa kuin hänessä itsessään. 

Voi jestas miten onkaan helpompi olla ja elää, kun ei tarvitse enää käyttää energiaa äitini sietämiseen. Mun elämässä on vihdoin rauha, tilaa olla ja hengittää. Terapia on auttanut mua käsittelemään perhesuhteita ja en uhraa enää omaa mielenterveyttäni olemalla väkisin tekemisissä ihmisten kanssa joista on ollut voinnilleni pelkkää haittaa.

Jos tilanne kuitenkin teillä on tuo, niin valitettavasti et voi aikuista ihmistä pakottaa ottamaan apua vastaan. Voit yrittää puhua ja tukea mutta valitettavasti lapsesi itse kuitenkin päättää sen mitä ottaa vastaan ja mitä ei. Jos vastentahtoisesti yrität hoitaa hänet holhouksen alaiseksi, todennäköisesti pilaat välisi kokonaan häneen. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan sietää ja antaa periksi ja toimia hänen pillinsä mukaan. On monia mielenterveys- ja päihdeongelmaisia jotka eivät yksinkertaisesti ota mitään apua vastaan, vaikka kuinka omaiset tekisi kaikkensa ja yrittäisi auttaa jatkuvasti. Joskus elämässä tulee niitä hetkiä kun täytyy hyväksyä se että on tehnyt kaikkensa eikä enempää voi tehdä ja se on äärimmäisen raskasta. Muistakaa pitää omasta voinnistanne huolta.