Sos.tilanteiden pelko ja jännitys

Bumb

Rauhoittavat toimii!

Vierailija kirjoitti:

Rauhoittavat toimii!

Jos oikeasti haluaa sosiaalisten tilanteiden pelosta eroon, kannattaa mennä kognitiiviseen psykoterapiaan. Sielä saa tehokkaan avun tuohonkin vaivaan.

Kannattaa tutustua vaikka YouTube ssa rentoutumis harjoituksiin. Kun löytää omia keinoja selvitä noista kohtauksista niin saa parhaan avun. Voit vaikka ottaa jonkun tutun tyypin yleisöstä ketä katsot, paperi kädessä jossa on lyhyesti puheen aiheet toimii monella hyvin turvana, hengitys harjoituksia kannattaa hyödyntää, ennen tilaisuutta voi varata hetken ja rentoutua, voit opetella käymään mielessä asiaa läpi "olen tehnyt tämän ennenkin, osaan tämän", yleensä se jännitys ei näyttäänny edes muille, vaikka itsestäsi tuntuu että koko huone ympärilläsi pyörii...

Juo viinaa!

Sama juttu diagnosoitu, olen 30 nainen. Jo teininä alkoi nämä oireet ja pahenivat niin, että koulun käynti oli miltein mahdotonta. Tämän lisäksi oli masennustakin.

Oireet ovat edelleen samat kuin nuorena, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, naama ja kaula helahtaa punaiseksi hetkessä, huippaa ja tulee epätodellinen olo, vapisen..

Nää tilanteet liittyy yleensä aina esiintymiseen, puhelimessa puhumiseen, juhliin ja vieraisiin ihmisiin niissä.

Terapiaa kävin vuosia, auttoi ymmärtämään omia ajatuksia ja syitä oireiden takana. Itseymmärrystä tuli myös ja en ajatellut asioita enää niin mustavalkoisesti. Se vie aikaa että terapiasta alkaa saamaan jotain irti.

Lääkkeet jätin joitain vuosia sitten pois. Ei koskaan ollut rauhoittavia kylläkään. Nyt myös betasalpaaja vain käytössä. Hillitsee hieman autonomisia jännitysoireita.

Jotenkin uskon etten ikinä koskaan "parannu" näistä reaktioista, edelleen oon p*skat housussa haastavissa sos. tilanteissa. Reagoin muutenkin herkästi keholla asioihin ja huomaan heti kun alkaa "kuohua". Olen tosi fyysinen ihminen tai ainakin hyvin tietoinen fyysisistä tuntemuksista.

Oireet pahenee myös jos alkaa häpeämään ja pelkää paljastavansa sen jännityksen. Se on varmaan oireita ylläpitävä noidankehä. Oikeasti kukaan ei tuomitse mutta sisäinen ääni on kriittinen ja armoton.

Asiat joita mua auttoivat ovat lukeminen aiheesta, terapia, oman sisäisen äänen ja ajattelun kyseenalaistaminen. Huomasin että mulla oli vääristyneitä ajatusmalleja mm siitä että muut ihmiset tuomitsee ja pitää hulluna kun jännitän. Oikeasti niin moni jännittää samalla tavalla.

Tärkeintä ehkä itselläni oli ALTISTAA itseni niille kauheille sosiaalisille tilanteille. Välttely pahentaa kuviteltuja pelkoja. Samoin perfektionisti luonteena mokaamisen salliminen ja armollisuus itseä kohtaan oli pakko sisäistää.

Tämä on ollut pitkä prosessi mulla ja aina on empatiat muiden sos.ahdistuneiden puolella. Tästä voi kyllä toipua ja ainakin selvitä niin, että elämästä saa mielekkäitä asioitakin irti :)

Täällä myös yksi. Olen 33-vuotias ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä yli 20 vuotta. En usko pääseväni tästä koskaan eroon. Pahimmillaan se oli nuorena koulussa. Aloin jännittää koulussa nimenhuutoja ja ääneen lukemista ala-asteen lopulla ja yläasteella ja lopulta pelkäsin kaikkea koulussa. Pian mukaan tuli paniikkihäiriö ja masennus.

Kärsin edelleen aikuisena, mutta tilanteet ovat muuttaneet muotoaan. Nykyään en joudu missään tilanteissa esiintymään yms. Jännitän kaupassa käyntiä ja ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Olen siivooja, joten työni on aika itsenäistä. Kouluun en voi kuvitellakaan meneväni enää. Esiintymään en suostu mistään hinnasta. Töitä on vaikea saada. En pärjää haastatteluissa. Työpaikkanikin sain työkokeilun jälkeen. En pysty hakea uusiin työpaikkoihin. Kaikki vapaa-ajan harrastukseni ovat itsenäisiä ja olen ikisinkku. Kavereita ei ole.

