Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olit koulukiusattu, miten sinulla menee nykyisin?
02.01.2019 |
Miten menneisyytesi vaikuttanut elämääsi? Oletko työelämässä? Mitä teet työksesi?
Oletko parisuhteessa? Siis koetko, että menneisyydestäsi huolimatta, olet onnistunut saavuttamaan elämässäsi sen, mitä halusit? Vai jättikö menneisyytesi niin suuren trauman, että se on vaikuttanut esm. ihmissuhteisiisi ja ammatinvalintaan?
Kommentit (78)
Työ on olemassa ja elän muuten tasapainoista aikuisuutta, mutta kavereita eikä ystäviä mulla ole juuri ollenkaan. En vain tiedä miten tuttavien kanssa voi ystävystyä. Tästä syystä olen myös sinkku, ei ole kaveripiirejä joiden kautta tutustua keneenkään, ei ihmisiä joiden kanssa mennä tekemään hauskoja asioita tai lähteä viihteelle. Koetan harjoitella jatkuvasti itse kontaktin ottamista muihin, tosin korona on nyt antanut lisähaasteensa projektilleni. En tiedä olenko itse sulkeutunut jollain tavalla, onko otsassani jokin hylkiön leima, tai olenko muuten epäviehättävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään keski-ikäisenä menee ihan hyvin. On perhe ja työ, ystäviä. Kuitenkin vuosikaudet koulukiusattuna ovat jättäneet jälkensä. Työyhteisössä stressaan, saatan tulkita liikaa muiden sanomisia ja käyttäytymistä itselleni kielteiseksi. Työkavereiden ja asiakkaiden kanssa tulen toimeen, mutta kenenkään kanssa en ole läheinen. Hankalissa tilanteissa alan änkyttää. Haluaisin kovasti kuulua porukkaan, jotenkin on aina tietynlainen ulkopuolisuuden tunne, vaikka asiat on muuten oikein mainiosti.
Oikein hyvin. Hyvä työ ja perhe.
Kiusaamisesta ainoa jälki on, että käyn kusemassa säännöllisesti kiusaajan haudalle.
Opiskelen alaa, jota vihaan. Minulla on paljon käsittelemättömiä traumoja. Ei ole ystäviä eikä suhdetta. Ehkä joskus alkaa helpottamaan. 👍🏻
Minua kiusattiin mutta en jäänyt siihen jumiin. Ja minäkin joskus kiusasin muita. Se on ihan normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mt-ongelmia, siitä huolimatta opiskelupaikka. Ei kuitenkaan ystäviä tai kumppania.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä mt-ongelmien vuoksi. Ongelmat alkoivat jo lapsuudessa, mutta kiusaaminen ei ainakaan asiaa auttanut. Seurustelen, mutta muuten hyviä ystäviä ei juuri ole.
N31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös nämä kaikki itserakkaat julkisuustyrkyt kerro olleensa koulukiusattuja, vaikka totuus taitaa useamman kohdalla olla juuri päinvastoin.
Voin hyvin ja olen onnellinen. Pitkälti rakastavan perheen, vaimon ja ihanien lasteni takia. Teen myös itselleni mielekästä työtä, jossa olen saanut kokea tulevani arvostetuksi osaamiseni takia. Se on korjannut itsetuntoani. Osaan myös kokea aitoa myötätuntoa kiusattuja kohtaan ja pystyn oman kokemukseni takia puuttumaan siihen. Siunaus kirouksen vaatteessa oli se koulukiusaaminen, jotenkin.
Aika ajoittain, ei onneksi kuitenkaan usein, palaan ajatuksissani yhteen vastaamattomaan kysymykseen, joka on miksi. Siihen en tule vastausta saamaan, enkä sillä itseäni vaivaa. Tällaisia kysymyksiä nähdessäni kysymys palaa mieleen. Sitten tulee takaumia ja kaksijakoiset tunteet: säälin erityisesti sitä yhtä pahinta kiusaajaa ja samalla tekisi mieli antaa turpiin, mutta en tietenkään pystyisi tai tekisi niin. Koska jotenkin pitää antaa anteeksi kuitenkin, se on enemmän. Jotain tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh minulla ei mene hyvin.
