Lue keskustelun säännöt.
Miksi masentuneelta ei saa vaatia mitään?
09.01.2019 |
Masentuneen läheisenä olen todennut, että silkkihansikkain kohtelu ei auta. Niin kauan, kun läheiset ovat huomaavaisia ja kohtelevat silkkihansikkain, niin masentunut ei vaivaudu tekemään mitään oman hyvinvointinsa eteen. Eihän hänen tarvitse, kun muut ympärillä pomppivat hänen mielialojensa mukaan.
Olin esimerkiksi melko järkyttynyt, kun yksi masentuneen läheinen sanoi, ettei näitä asioita uskalla ottaa masentuneen kanssa puheeksi, ettei hän katkaise välejä läheisiinsä. Niinpä koko perhe leikkii sellaista leikkiä, että kaikki on hyvin ja kenelläkään ei ole huonoa vointia.
Onko se nyt tosiaan niin, että masentuneelta ei saa vaatia yhtään mitään, koska hän ei jaksa, pysty, kykene?
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö masennuksessa ole juuri hyvä rutiinit ja jonkinlainen tekeminen pelkän makaamisen sijaan? Puutarhaterapiaa jne. Sängynpohjalla makaaaminen voi olla pakollista akuutissa vaiheessa mutta sen jälkeen liikkeelle lähteminen, pienten askareiden tekeminen varmaan erittäin tärkeää. Eikä levyn pyörittäminen oman surkeuden ympärillä myöskään auta, tuota täytyy jotenkin saada aukaistua muihin ajatuksiin lääkkeiden, virikkeiden ym avulla. Ei ahdistamista mutta lempeää liikkeelle potkimista? Tuon luulisin läheisten tehtäväksi. Jos oma halu parantua puuttuu ei omaisten tarvitse jäädä loppuiäksi omaishoitajiksi, muunlaiset vaihtoehdotkin mahdollisia.
"Lempeää liikkeelle potkimista" Ei hyvää päivää. Jätä hoito ammattilaisten vastuulle. 🙄
Niin jätänkin. Mutta mitä sitten kun ammattilaiset kotiuttavat sairaalasta? Tuolla tyylillä olen menetellyt kahdessa tapauksessa: kun mies akuutisti masentui fyysisen sairauden päälle ja kun hyvän ystävän ahdistuspohjainen masennus paheni. Vein miehen varsin pian sairaalasta kotiin päästyä viikoksi mökille, pyysin mukaan kalalle, kasvimaalle. Ensin istuskeli passiivisena ja katseli, kohta lakoi neuvoa ja sitten jo osallistui itsekin. Ja hyvän ystävän kanssa tehtiin samaa luontoterapiaa: tein rauhallisesti asioita joiden tiesin häntä ahdistavan mutta jotka oikeasti hänestä kivoja, hän tuli varovaisesti mukaan ja voitti pelkonsa noina hetkinä. Juteltiin molempien kanssa jälkeenpäin, arvostivat kuulemma minun rauhallista ja "turvallisesti kiinni arjessa ja sen pienissä iloissa"-asennetta. Ei varmaan sovi kaikille, mutta ainakin näissä tapauksissa ehkä auttoi toipumisessa, ainakin mies pääsi lääkkeiden, terapian ja luontokokemusten avulla hyvin nopeasti takaisin jaloilleen. Masennus ja yleinen toivottomuus on varmaan kaksi eri asiaa, tuohon jälkimmäiseen ei varmastikaan rutiinit tai luonto auta jos kokee kaiken ehdottomasti turhaksi.
Masennukseen yleensä nimenomaan sisältyy voimakkaita toivottomuuden ja arvottomuuden tunteita ja mielenkiinnon menettämistä aiemmin kiinnostaneita asioita kohtaan. Siksi ihmisten saaminen hoidon pariin voi olla hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.
Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö masennuksessa ole juuri hyvä rutiinit ja jonkinlainen tekeminen pelkän makaamisen sijaan? Puutarhaterapiaa jne. Sängynpohjalla makaaaminen voi olla pakollista akuutissa vaiheessa mutta sen jälkeen liikkeelle lähteminen, pienten askareiden tekeminen varmaan erittäin tärkeää. Eikä levyn pyörittäminen oman surkeuden ympärillä myöskään auta, tuota täytyy jotenkin saada aukaistua muihin ajatuksiin lääkkeiden, virikkeiden ym avulla. Ei ahdistamista mutta lempeää liikkeelle potkimista? Tuon luulisin läheisten tehtäväksi. Jos oma halu parantua puuttuu ei omaisten tarvitse jäädä loppuiäksi omaishoitajiksi, muunlaiset vaihtoehdotkin mahdollisia.
