Ystävän kuolema, miten selvitä

Jatkamalla arkea, elämää, suremalla. Hienoa olisi, jos sulla on joku, kenen kanssa jutella.

Muita on helpompi neuvoa kuin itseä, ihan normaalia.

Voisitko mennä puhumaan asiasta? Vaikka vain pari kertaa, mutta saisit whkä tolanteen jotenkin auki ja saisit käsiteltyä sitä.

Itse olen kokenut saman. Mua auttoi aika ja se, että pidin kiinni hyvistä muistoista. Kyllä siihen silti meni aikaa melkein vuosi. Oli paras ystäväni.

Olen miettinyt kyllä, että olisi varmaan järkevintä mennä juttelemaan toiselle ammattilaiselle tilanteesta. Minulla on avopuoliso, jonka kanssa voin keskustella ja hän tukee kyllä, mutta en koe sitä riittäväksi. Ap

Kuinka läheinen ystävä? Itse olen menettänyt pari vähemmän läheistä ystävää, heidänkin kohdalla ollut muutaman päivän olo että en kestä. Mutta niissäkin tapauksissa suru oli elettävä läpi... Muuta en osaa sanoa, voimia sinulle, jos kovinkin läheinen sinulle niin ehkä saisit lohtua muiden ystävien kanssa ajan viettämisestä ja jopa ammattilaiselle juttelemisesta. Ehkä voit ottaa nukahtamislääkkeitä tms jos et pysty nukkumaan.

Lyhytkin elämä on kokonainen. Ihminen tulee tyhjästä ja menee tyhjään. Kun vanhenee, yhä useampi tuttu kuolee. Kannattaa miettiä hyviä muistoja. Ikävä jää mutta suru helpottaa jossain vaiheessa.

Tiedät varmaan ettei tuohon oikeasti ole vastausta. Siksi täytyy hyväksyä ettei kaikkea voi hallita.

Itse selvisin pahimmista ajoista ottamalla lomaa, miettimällä asiaa, tekemällä taidetta, kirjoittamalla ja puhumalla siitä paljon. Heti kun asiaa voi vähänkään miettiä, siihen kannattaa tarttua avoimin mielin, ettei se kasva möröksi. Käyn edelleen terapiassa. Kuollut oli veljeni. Vertaistuki on aina paikallaan.

Puhumalla ja ihmisten seuraan hakeutumalla. Saattaa mennä kuitenkin useita kuukausia siihen asian akuuttiin käsittelyyn ja ajatteluun. Ajan kanssa helpottaa, mutta yksin ei pidä jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka läheinen ystävä? Itse olen menettänyt pari vähemmän läheistä ystävää, heidänkin kohdalla ollut muutaman päivän olo että en kestä. Mutta niissäkin tapauksissa suru oli elettävä läpi... Muuta en osaa sanoa, voimia sinulle, jos kovinkin läheinen sinulle niin ehkä saisit lohtua muiden ystävien kanssa ajan viettämisestä ja jopa ammattilaiselle juttelemisesta. Ehkä voit ottaa nukahtamislääkkeitä tms jos et pysty nukkumaan.

Surun jakaminen minua ainakin helpotti ajatuksena enemmän, kuin kelle tahansa juttelu. Molempi tietty parempi.

Auttava puhelin

Jotain kriisiapua voisi hakea (seurakunta, pelastusarmeija, terveyskeskus).

Facebook Issa on hyviä vertaistukiryhmiä näistä kannattaa etsiä vaihtoehtoja.

Ekojen päivien itkemisen jälkeen puskin sillä ajatuksella eteenpäin ettei ystävä olisi halunnut nähdä minua surullisena. Life goes on hän olisi todennut, tai sulla ainakin, lisännyt ja nauranut päälle. Kun aikaa kului ja poissaolo konkretisoitui, päätin pitää muistoni hänestä visusti tallessa. Muistoja voi vaalia ja pitää elävänä, nauraa kihertää sille mikä tuo mieleen. Jos on kyseessä läheinen ystävä, luultavasti hänen tyylinsä on niin tuttu, että tietää mitä toinen vastaisi. Minä siis juttelen hänelle ollessani yksin, en välttämättä sanoin. Soitan lauluja jotka liittyvät häneen ja höpöttelen muiden kanssa asioista jotka olivat meidän juttuja. Kerron tapahtuneita yhteisille tutuille. Se mikä oli vain meidän välistä, niin nyt sitä ei enää kukaan muu tiedä kuin minä, joten minun täytyy muistaa. Kaikkea en kerro, fiksusti ajateltu tyttö, hän voisi sanoa. Ja tytöksi minä hänelle jäin, kun lähti niin varhain.

En tiedä suosittelenko tällaista menetelmää muille. Koitahan Ap jaksaa sakeimman surun läpi, tavalla tai toisella. Eri asia olla työroolissa kriisin keskellä kuin omassa elämässä, niin se on.

