Miksi jotkut eivät osaa seistä seurustellessa omilla jaloillaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

meitä on onneksi erilaisia ja jokaiselle löytynee joku sellainen kumppaniksi, kenen kanssa sopii yhteen. aloittajalle hyvä juttu jos olet tunnistanut oman tyyppisi ja osaat valita sopivan kumppanin itsellesi. Kaikki ei toki osaa tätä rajausta tehdä - mutta toisille se sopiva saattaa olla se joka tarvitsee enemmän kontaktia ja kumppanin tukea ja läsnäoloa suhteessaan. toisissa suhteissa molemmat ovat tälläisia ja saavat toisistaan tarvittavaa energiaa jaksaa arkea ja elämää. Mutta jos toinen on aloittajan kaltainen hyvin itsenäinen ihminen joka kaipaa rinnalleen samanlaista - ei hän toki varmaan kauan jaksaisikaan sellaista joka vähän enemmän tukeutuu toiseen. 

Itse olen sellainen joka todella tarvitsee kumppanikseen ihmisen joka jaksaa kuunnella, tukea ja ottaa ne kiukkupuskatkin joskus vastaan - vastaavasti myös sallin kumppanille saman minua kohtaan- mielestäni on hyvä jos ei tarvitse kaikkea jaksaa yksin kantaa harteillaan vaan on se joku rakas ihminen jonka kanssa elämää voi yhdessä tutkia ja jakaa iloja ja suruja. En nyt tarkoita, että toiseen pitää ripustautua ja olla riippuvainen ja unohtaa kaikki muut sosiaaliset kuviot. sehän ei ole edes tervettä. Minullakin on tottakai omat ystävät ja elämä, eikä maailma konkreettisesti murskautuisi ja kaikki häviäis jos parisuhde loppuisi. Silti, kaipaan sellaista suhdetta jossa voi olla toisen tukena ja toinen omana tukena ihan kaikissa asioissa ja kaikilla tavoilla - ja jonka kanssa voi olla vaikka 24/7 jos on tarve. ja jonka kanssa voisin olla ja elää, vaikka maailmassa ei olis enää ketään muutakaan ihmistä. 

En kyllä ole ihan varma ymmärsinkö, mitä ap tarkoittaa. olen mielestäni kuitenkin itsenäinen nainen, mutta parisuhteessa kaikkea ei tarvitse silti jaksaa ja käsitellä itse. 

Ei tarvitse jaksaa ja käsitellä itse, ilman muutahan tarkoitus on "kantaa toinen toisensa kuormia". Minusta tuo pitäisi kuitenkin tehdä aikuisen kypsästi. Pahasta olosta voi puhua, ei sitä tarvitse kiukuttelemalla tai ilkeilemällä toisen päälle kantaa. Eikä voi olettaa, että toinen vastaa minun hyvästä olosta, itse olen vastuussa omin päätöksin ja valinnoin siitä (esim. jos niveliä kolottaa kun on reipaasti ylipainoa kiukuttelenko miehelle vai teenkä itse jotain asialle). Liiallinen tukeutuminen toiseen on aika raskasta kumppanille eikä terveellistä kummallekaan, muuttu riippuvuussuhteeksi jossa valtaa käytetään.