"Lempeää liikkeelle potkimista" Ei hyvää päivää. Jätä hoito ammattilaisten vastuulle. 🙄
Niin jätänkin. Mutta mitä sitten kun ammattilaiset kotiuttavat sairaalasta? Tuolla tyylillä olen menetellyt kahdessa tapauksessa: kun mies akuutisti masentui fyysisen sairauden päälle ja kun hyvän ystävän ahdistuspohjainen masennus paheni. Vein miehen varsin pian sairaalasta kotiin päästyä viikoksi mökille, pyysin mukaan kalalle, kasvimaalle. Ensin istuskeli passiivisena ja katseli, kohta lakoi neuvoa ja sitten jo osallistui itsekin. Ja hyvän ystävän kanssa tehtiin samaa luontoterapiaa: tein rauhallisesti asioita joiden tiesin häntä ahdistavan mutta jotka oikeasti hänestä kivoja, hän tuli varovaisesti mukaan ja voitti pelkonsa noina hetkinä. Juteltiin molempien kanssa jälkeenpäin, arvostivat kuulemma minun rauhallista ja "turvallisesti kiinni arjessa ja sen pienissä iloissa"-asennetta. Ei varmaan sovi kaikille, mutta ainakin näissä tapauksissa ehkä auttoi toipumisessa, ainakin mies pääsi lääkkeiden, terapian ja luontokokemusten avulla hyvin nopeasti takaisin jaloilleen. Masennus ja yleinen toivottomuus on varmaan kaksi eri asiaa, tuohon jälkimmäiseen ei varmastikaan rutiinit tai luonto auta jos kokee kaiken ehdottomasti turhaksi.
On hyvä, että niin miehelläsi ja ystävälläsi on sinut, joka on "pakottanut" mukaan tavallisiin asioihin.
On hieno homma, että olet jaksanut auttaa.
Muista kuitenkin, että on paljon ihmisiä, joilla ei ole lähellään kaltaistasi ihmistä.
On paljon yksin eläviä ihmisiä, jotka masentuvat ehkäpä juuri siksi, että ovat niin yksin; ei ole ketään lempeästi potkimaan, koska on vain yksilö, kodin seinät ja pelottava ulkomaailma.
Vierailija kirjoitti:
Miksei jalattomalta voi vaatia puolimaratonin juoksemista?
Voi vaatia, mutta se tuskin johtaa mihinkään ja on epäkohteliasta.
Kaikista pahinta on patistaa masentunutta ulos, sillon ei kyllä tiedä masennuksesta yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?
Voit toki olla hyväksymättä asiaa. Eiköhän poikasi huomaa asenteesi.
Ja sitten kun on diagnoosina keski-vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö, mutta pysyy sen verran toimintakuntoisena että pystyy käydä ulkona, tehdä ruokaa ja esim. lukea päivän lehden.
Niin arvatkaa mitä?
Sitten ei ole oikeasti masentunut.
Been there. Ikinä ei voi voittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako ahdistuneisuushäiriöinen kommentoida? Onhan tässä joitakin samoja piirteitä kuin masennuksessakin.
Minusta sairastunutta ei pidä vaatia olemaan toisenlainen, siis ei pidä sanoa että lakkaa nyt ajattelemasta tolleen. Voitte uskoa, että ihminen lakkaisia kyllä olemasta ahdistunut tai masentunut, jos se olisi omasta päätöksestä kiinni.
Sen sijaan on ok, ja jopa hyvä asia "vaatia" sairasta huolehtimaan itsestään tavoilla, jotka ovat mahdollisia. Tilanteessa rypeminen ei ole sairaan etu, joten on täysin oikeutettua vaatia menemään lääkäriin tai terapiaan tai pyytää mukaan johonkin rentoon tekemiseen, joka saa hieman ajatuksia muualle ja auttaa pysymään arjessa kiinni.