-pelkään sosiaalisia tilanteita.
-olen masentunut.
-en voi luottaa ihmisiin.
-vihaa melkein kaikkea ja mikään ei ole hyvin.
-pidän itseäni tyhmänä ja rumana ihmisenä.
Naisia en uskalla lähestyä koska en luota itseeni.
Töissä käyn mutta muuta sosiaalista elämää minulla ei ole ja olen ikisinkku.
Ikää kolkyt
On ero sillä, joutuuko jonkun yksittäisen hekilön tai porukan kiusaamaksi, mutta kuitenkin on tukena kavereita kuin että joutuu pitkäksi aikaa koko yhteisön hyljeksimäksi ilman kavereita.
Viimeksimainittu on lapselle traumatisoivaa, esim. Itse olin koko ala-asteen pilkan kohteena ilman kavereita.
Yläasteen sain olla rauhassa, mutta pelkäsin sosiaalisia tilanteita, olin eristäytyvä.
Ammattiopinnoissa jouduin uudestaan kiusatuksi, jälkeenpäin ajatellen kärsin ensimmäisen masennusjaksoni ja itsetuho oli erittäin lähellä.
Moni kuvittelee, että kiusaamisen traumatisoima miettii koko ajan kiusaamiskokemuksiaan, hänen vain pitää lopettaa menneen märehtiminen...
Ei se niin ole, kokemukset ovat muokanneet persoonallisuuttasi, niin, että koet olevasi huono, ruma, tyhmä, ei-toivottu, sinua ei pitäisi olla olemassa.
Siitähän kiusaamisessa on kysymys, kyseenalaisretaan toisen oikeus olla olemassa.
En ajattele yleensä kiusaamistani muuten, kuin tällaisissa keskusteluissa, mutta alakulo ja huonommuudentunne on seurannut minua ala-asteikäisestä saakka.
Sen kanssa on raskasta elää, kun elämässä sattuu suurempia vastoinkäymisiä, ne tuntuvat erityisen musertavilta.
Sinä ansaitset tämän, kuinka kuvittelit edes muuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On perhe,työpaikka ja harrastuksia. Tie on ollut pitkä,vaikea ja kipeä. Mutta periksi en ole antanut elämässä. Ystävyyssuhteiden luomisessa minulla on vaikeuksia ja arastelen . Ajattelen helposti että ei ketään oikeasti kiinnosta, lapsena olin kiusattu ja kavereita silloinkin vähän. Olen terapiassa työstänyt asioita.
Päin HELVETTIÄ elämä mennyt muuta ei enää mielessä joka päivä itsaria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiusattiin 12 vuotta ja koin myös perheväkivaltaa (tämä tuntuu oudolta sanoa, koska asia on avautunut vasta nyt terapiassa jossa parhaillani käyn) ja hylkäämiskokemuksia ym.
En ole koskaan seurustellut, tai harrastanut seksiä (olen todella estynyt), nämä johtuvat sekä ulkonäöstäni että siitä että sosiaaliset taitoni ovat jotenkin todella oudot/olemattomat.
Olen ollut pitkään työelämässä, mutta en omalla alallani enkä tule pääsemään sinne koskaan. Tai minnekään muuallekaan - yritetty on ihan tosissani.
Kärsin yksinäisyydestä, jouduin itse katkomaan välit ihmisiin koska minulla oli jatkuvia konflikteja ihmisten kanssa enkä edes tiedä mistä se johtuu; itse olen omasta mielestäni tehnyt parhaani ja jos jatkuvasti tulen väärinymmärretyksi tai saan ihmiset suuttumaan, en voi syyttää siitä muita kuin itseäni. En siis jatkossa enää edes oleta että kukaan haluaisi olla kanssani. Tämän todellinen ymmärtäminen on helpottanut sitä surua jota yksinäisyys on tuonut: tulen siis jatkossakin olemaan yksinäinen mutta enää se ei muserra minua.