Noniin tämä on täyttä totta (9. lainauksen kirjoittaja tässä siis) ja tuolla tavallahan sen pitääkin mennä. Aloituksesta ja muutamasta kommentista tuli vain sellainen mielikuva, ettei toiselle saisi ollenkaan näyttää pahaa oloa vaan mielummin käsittelee ne itse jossain muualla missä siitä aiheutuu mahdollisimman vähän haittaa kumppanille. Pakostikin, jos yhdessä asuu joutuu välillä sietää toisen huonojakin hetkiä mutta totta se, ettei voi pitää toista sellaisena oman onnen tuojana joka on velvollinen aina helpottamaan omaa pahaa oloa tai kestämään toisen kiukuttelua ja vastaan haraamista. Sehän on selvää, eikä siitä kai ollut kysekkään. Ymmärsin ehkä koko aloituksen väärin - kun ajattelin että kyse oli nimen omaan siitä, ettei toista sais häiritä omilla heikoilla hetkillä vaan pitäs olla aikuinen ja käsitellä ongelmat itse (mielestäni tämä on aika kylmää ja tunteetonta) :) 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jolla on sinkkuna elämisestä vuosien kokemus, on varmaan tässä aika hyvä. Siinähän oppii, miten itse säädellään omia tunnetiloja kuormittamatta kohtuuttomasti muita ihmisiä. Esimerkiksi meditointi, päiväkirja, juoksulenkit ja musiikin kuuntelu toimivat.

Kun ei varsinaisesti tarvitse toista ihmistä tunnesäätelyyn, parisuhteesta tulee varmaankin aika paljon kevyempi.

Hyvä tiivistys.

Huonoa tuulta ei pitäisi purkaa syyttömän niskaan, ei töissä eikä kotona. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos mä äkäilen kumppanille tai lapselle niin olen ainakin yrittänyt jälkikäteen pahoitella ja kertoa että syy oli ihan muualla. Toisaalta turvallisessa suhteessa uskaltaa välillä päästelläkin höyryjä vaikka myöhemmin nolottaisi oma lapsellisuus.

Vähän aiheen ohi, mua on mietityttänyt miten epäitsenäisiltä moni vaikuttaa suhteessa. Ollaan valmiita ottamaan vastaan millaista päähän potkimista tahansa. Kumppanille sallitaan jokseenkin kuinka törkeä ja piittaamaton käytös tahansa. Olen järkytyksellä lukenut näitä vuodatuksia. Ehkä osa provoja mutta ei varmaankaan kaikki.

Kaikki se kestää ja kärsii, edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Huonoa tuulta ei pitäisi purkaa syyttömän niskaan, ei töissä eikä kotona. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos mä äkäilen kumppanille tai lapselle niin olen ainakin yrittänyt jälkikäteen pahoitella ja kertoa että syy oli ihan muualla. Toisaalta turvallisessa suhteessa uskaltaa välillä päästelläkin höyryjä vaikka myöhemmin nolottaisi oma lapsellisuus.

Vähän aiheen ohi, mua on mietityttänyt miten epäitsenäisiltä moni vaikuttaa suhteessa. Ollaan valmiita ottamaan vastaan millaista päähän potkimista tahansa. Kumppanille sallitaan jokseenkin kuinka törkeä ja piittaamaton käytös tahansa. Olen järkytyksellä lukenut näitä vuodatuksia. Ehkä osa provoja mutta ei varmaankaan kaikki.

Kaikki se kestää ja kärsii, edelleen.

Aloittajaa mietityttää sama asia. Vuodatukset kamalista suhteista ovat samaan aikaan sekä palstan parasta että pahinta antia. On aivan uskomatonta, mitä kaikkea jotkut ovat valmiita sietämään.

Vierailija kirjoitti:

Vähän aiheen ohi, mua on mietityttänyt miten epäitsenäisiltä moni vaikuttaa suhteessa. Ollaan valmiita ottamaan vastaan millaista päähän potkimista tahansa. Kumppanille sallitaan jokseenkin kuinka törkeä ja piittaamaton käytös tahansa. Olen järkytyksellä lukenut näitä vuodatuksia. Ehkä osa provoja mutta ei varmaankaan kaikki.

Kaikki se kestää ja kärsii, edelleen.