Olen ollut vaikeasti masentunut toistakymmentä vuotta. Kukaan läheinen ei tiedä, en ole kertonut voinnistani kenellekään enkä edes päästänyt ketään käymään sisällä kodissani. Päivät kuluvat kun yritän jaksaa ja löytää syyn huolehtia itsestäni sen verran että nukun ja syön. Jos on hyvä päivä, tyhjennän ja täytän astianpesukoneen. Jos on erityisen hyvä päivä, laittaudun normaaliksi jotta voin tavata ihmisiä tai käydä kaupassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?
Kyllä sinun pitää oppia elämään sen kanssa, että lapsesi on peräkammarin poika, joka pelaa yöt läpeensä ja käyttää aineita. Tosielämässä on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa, hyväksyä toinen tai ottaa etäisyyttä toiseen. Et voi muuttaa ketään muuta, paitsi itsesi.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tässä on asiat, mitä masentuneelle pitäisi antaa hoito-ohjeiksi sairaslomallaan.
Klo. 8.00 Terveellinen aamupala (smoothie tms)
Klo. 9.00 ulkoilua
Klo. 10.00 sisälle päin
Klo. 11.00 terveellisen ruoan valmistaminen + salaatti ja niiden syöminen + juo paljon vettä
Klo. 13.30 käy salilla, ihan 45min riittää, juo iso smoothie päälle
Klo. 16.00 ala valmistamaan terveellinen päivällinen + salaatti ja syö ja juo hyvin, ota d-vitamiini.
Voit syödä vielä pienen iltapalan jos haluat, ei ole pakko.
Joka toinen päivä käyt salilla, joka toinen päivä on päivällä vapaata, mutta sitten vastapainoksi lähden iltalenkille. Kävely riittää, noin tunnin lenkki.
Tämä rytmi kuukauden, parin ajan. Noudata listaa, vaikka se tuntuisi vaikealta tai turhalta.
Sori, mutta alkoi naurattaa. Kun jäin aikoinaan masennuksen takia sairaslomalle, olin tilassa, jossa en jaksanut käydä edes suihkussa moneen viikkoon. Laihduin hirveästi, koska ei ollut nälkä, vaikka jotenkin kummasti olisi jostain ilmestynyt syötävää kämppään. Ei puhettakaan että olisin jaksanut nousta sängyn pohjalta hakemaan ainekset johonkin smoothieen. Ei vaan jaksanut muuta kuin maata ja toivoa unta tai kuolemaa.
En olisi käynyt lääkärissäkään ellei olisi ollut kaveria, joka fyysisesti raahasi sinne.
Mutta joo, lievässä masennuksessa valmiit aikataulut toimii. Päätöksenteko on yksi kognitiivinen funktio jota masennus heikentää, joten helpottaa jos on ulkopuolelta tuleva suunnitelma. Tärkeää on myös apu toteutuksessa: sinun aikataulussasi on hurjan paljon ei- näkyviä potentiaalisia askelia, lisäkynnystä, joka vaikeuttaa toteutusta ja lannistaa masentuneen.
liikunta:
-pitää hankkia salikortti, ei oo rahaa
-onko salivaatteita
-salille on kakskytä kilsaa
-olo on kurja, tuntuu tosi rumalta, salilla on ihmisiä ja ne pitää mua ällönä. En haluu.
terveellinen ruoka:
-pitää olla tuoreita hedelmiä
-mitä hedelmiä? miten smoothie tehdään? Pitäis katsoa jostain internetistä, joskus.
-mulla ei oo blenderiä, help.
-veitset on kaikki likaisia
-lähikaupassa on vain banaaneita
-lähikauppaan on kakskytä kilsaa ja auton lämppäri ei toimi - pitää tilata uus lämppäri... huomenna... tai ensi viikolla
-sairauspäiväraha riittää just just vuokraan. Rahaa on 50 euroa ruokaan kuussa. Ei ehkä smoothieita. Makaroni ja peruna pitää paremmin hengissä.
Hieman kärjistettyä, mutta hyvää tarkoittava suunnitelmasi toimii vain todella vähän masentuneen ihmisen kohdalla ja hänelläkin pitää olla rahaa ja infrastruktuuri valmiina. Ja joku auttamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?Voit toki olla hyväksymättä asiaa. Eiköhän poikasi huomaa asenteesi.
Hän tietää, etten hyväksy huumeiden käyttöä, ja haluan hänen käyvän hoidossa. Tämä on siis asenteeni. Kyllä hän sen tietää.