Taloudellisesti menee kai ok. Ei ole mitään maksuhäiriöitä tms mutta lainojen maksaminen on jotenkin latistavaa, kun en pääse niskan päälle. Pitäisi kunnostaa kotia ja vähän säästääkin, mutta siitä ei tule mitään, kun aina tulee jotain yllätyksiä, auto hajoaa tai vesivahinko tms.
En ole siis mikään hääppöinen menestystarina, mutta ihan aito ihmiskuvaus eikä mikään glorifoitu satu, että kärsimällä saisi kirkkaan kruunun. Ei saa. Mä olen floppi ihmisenä, eikä musta koskaan tullut mitään.
T. Nainen 40v.
Vierailija kirjoitti:
Siis en tajua noita "itsetuntoni romuttui"-juttuja.Arvioitteko te oikeasti itseänne sen mukaan mitä mieltä joku kiusaaja on teistä?
Toiset on sivistymättömiä, epäempaattisia ja heillä ei ole näkökulman vaihtamisen taitoa.
Jo ihan pienelläkin asioiden lukemisella ihmisen kehityksestä auttaisi ymmärtämään kuinka itsetunto kehittyy. Useimmiten kiusaaminen on alkanut jo lapsena, joten kiusatuilla terve itsetuntemus ei ole päässyt kehittymään.
Minut on haukuttu tällä palstalla, kun olen kertonut, ettei jäänyt traumoja. Olin aika lailla kiusattu laajasti ekaluokalta peruskouluun loppuun ja lukiossa ei omassa luokassa enää kiusaajia, mutta pienellä paikkakunnalla lukio ja yläaste samassa pihapiiristä, joten alemmilta luokilta oli kiusaajia. Ei minussa mitään suurta syytä ollut kiusata, olin kiltti ja kiva kaikille. Huono liikunnassa, pienikokoinen, vanhempieni seurakunta-aktiivisuus ja äitini ylipaino, ei siis omani, aiheuttu kiusaamista ja joitain muita perheestä johtuvia syitä, jätän kertomatta ettei tunnisteta, perhe ihan tavallinen. Itse olen kyllä pitänyt huolta että en ole koskaan ollut ylipainoinen ja liikunnan ilon löysin aikuisena, liikun paljon. Joukkupelejä inhoan yhä enkä mene edes katsomaan.
Minulla on kiva perhe, pari lasta, toinen jo työelämässä, toinen nyt koronan takia työtön, mutta hän katselee koulupaikkaa. Mies töissä keskipalkkaisella alalla. Oma työ kivaa keskipalkkaista työtä, pieni perheyritys, tällainen sopii minulle ettei ole paljon ihmisiä. Tietty epäluuloisuus ja kyvyttömyys päästää ihmisiä lähelle on jäänyt, ei oikeastaan muuta. Koulutustaso opisto ja sitten amk-täydennys aikuispuolella.
Olin pidetty opiskeluaikana, en sanoisi suosittu, mutta tuntui että minusta kaikki pitivät ja minun kanssani vietettiin mielellään aikaa.
Käyn joka päivä töissä ja menestyn ammatillisesti, mutten koskaan soita kenellekään eikä minun kuulumiseni kiinnosta ketään. Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä. Mielessä piipahtaa itssarriajatus vähintään viikoittain. Kyky hakea itselleen kivoja kokemuksia ja merkityksellisiä ihmissuhteita katosi kiusaamisen myötä. Opin pärjäämään velvollisuuksissani, olemaan itkemättä ja pakenemaan ikäviä ajatuksia nettiin, juustoihin, suklaaseen ja viiniin. Jos näitä ei ole, niin teen 16 h työpäivän ja menen nukkumaan. Olen sosiaalisesti täysin puolustuskyvytön tossukka.
Minä olen vielä viisikymppisenä samanlainen jännittäjä kuin kaksikymppisenä ja elämä on musertanut lisää. Minun kohdalla ei tapahtunut "nousukautta" parempaan päin niinkuin pitäisi kehityksen ja iän myötä tapahtua. Jatkuva jännitteneisyys vaivaa. En ole saanut oikeanlaista apua. Olen pitkäaikaistyötön. Harmittaa tälläinen elämänkulku. Toisenlaisena olisin pärjännyt hyvin työelämässä.