Tämä! + se että omat ystävät ja lähipiiri unohdetaan tyystin parisuhteessa ollessa. sitten ihmetellään kun suhde kariutuu ja ollaan ihan yksin... kyllä parisuhteessakin pitää muistaa huolehtia muistakin suhteista samaan tapaan kuin ennenkin, toki alkuhuumassa ymmärrettävää jos vähän vähemmälle jää - kunhan ei kokonaan kadota sinne parisuhdekuplaan. Tuohon on varmaan vaan niin helppo joutua varsinkin jos on vähän ripustuvaisempaa sorttia. itse tunnustan olevani hiukan tuollainen, kun minulla ei ole muutenkaan isoa kaveri tai sukulaispiiriä. pyrin kuitenkin tietoisesti välttämään liikaa roikkumista ja ettei tukehduta toista olemalla liikaa kokoajan läsnä. oma aika ja muiden ihmisten kanssa oleminen on hyväksi molemmille! 

Vierailija kirjoitti:

Huonoa tuulta ei pitäisi purkaa syyttömän niskaan, ei töissä eikä kotona. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos mä äkäilen kumppanille tai lapselle niin olen ainakin yrittänyt jälkikäteen pahoitella ja kertoa että syy oli ihan muualla. Toisaalta turvallisessa suhteessa uskaltaa välillä päästelläkin höyryjä vaikka myöhemmin nolottaisi oma lapsellisuus.

Vähän aiheen ohi, mua on mietityttänyt miten epäitsenäisiltä moni vaikuttaa suhteessa. Ollaan valmiita ottamaan vastaan millaista päähän potkimista tahansa. Kumppanille sallitaan jokseenkin kuinka törkeä ja piittaamaton käytös tahansa. Olen järkytyksellä lukenut näitä vuodatuksia. Ehkä osa provoja mutta ei varmaankaan kaikki.

Kaikki se kestää ja kärsii, edelleen.

Äitini on temperamenttinen ihminen joka on aina kaatanut pahan olonsa miehensä ja lastensa päälle, ei kuulemma mahda temperamentilleen mitään. Ei kuitenkaan riehu samalla lailla töissä eikä lyö miestään, löi vain lapsiaan kiukuspäissään. Eli kykenee hillitsemään itseään jos haluaa. Mies ja lapset koetaan "omaisuudeksi" joita voi kohdella miten haluaa. Kannattaa pohtia onko tuo hyvä ratkaisu. Ainakin kohdallani se on vienyt äitini paitsioon suhteessa seuraavaan sukupolveen, kukaan meistä lapsista ei halua jättää lapsenlapsia liian lähelle äitiämme, lyömisen ja sättimisen kulttuuri pysähtyy häneen.

Näiden ripustautujien kannattaisi seurustella keskenään, mutta ripustautuja kaipaa vahvaa peruskalliota eikä huoli toista samanlaista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, minäkään en nyt oikein ymmärtänyt, mikä on kiukun vierittämistä toisen niskaan. Jos esimerkiksi työpäivän jälkeen puran ketutustani miehelle, sekö on väärin?

Minusta on itsestäänselvyys, että jos huomaa tulevansa vihaisena kotiin, istuu hetken autossa hengittelemässä, ennen kuin tulee sisään. Tällaista aikuisen ihmisen tunteensäätelyä. Ei voi olla niin, että aina tarvitsee toista ihmistä päästäkseen epämiellyttävistä tunteistaan yli.

9 jatkaa tähän viellä, että teitenkään tieten tahtoen toiselle kiukuttelu ei ole kivaa eikä järkevää. silti voi toiselle todeta että kiukuttaa ja on paha mieli - mutta ei sitä kiukkua tarvitse missään autossa pois sulatella ja koittaa jotenkin työntää pois ja esittää kumppanille aina vain sitä iloista ja ok namaa? Jos on huono päivä, voi olla että kumppanin hassu vitsi on se mitä tarvitsee ja mieliala onkin taas parempi - kunan ei kiukkuisena nyt tieten tahtoen pilaa toisen päivää tai käyttäydy toista kohtaan aggressiivisesti. Tietysti jos on ongelmia vihanhallinnan kanssa niin sitten varmaan kannattaakin istua hetki sielä ulkona ja kerätä itseään... mutta mielestäni siinä on jo joku isompi ongelma jos ei voi kumppaninsa edessä olla oma itsensä jos sattuu huono päivä... 