Ahdistus on läsnä joka päivä. Kärsin myös masennuksesta ja ahdistuksesta. Ensimmäisen kerran sain apua vasta aikuisiällä noin 10 vuotta sitten, mutta tällä hetkellä en ole avun piirissä. Mietin joka päivä, että soittaisin lääkäriin, mutta en uskalla. En koe ansaitsevani apua ja pelkään, ettei kukaan ota kuitenkaan tosissaan. Ketäpä tällaisen surkimuksen ongelmat kiinnostaisivat. Olisin tarvinut apua jo yläasteella. Silloin näistä asioista ei puhuttu. Uskoisin, että elämäni olisi nykyään aivan erilaista. Sosiaalisten tilanteiden pelko johti lukiossa vakavaan masennukseen ja koko lukioni meni pilalle. Jatko-opiskelut jäivät.

Mulla toimii Optipar. En muista milloin viimeksi olisin punastunut tai saanut paniikkikohtaukse. 10-20mg ok annostus. Suosittelen kokeilemaan. Kesällä tiputan annosta pienemmäksi, koska auringonvalo nostaa mielialaa (lisää serotoniin määrää ja toimintaa). Näin talvella ja pimeällä, lääke on ollut mulle korvaamaton. Mulla käytössä myös zopinox ja ketipinor nukkumiseen. Ketipinor tasaa tunne-elämää (liian suurilla annoksilla suorastaan latistaa). Zopinox on ok nukahtamiseen, mutta siitä haluisin eroon, koska kuormittaa maksaa. Mulla on noille lääkkeille tosi hyvä vaste ja oon aina niistä tiedottamassa, että tällainenkin vaihtoehto on olemassa. 

Holmenroose kirjoitti:

Olen siis aikuinen mies, mutta välillä jännitän ja punastelen kuin pikkutyttö. Kokouksissa, palavereissa tai muuten vain esiintymistilanteessa saatan yhtäkkiä muuttua punaiseksi ku rapu, eikä tuo vaadi edes pahaakaan ärsykettä. Esittelykierrokset ovat myös sellaisia, että syke nousee korkealle ja aloitan käymään omaa vuoroani tarkasti mielessäni. Propralia syön näihin tarkoituksiin, mutta tahtoisin päästä kokonaan irti nk. lääkityksestä. Psykoterapiaa olen kokeillut, mutta eipä siitä ollut apuja. Toistoja toistojen perään -meiningillä olen edennyt ja ei tuosta ole ollut apua, ei ainakaan vielä. Ihmetyttää muuten, että työelämässäkin törmää vielä näihin huomauttelijoihin - hei, jätkä on ihan punainen! Ja niin edespäin.

Puheissa ja esityksissä katsojat jännittävät esittelijän mukana, pelkäävät myötähäpeää mikä tulee jos menet ihan lukkoon. Paras tapa esitellä jotain suuren yleisön edessä on olla oma rento itsensä. Koska jos kuittaat esim kompastelusi vitsillä, nauraa yleisö sinun kanssasi eikä sinulle ja he voivat itsekin rentoutua ja keskittyä esitelmään.

Kärsin samasta ongelmasta. Olen nyt 19-vuotias opiskelija ja ensimmäistä kertaa hakenut apua vaivaan. Saa siis nähdä, auttaako minulla terapia ja lääkkeet. Hieman helpottaa ajatus siitä, että tämä on aika yleinen vaiva. Olisi ”nolompaa” olla ainut ”viallinen”.

Minulla on auttanut vähän se, että yritän olla ottamatta itseäni niin vakavasti. Loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat lähinnä itseään, hetken ehkä miettivät, että tuo tyyppi jännittää, mutta sitten palaavat omiin asioihinsa. Ikävä jännityksen tunne on vaan tunne, se ei ole vaarallinen, vaikka onkin ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Kärsin samasta ongelmasta. Olen nyt 19-vuotias opiskelija ja ensimmäistä kertaa hakenut apua vaivaan. Saa siis nähdä, auttaako minulla terapia ja lääkkeet. Hieman helpottaa ajatus siitä, että tämä on aika yleinen vaiva. Olisi ”nolompaa” olla ainut ”viallinen”.

Et sä ole viallinen. Itse en ikinä uskaltanut edes hakea apua ongelmiini. Nyt vasta 50v pääsin peloista, jännityksestä ja paniikista eroon. Tsemppiä sulle.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on auttanut vähän se, että yritän olla ottamatta itseäni niin vakavasti. Loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat lähinnä itseään, hetken ehkä miettivät, että tuo tyyppi jännittää, mutta sitten palaavat omiin asioihinsa. Ikävä jännityksen tunne on vaan tunne, se ei ole vaarallinen, vaikka onkin ikävä.