Jos ystäväsi on kuollut, niin ole rikki. Mitä muutakaan pitäisi olla, tai voisit olla? Siitä huolimatta, että olet rikki, yritä syödä, nukkua, liikkua, käydä töissä/opiskella. Se riittää kyllä.

Sinua taitaa eniten järkyttää tilanteessa se, että huomasit kuinka ohimenevää ja sattumanvaraista elämä on. Luettele tekstisi alussa kaikki ne tekijät, joiden mukaan ystäväsi ei olisi pitänyt kuolla, nuori ja menestynyt. En yhtään vähttele ikävääsi ja suruasi, mutta itsekin surun kokeneena olen sitä yrittänyt ymmärtää ja palastella. Jollain tavalla se on auttanut.

Suremalla selviää.

Ja surutyö voi kestää kauan

Ystäväsi kuoli, sinä selvisit.

Ap, otan lämpimästi osaa koko sydämestäni. ♥

Ei siitä heti yli pääse.

Vaikka kaikki surun keskellä inhoavat sitä totuttaa, että aika parastaa, se pätee, on totta.

Se voi viedä kuukausia, vuosia, mutta lohdutuksena sanon, että yli pääsee.

-

Menetin parhaan ystäväni viitisen vuotta sitten; hän kuoli aivosyöpään kahden päivän varoitusajalla.

Olimme juuri tulleet yhteiseltä matkalta.

Ja sitten hän vain kuoli.

-

Pari vuotta meni, etten kyynelehtimättä voinut sanoa hänen nimeään ääneen.

Vuosi meni ennen kuin laitoin hänen kuvansa kehykseen.

Nykyään pystyn käymään haudallaan luhistumatta sekä henkisesti että fyyssesti jo hautausmaan portilla.

-

Kaikki toipuvat tavallaan.

Jotkut eivät koskaan...

Kiitos kaikille teille fiksuista ja viisaista kommenteista <3. Ehkä se on juuri tuo, että tajuaa kuinka nopeasti kaikki voi olla yhtäkkiä ohi. Ystävä oli läheinen. Ap

Minulta on kuollut ystävä 22-vuotiaana, olin kuitenkin itsekin niin nuori, että menin vain eteenpäin sen nuoruuden voimalla.  Lisäksi minulla oli silloin ihan pieni lapsi, johon oli keskityttävä.  Mutta vei se aikansa.

Sitten menetin parhaan ystäväni, kun olimme vielä alle neljänkymmenen.  

Siitä en meinannut toipua, tuntui kuin omakin nuoruuteni olisi katkennut siihen.  Tämä ystäväni oli niin paras kuin olla voi, olimme joka päivä yhteydessä.  Putosin tyhjiöön, sillä hän oli se ystävä isoilla kirjaimilla, muita ei oikein ollutkaan.  Olin ihan hukassa.  Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ajatella, että mitä minä varsinaisesti surin, sitäkö, että hän menetti elämänsä niin nuorena, vai sitä, että minä jäin yksin.

Minullahan oli vielä mahdollisuuteni, hänellä ei enää.

Niin monta kertaa olin menossa puhelimeen soittamaan hänelle, kun tuli joku sellainen asia mieleen, mistä ehdottomasti piti hänen kanssaan puhua.  Tai joku hassu asia, mille olisi pitänyt saada nauraa hänen kanssaan, juuri nimenomaan hänen eikä kenenkään muun.

Muistan ensimmäisen joulun ilman häntä.  Menin viemään joulukukkaa hänen äidilleen, ja yhtäkkiä itkimme toistemme sylissä aivan valtoimenaan.  Se oli kamalaa, mutta vapauttavaa, minulta ei itku tule aina helposti.  Ystäväni oli kova jouluihminen ja joulu ilman häntä oli ihan kuin tyhjä, ei ollut ketään kenen kanssa tehdä joulujuttuja ja puhua joulusta.  Kävimme aina jouluaattona aikaisin aamulla jomman kumman luona tuomassa joululahjoja ja hänellä oli aina tonttulakki päässä.  Joimme joulukahvit kaikessa rauhassa ja tunnelmoimme.  Mutta se aika on nyt mennyttä.

No elämä on tuonut uusia ystäviä ja uusia asioita.  En ole koskaan nähnyt hänestä unta, mitä olen ihmetellyt.  Silti hän on vieläkin toisinaan kuin vieressäni.  Monesta asiasta elämässäni saan kiittää häntä enkä unohda häntä ikinä.  Hänen kuolemansa jälkeen minulle syntyi entistä tiiviimmät välit hänen perheeseensä ja lähisukuunsa, nykyään olemme jo kuin sukulaisia toisillemme.  Häneltä jäi kaksi ihanaa lasta, joiden elämässä olen ollut kaikessa mukana.  Joskus itsekin unohdan, että eihän me itse asiassa olla toisillemme mitään sukua.