Ei tuossa esittämisestä ole kyse vaan siitä, että käsittelee sen tunteen itse ja ottaa siitä vastuun. Fyysinen kiukkureaktio kestää joitakin kymmeniä sekunteja, sen jälkeen ihminen ylläpitää sitä itse omilla ajatuksillaan. Näistä voi tulla tietoiseksi esimerkiksi meditaation avulla.

Mikä fyysinen kiukkureaktio? Onko kaikki tunteiden purkaminen tällaista? Minusta on ihan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, että puhutaan arjen ärsytyksistä, huolista, iloista ja riemuista. Miksi ihmeessä puhisisin jossain autossa itsekseni ja kotona sitten vain puhun säästä ja kauppalistoista.

Vierailija kirjoitti:

Huonoa tuulta ei pitäisi purkaa syyttömän niskaan, ei töissä eikä kotona. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos mä äkäilen kumppanille tai lapselle niin olen ainakin yrittänyt jälkikäteen pahoitella ja kertoa että syy oli ihan muualla. Toisaalta turvallisessa suhteessa uskaltaa välillä päästelläkin höyryjä vaikka myöhemmin nolottaisi oma lapsellisuus.

Vähän aiheen ohi, mua on mietityttänyt miten epäitsenäisiltä moni vaikuttaa suhteessa. Ollaan valmiita ottamaan vastaan millaista päähän potkimista tahansa. Kumppanille sallitaan jokseenkin kuinka törkeä ja piittaamaton käytös tahansa. Olen järkytyksellä lukenut näitä vuodatuksia. Ehkä osa provoja mutta ei varmaankaan kaikki.

Kaikki se kestää ja kärsii, edelleen.

Jos minä kerron kotona, miten pomo taas muutti työvuorojani ilman syytä tai kun viimeinen asiakas lähti vasta 20 minuuttia sulkemisajan jälkeen, en minä mielestäni siinä puolisolleni kiukuttele. Olisikohan sillä vastaanottavalla osapuolella jotain puutteita empatiassa tai ymmärryksessä, jos tällaisista asioista ottaa itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tuollainen. Olen etäinen, pärjään omillani enkä tahdo muiden apua enkä edes puhu omista asioistani kenellekään, kun olen "sinkkuna". Mutta kun viimein erehdyn parisuhteeseen, heittäydyn haluamattani täysin toisen varaan. Muutun lyijynraskaaksi loiseksi joka elää vain kumppanin hyväksynnästä. Se on aivan kamalaa sekä itselleni että toiselle. Siksi olen nyt päättänyt olla yksin niin kauan kuin suinkin kykenen suhteeseen joutumista välttämään.

Eikö tuota kannata käsitellä. Et oikein hyväksy itseäsi itsenäsi? Panosta itsetunnon parantamiseen, elät onnellisempana parisuhteessa tai ilman,

Terapiassa on käsitelty jo jokunen vuosi. Olennaista tuntuisi olevan sen sinkkuajan terveen itsetunnon säilyminen myös parisuhteeseen siirryttäessä.

En tieda,oon ehka.osittain tollanen,kai kaipaan miehesta enemman,sellasta.luotettavaa turvaa,ja jos sr puuttuu niin se tulee.ilmi mun kaytoksessa:Dja muutenki oon avoimempi kun jotkut ja.ehka.kaipaan enemman sellasta.ku muut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, minäkään en nyt oikein ymmärtänyt, mikä on kiukun vierittämistä toisen niskaan. Jos esimerkiksi työpäivän jälkeen puran ketutustani miehelle, sekö on väärin?

Minusta on itsestäänselvyys, että jos huomaa tulevansa vihaisena kotiin, istuu hetken autossa hengittelemässä, ennen kuin tulee sisään. Tällaista aikuisen ihmisen tunteensäätelyä. Ei voi olla niin, että aina tarvitsee toista ihmistä päästäkseen epämiellyttävistä tunteistaan yli.