Samaa mieltä. Lohduttavaa jännittäjän kannalta on, että nykyään ihmiset on aika paljon keskittyneitä omiin asioihinsa ja työpaikalla omiin töihinsä, eivätkä jaksa ja ehdi jonkun toisen jännittämisistä välittää. Esiinnyn itse useasti ja jännitän jonkin verran edelleen etukäteen mutta itse esiintyminen on kääntynyt vuosien varrella kaikkein turvallisimmaksi tilanteeksi kyseisessä paikassa. Tämmöisiä me ihmiset ollaan.

Itsellä tuota vieläkin, vaikka kohta 50 m. Suurin muutos tapahtui kun oli pakko mennä sosiaalisiin tilanteisiin. Siedätyshoito kyllä auttoi suhteellisen nopeasti. Eli tuultapäin, vaikka ei millään tahtoisi ja uskaltaisi.

Viisikymmentä vuotta yrittänyt päästä pelosta eroon, ei onnistu. Siis ei hyvältä näytä, sori.

Minulla ei auttanut propral, eikä terapia. Pakko oli alkaa syödä SSRI, tai tarkemmin SNRI-lääkkeitä eli venlafaksiinia. Syön näitä varmaan loppuelämäni mutta jännitys ja sos. tilanteiden fobia on poissa. Välillä olen miettinyt että yrittäisin lopettaa lääkityksen mutta vielä en ole ottanut kokeiluun.

Vaikka monet haukkuukin ko. lääkkeitä niin minulle on ollut apua ja voin omasta puolesta suositella, ainakin vaikeimmille tapauksille. Yritin mahdollisimman pitkään vältellä ko. lääkitystä enkä suosittelekaan niitä kaikkein pienimpiin oireisiin (melkein tuntuu että lääkärit tuputtavat näitä pienimpiinkin oireisiin). Minulla oli niin "pahalaatuinen" sosiaalisten tilanteiden pelko. Jos kykenee toimimaan työelämässä ilman niin suosittelen minäkin vain itsensä altistamista jännittävillä tilanteille. Tsemppiä!

Kyllä siinä on vaikea olla oma rento itsensä kun tärisee koko ihminen , sanat ei tule suusta , pyörryttää ja hiki virtaa. Vai ei kukaan huomaa tälläistä.

Vierailija kirjoitti:

Viisikymmentä vuotta yrittänyt päästä pelosta eroon, ei onnistu. Siis ei hyvältä näytä, sori.

Mitä kaikkea olet tehnyt?

Ajattelutapamuutos tuo ratkaisun. Jotkut saa sen aikaan itse esim. lukemalla aiheesta jne. ja jotkut tarvii kognitiivista sekä mahdollisesti vertaistukea. Lääkkeet eivät ikinä poista vaivaa, mutta ei niitä olla siihen sunniteltukaan. Ajattelutapamuutoksen rakentamisessa ja sisäistämisessä voi kestää viikkoja, kuukausia tai vuosia. Riippuu vähän millainen olet ja mikä on juurisyy reaktiolle. 

Itseä on kiusattu niin paljon, että uskon näiden kokemusten laukaisseen sos.tilanteiden pelon.Olin sitä ennen kuitenkin suhteellisen puhelias ja tykkäsin ihmisistä. Se tässä jotenkin ikävintä onkin, että muut ovat tavallaan vieneet minulta kyvyn olla normaalisti sosiaalisissa tilanteissa. En olisi tässä pisteessä ilman heidän vaikutustaan. Nykyisin muistuu aina ne ikävät kokemukset mieleen ja olen jo valmiiksi varovainen. Sitten kun tilanne menee sietämättömäksi niin haluaa vain paeta. Pitäisi siedättää, mutta en toisaalta halua rääkätä itseäni loppuun. Olen kuitenkin jotenkin selvinnyt noista vuosista ja siinä mielessä ollut vahvakin. Joskus haluasin vaan nollata kaiken ja aloittaa alusta, mutta kun täällä on vaan tämä yksi elämä ja yksi mahdollisuus ja sitten jos ei pysty käyttämään sitä tilaisuutta ja epäonnistuu niin on vaikeaa katsoa itseään peilistä. Tulee olo, että katso nyt sinä epäonnistuit, luovutit ja olit heikko. Toisaalta en voi sanoa, että minulla olisi mitkään huonot sosiaaliset taidot kuitenkaan sillä olen hyvä lukemaan muiden ilmeitä ja vaistomaan tunnelman. Osaan myös kuunnella muita. Enemmän se on sitä jännitystä.