Kaiken muun pystyn hyväksymään, mutta en näistä kahdesta liukumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?Kyllä sinun pitää oppia elämään sen kanssa, että lapsesi on peräkammarin poika, joka pelaa yöt läpeensä ja käyttää aineita. Tosielämässä on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa, hyväksyä toinen tai ottaa etäisyyttä toiseen. Et voi muuttaa ketään muuta, paitsi itsesi.
Tiedän. Mietinkin, että heitän hänet ulos kotoa. Sen jälkeen hänestä tulee narkkari varmaan, tai tappaa itsensä.
Vastineeksi säästän muun perheen. Uhraanko pojan vai perheen muut kolme jäsentä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietyllä tapaa voin ymmärtää jos edetään sairastuneen ehdoilla. Että yritetään tehdä jotain pientä pienin askelin, mutta ei ole pakko. Mutta jos suurinpiirtein vain vaati korvan vieressä eikä auta tai tue millään tavalla sairasta itseään, niin sellainen on myrkyllistä ihan normollekin. Ja joillekin se "tukeminen" on väkisin auttamista, tiuskimista ja oman turhautuneisuuden purkamista sairaaseen. Sekin on väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö masennuksessa ole juuri hyvä rutiinit ja jonkinlainen tekeminen pelkän makaamisen sijaan? Puutarhaterapiaa jne. Sängynpohjalla makaaaminen voi olla pakollista akuutissa vaiheessa mutta sen jälkeen liikkeelle lähteminen, pienten askareiden tekeminen varmaan erittäin tärkeää. Eikä levyn pyörittäminen oman surkeuden ympärillä myöskään auta, tuota täytyy jotenkin saada aukaistua muihin ajatuksiin lääkkeiden, virikkeiden ym avulla. Ei ahdistamista mutta lempeää liikkeelle potkimista? Tuon luulisin läheisten tehtäväksi. Jos oma halu parantua puuttuu ei omaisten tarvitse jäädä loppuiäksi omaishoitajiksi, muunlaiset vaihtoehdotkin mahdollisia.
"Lempeää liikkeelle potkimista" Ei hyvää päivää. Jätä hoito ammattilaisten vastuulle. 🙄
Niin jätänkin. Mutta mitä sitten kun ammattilaiset kotiuttavat sairaalasta? Tuolla tyylillä olen menetellyt kahdessa tapauksessa: kun mies akuutisti masentui fyysisen sairauden päälle ja kun hyvän ystävän ahdistuspohjainen masennus paheni. Vein miehen varsin pian sairaalasta kotiin päästyä viikoksi mökille, pyysin mukaan kalalle, kasvimaalle. Ensin istuskeli passiivisena ja katseli, kohta lakoi neuvoa ja sitten jo osallistui itsekin. Ja hyvän ystävän kanssa tehtiin samaa luontoterapiaa: tein rauhallisesti asioita joiden tiesin häntä ahdistavan mutta jotka oikeasti hänestä kivoja, hän tuli varovaisesti mukaan ja voitti pelkonsa noina hetkinä. Juteltiin molempien kanssa jälkeenpäin, arvostivat kuulemma minun rauhallista ja "turvallisesti kiinni arjessa ja sen pienissä iloissa"-asennetta. Ei varmaan sovi kaikille, mutta ainakin näissä tapauksissa ehkä auttoi toipumisessa, ainakin mies pääsi lääkkeiden, terapian ja luontokokemusten avulla hyvin nopeasti takaisin jaloilleen. Masennus ja yleinen toivottomuus on varmaan kaksi eri asiaa, tuohon jälkimmäiseen ei varmastikaan rutiinit tai luonto auta jos kokee kaiken ehdottomasti turhaksi.
Masennukseen yleensä nimenomaan sisältyy voimakkaita toivottomuuden ja arvottomuuden tunteita ja mielenkiinnon menettämistä aiemmin kiinnostaneita asioita kohtaan. Siksi ihmisten saaminen hoidon pariin voi olla hankalaa.