9 jatkaa tähän viellä, että teitenkään tieten tahtoen toiselle kiukuttelu ei ole kivaa eikä järkevää. silti voi toiselle todeta että kiukuttaa ja on paha mieli - mutta ei sitä kiukkua tarvitse missään autossa pois sulatella ja koittaa jotenkin työntää pois ja esittää kumppanille aina vain sitä iloista ja ok namaa? Jos on huono päivä, voi olla että kumppanin hassu vitsi on se mitä tarvitsee ja mieliala onkin taas parempi - kunan ei kiukkuisena nyt tieten tahtoen pilaa toisen päivää tai käyttäydy toista kohtaan aggressiivisesti. Tietysti jos on ongelmia vihanhallinnan kanssa niin sitten varmaan kannattaakin istua hetki sielä ulkona ja kerätä itseään... mutta mielestäni siinä on jo joku isompi ongelma jos ei voi kumppaninsa edessä olla oma itsensä jos sattuu huono päivä... 

Ei tuossa esittämisestä ole kyse vaan siitä, että käsittelee sen tunteen itse ja ottaa siitä vastuun. Fyysinen kiukkureaktio kestää joitakin kymmeniä sekunteja, sen jälkeen ihminen ylläpitää sitä itse omilla ajatuksillaan. Näistä voi tulla tietoiseksi esimerkiksi meditaation avulla.

Mikä fyysinen kiukkureaktio? Onko kaikki tunteiden purkaminen tällaista? Minusta on ihan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, että puhutaan arjen ärsytyksistä, huolista, iloista ja riemuista. Miksi ihmeessä puhisisin jossain autossa itsekseni ja kotona sitten vain puhun säästä ja kauppalistoista.

tässäkö vaihtoehdot?

Henkinen kasvu kesken.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut parisuhteissa itsenäisten naisten kanssa. Tällaisissa suhteissa kumpikin seisoo omilla jaloillaan emotionaalisesti. Kiukkua ei vieritetä toisen niskaan, omat ongelmat ratkaistaan lähtökohtaisesti itse ja toisen tukea ei pidetä itsestäänselvyytenä vaan arvokkaana lisänä.

Kuitenkin joissakin suhteissa joko toinen tai molemmat ripustautuvat toisen varaan, sysäävät tunteensa toisen vastuulle ja odottavat toisen säätelevän omaa tunne-elämää. Tämä piirre tulee näkyviin deittaillessakin hyvin pian, jo parissa viikossa.

Mikä tällaiseen emotionaaliseen epäitsenäisyyteen on syynä? Miksi se vaivaa vain osaa naisista?

Minusta on tärkeää, että parisuhteessa on myös itsenäinen ja elää omaa elämäänsä myös. Jos on kyse vakavasta parisuhteesta tai varsinkin yhteisestä perheestä, niin on erittäin tärkeää myös se, että toiseen voi todella luottaa silloin, kun kohdalle tulee tiukka paikka. Että ollaan puolin ja toisin toisen tukena, varsinkin erityisen vaikeissa tilanteissa, vakavissa sairauksissa jne. Tällaisissa vaikeissa tilanteissa parisuhde laitetaan todella puntariin. Kuinka paljon toisesta välittää ja kuinka paljon on valmis silloin panostamaan. Vai kuinka paljon suhde onkin ollut sitä itsekästä ja lyhytnäköistä omaneduntavoittelua?

Nykyään, sanoisinko oikeastaan "itsekkyyden aikakautena", taitaa olla hyvin yleistä, että haluataan suhteessakin noukkia vain ne rusinat pullasta. Hyvät ajat kelpaa, ja "rakastetaan" toista ja hänen seurastaan nautitaan silloin kun menee hyvin. Mutta sitten kun toiselle tulee vaikka niitä henkilökohtaisia tai muita vaikeuksia, niin ollaankin sitä mieltä, että pitäisi osata seistä "omilla jaloillaan". Ja se, että olisi silloin toisen tukena jakamassa asioita, koetaan itselle hankalaksi ja voimia vieväksi. Toivottavasti ap ei tarkoita tällaista puhuessaa itsenäisyydestä.