Tuolla yleisellä toivottomuudella tarkoitin pitkäaikaista, joillakin koko elämän pituista kokemusta. mies sairastui masennukseen vakavasti mutta akuutisti, siksi psykoottisesta masennuksestakin pääsi varsin nopeasti jaloilleen noiden rutiinien ja itselle ennen iloa tuottavien asioiden avulla. Jos ihmisen ympäristö tai pää tai molemmat ovat aiheuttaneet kroonisen toivottomuuden olotilan en kyllä tietäisi kuinka auttaa ihmistä. Hetkellisesti masennuksessa kaikki ovat ilottomia, toivottomia ja kykenemättömiä näkemään asioita kuin oman toivottomuuden läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tässä on asiat, mitä masentuneelle pitäisi antaa hoito-ohjeiksi sairaslomallaan.
Klo. 8.00 Terveellinen aamupala (smoothie tms)
Klo. 9.00 ulkoilua
Klo. 10.00 sisälle päin
Klo. 11.00 terveellisen ruoan valmistaminen + salaatti ja niiden syöminen + juo paljon vettä
Klo. 13.30 käy salilla, ihan 45min riittää, juo iso smoothie päälle
Klo. 16.00 ala valmistamaan terveellinen päivällinen + salaatti ja syö ja juo hyvin, ota d-vitamiini.
Voit syödä vielä pienen iltapalan jos haluat, ei ole pakko.
Joka toinen päivä käyt salilla, joka toinen päivä on päivällä vapaata, mutta sitten vastapainoksi lähden iltalenkille. Kävely riittää, noin tunnin lenkki.
Tämä rytmi kuukauden, parin ajan. Noudata listaa, vaikka se tuntuisi vaikealta tai turhalta.On masentuneita joille oikeasti sukkien saaminen jalkaan on tunnin mittainen operaatio ja ruoka ei pysy sisällä. Itse olin tällainen miehen kuoleman jälkeen. Siinä tilassa joku kuntosalille meneminen olisi ollut varmaan viimeisin asia mielessä.
Sinällään allekirjoitan kyllä ajatuksen siitä että esim ulkoilu, terveellinen ruoka ja jonkinlainen rytmi ovat hyvästä.Lässyn lässän kaikki on niin vaikeeta.
Juuri tuollaista vihamielisyyttä ihmettelen. Kai se on niin suurta turhautumista masentuneita kohtaan. Harvemmin esim. syöpäpotilaille sanotaan tolleen.
Minut ainakin masennus lamaannutti pahimpina aikoina täysin. Oloa ei yhtään helpottaneet ne läheiset, jotka sanoivat laiskaksi ja saamattomaksi, jonka pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Kyllä minäkin silloin olisin halunnut nauttia elämästä ja koittaa parantaa oloani, mutta yksinkertaisesti vakavasti masentunut ei monesti siihen pysty.
En ymmärrä ihmisiä, jotka edelleen ajattelee masennuksen olevan asennekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö masennuksessa ole juuri hyvä rutiinit ja jonkinlainen tekeminen pelkän makaamisen sijaan? Puutarhaterapiaa jne. Sängynpohjalla makaaaminen voi olla pakollista akuutissa vaiheessa mutta sen jälkeen liikkeelle lähteminen, pienten askareiden tekeminen varmaan erittäin tärkeää. Eikä levyn pyörittäminen oman surkeuden ympärillä myöskään auta, tuota täytyy jotenkin saada aukaistua muihin ajatuksiin lääkkeiden, virikkeiden ym avulla. Ei ahdistamista mutta lempeää liikkeelle potkimista? Tuon luulisin läheisten tehtäväksi. Jos oma halu parantua puuttuu ei omaisten tarvitse jäädä loppuiäksi omaishoitajiksi, muunlaiset vaihtoehdotkin mahdollisia.
"Lempeää liikkeelle potkimista" Ei hyvää päivää. Jätä hoito ammattilaisten vastuulle. 🙄
Niin jätänkin. Mutta mitä sitten kun ammattilaiset kotiuttavat sairaalasta? Tuolla tyylillä olen menetellyt kahdessa tapauksessa: kun mies akuutisti masentui fyysisen sairauden päälle ja kun hyvän ystävän ahdistuspohjainen masennus paheni. Vein miehen varsin pian sairaalasta kotiin päästyä viikoksi mökille, pyysin mukaan kalalle, kasvimaalle. Ensin istuskeli passiivisena ja katseli, kohta lakoi neuvoa ja sitten jo osallistui itsekin. Ja hyvän ystävän kanssa tehtiin samaa luontoterapiaa: tein rauhallisesti asioita joiden tiesin häntä ahdistavan mutta jotka oikeasti hänestä kivoja, hän tuli varovaisesti mukaan ja voitti pelkonsa noina hetkinä. Juteltiin molempien kanssa jälkeenpäin, arvostivat kuulemma minun rauhallista ja "turvallisesti kiinni arjessa ja sen pienissä iloissa"-asennetta. Ei varmaan sovi kaikille, mutta ainakin näissä tapauksissa ehkä auttoi toipumisessa, ainakin mies pääsi lääkkeiden, terapian ja luontokokemusten avulla hyvin nopeasti takaisin jaloilleen. Masennus ja yleinen toivottomuus on varmaan kaksi eri asiaa, tuohon jälkimmäiseen ei varmastikaan rutiinit tai luonto auta jos kokee kaiken ehdottomasti turhaksi.
Masennukseen yleensä nimenomaan sisältyy voimakkaita toivottomuuden ja arvottomuuden tunteita ja mielenkiinnon menettämistä aiemmin kiinnostaneita asioita kohtaan. Siksi ihmisten saaminen hoidon pariin voi olla hankalaa.
Tuolla yleisellä toivottomuudella tarkoitin pitkäaikaista, joillakin koko elämän pituista kokemusta. mies sairastui masennukseen vakavasti mutta akuutisti, siksi psykoottisesta masennuksestakin pääsi varsin nopeasti jaloilleen noiden rutiinien ja itselle ennen iloa tuottavien asioiden avulla. Jos ihmisen ympäristö tai pää tai molemmat ovat aiheuttaneet kroonisen toivottomuuden olotilan en kyllä tietäisi kuinka auttaa ihmistä. Hetkellisesti masennuksessa kaikki ovat ilottomia, toivottomia ja kykenemättömiä näkemään asioita kuin oman toivottomuuden läpi.
Minulla on ollut kolme erilaista diagnoosia. Oloani on helpottanut se, että psykiatriseen hoitoon pääsyn myötä olen vihdoinkin päässyt tukeutumaan toisiin ihmisiin. Enää ahdistus ei ole sellainen samanlainen iso hahmoton möykky kuin aiemmin, vaan nykyään hahmotan mitkä asiat milloinkin tuovat vaikeat tunteet pintaan. Silloin niille on helpompaa tehdä jotakin. Koen itseni voimakkaammaksi, kun minut vihdoinkin on nähty sellaisena ihmisenä kuin olen omine haavoittuvuuksineni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäkun minulla on täysi-ikäinen poika, jota ole ymmärtänyt puoli vuotta, olen saanut psykiatrille, mutta silti poika ei tee mitään?
Suosituksia? Päähänsilittäminen ei ole tuottanut tuloksia.
Oppia elämään sen kanssa? Hyväksyä poikasi sellaisena, kuin hän on? Antaa tilaa? Olla tarvittaessa läsnä?
Oppia elämäänmse kanssa, että kotona on peräkammarinpoika, joka pelaa yöt läpeensä?
Hyväksyä, että tyyppi käyttää jotain aineita, koska se helpottaa oloa? On hänellä lääkkeetkin.Olen antanut tilaa. Olen ollut läsnä.
Se ei toimi. Eli mitä seuraavaksi?Voit toki olla hyväksymättä asiaa. Eiköhän poikasi huomaa asenteesi.
Hän tietää, etten hyväksy huumeiden käyttöä, ja haluan hänen käyvän hoidossa. Tämä on siis asenteeni. Kyllä hän sen tietää.
Kaiken muun pystyn hyväksymään, mutta en näistä kahdesta liukumista.
Please, älkää alapeukuttako, vaan neuvokaa!
Tällaista otsikon kysymystä voi kysyä vain ihminen, joka ei ole koskaan itse ollut totaalisen masentunut.
Samaa sanon tälle "kuntosaliyrittäjälle".
.
Masentunut ihminen saattaa kärsiä muustakin kuin masennuksesta, esimerkiksi paniikkihäiriöstä, jolloin kotoa poistuminen on melko rankkaa puuhaa ja vaatii todellakin joko sisua, rauhoittavaa lääkettä tai molempia, että uskaltaa myöhään illalla, mahdollisimman pimeässä käydä kaupassa.
.
Vaadi nyt siinä ihmisrauniolta jotakin, mitä hän ei todellakaan pysty antamaan!!!!
Masennus ei todellakaan poistu millään Ota itseäsi niskasta kiinni - käskyttämisellä!