Mielestäni suhteessa ei ole kestävää pohjaa, jos ei voi luottaa kumppaniin ja hänen tukeen ja panokseen myös silloin, kun elämässä tulee vastaan vaikeita asioista ja hankalia aikoja. Itse olen ehdottomasti myös valmis oleman tukena ja apuna kun tarve on. Mielestäni on tunnekylmää ja epäempaattista jättää kumppani selviämään omillaan tiukan paikan tullen ja kokea epämiellyttäväksi ja hankalaksi auttaa, jos siihen kuitenkin pystyisi ja olisi mahdollisuus. Itse en haluaisi sellaista suhdetta. Tällaiseen suhtautumiseen valitettavasti itse törmäsin erään miehen suhteen, enkä nähnyt sen jälkeen oikein enää mitään todellista perustaa jatkaa suhdetta, vaikka suhde oli syventynyt jo hyvinkin vakavaksi muuten. Suhteen perustasta puuttui tärkeä palanen.

Itse en pyydä myöskään apua suhteessa huvikseni ja olen aika itsenäinen. Silloin kun pyydän, siitä todella olisi apua ja se olisi tarpeen. Jos toista ei vain kiinnosta silloin auttaa tai olla tukena, niin mitä sellaisella pinnallisella vain "hyvien aikojen suhteella" tekisinkään?

Itsestäänselvyytenä toista sen sijaan ei pidä koskaan pitää. Vaan tulee osata arvostaa kumppania ja myös sitä hänen tukeaan silloin, kun sellainen paikka tulee vastaan.

Joten, en ihan ymmärtänyt, mitä tarkoitit loppujen lopuksi sanomalla , että: "omat ongelmat ratkaistaan lähtökohtaisesti itse ja toisen tukea ei pidetä itsestäänselvyytenä vaan arvokkaana lisänä." Eli autatko ja tuetko kumppaniasi jos hän joutuu oikeasti tiukkaan paikkaan vai et? Vai onko niin, että autat, jos sattuu huvittamaan, mutta voi olla ettei huvitakaan? Vai tuntuuko jopa vastemieliseltä tukea kumppania kun hänellä on vaikeuksia? Ei voi mitään, mutta sanavalinnoistasi tulee sellainen vähän kylmä itsekäs oman edun tavoittelija-fiilis.

Sen ymmärsin kirjoituksestasi, että suhteessa takertuminen ja aina kaikissa pienissäkin asiassa toiseen nojaaminen on ahdistavaa. Sitä se on minustakin. Sellaista en muuten teekään, enkä toivo kumppaniltakaan. Itse kuitenkin odotan suhteelta sitä yhteen hiileen puhaltamista ja paljon syvempää asioiden jakamista kuin vain "hyvien aikojen suhdetta".

Parisuhteessa on valtava voimavara ja rikkaus, että siinä on se toinen luotettava ihminen, jonka kanssa voi jakaa niin niitä iloja kuin surujakin. Se ei tarkoita ripustautumista tai kuvailemaasi "emotionaalista epäitsenäisyyttä". 

Ei sitä tarvitse olla kaikessa itseriittoinen. Tai voihan sitä olla jos haluaa, mutta mielestäni elämä on ehdottomasti kuitenkin paljon mielekkäämpää, merkityksellisempää  ja rikkaampaa jakaen ja eläen sitä elämää oikeasti läheisten ihmisten kanssa. Niin onnessa kuin menetyksessä, ilossa ja tuskassa. Vuoroin toisensa tukena, parisuhteessa myös. Jakaessa ilot ovat kahta suurempia ja surut puolta pienempiä näin. Vähän kliseistä ehkä, mutta totta.