Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olit koulukiusattu, miten sinulla menee nykyisin?
02.01.2019 |
Miten menneisyytesi vaikuttanut elämääsi? Oletko työelämässä? Mitä teet työksesi?
Oletko parisuhteessa? Siis koetko, että menneisyydestäsi huolimatta, olet onnistunut saavuttamaan elämässäsi sen, mitä halusit? Vai jättikö menneisyytesi niin suuren trauman, että se on vaikuttanut esm. ihmissuhteisiisi ja ammatinvalintaan?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin ammatin (lukiossa ja amk:ssa kiusaaminen jo helpotti, lukiossa olin enää ulkopuolinen ja amk:ssa asiat olivat jo ok). Olen ollut työelämässä, terveydenhuollossa, mutta kaksi kertaa olen työskennellyt itseni lähes hautaan saakka.
Epävakaa vanhempi on edesauttanut pahoinvointiani, olisi voinut olla eri lopputulos jos kotona olisi ollut turva ja tuki.
Nyt kuntoutustuella, uuden ammatin (joustavampi) opiskelu edessä.
Niin, siis; ptsd, dissosiaatio, toistuva (vaikea) masennus, sosiaalisten tilanteiden gad-piirteinen ahdistus, syömishäiriö muiden muassa oli ongelmat jotka seurasivat tuota aikaa. Yritin väkisin vain jaksaa ja olla kuten terveet ihmiset mutta eihän siitä tullut mitään. Nyt vasta, 20 v peruskoulun loppumisen jälkeen, rupeaa suunta oikeasti olemaan ylöspäin. Pahimpana aikana en ole mm pystynyt kohtaamaan toisia (neutraaleja, tuntemattomia) ulkona ollessa, koska tiesin (siis oikeasti luulin tietäväni/kuulevani, luulen että minulla oli aika selkeitä psykoottisia oireita silloin) mitä minusta ajatellaan ja luulin toisten tietävän minun ajatukseni, koin etten näyttänyt ihmiseltä vaan joltain epäsuhdalta peikolta (en siis ajatellut niin vaan oikeasti näin sen). Vieläkin ahdistaa väkipaljoudet ja teiniryhmät, mutta nykyään pystyn tekemään asioita mitä ennen en. Se aiheuttaa vahvaa ahdistusta, mutta kuitenkin kykenen jos on pakko. Jostain syystä on ruvennut nyt tulemaan yhtäkkisiä paniikintunteita kaupoissa tai muissa runsasväkisissä paikoissa ollessa, en tiedä miksi koska menen sinne ihan ok-vointisena ja sitten *pam* paniikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pitkään koulukiusattu, mutta ei se ole oikeastaan koskaan vaikuttanut kovin paljoa elämääni. Ehkä myöhemmi tuli suurimpana yllätyksenä se, että muut ihmiset pitivätkin minua ihan ihmisenä ja tasa-vertaisena, ja sellaisena jolta kysellään neuvoja.
Minulla on oikeastaan aina mennyt hyvin, heti sen jälkeen kun pääsin ala-asteelta pois(siellä kiusaaminen tapahtui) Olen opiskellut ammatin, seurustellut ja mennyt naimisiin. Saanut 4 ihanaa lasta, jotka ovat pärjänneet elämässä mielettömän hyvin ja ovat korkeakoulutettuja.
Oikeastaan ainoa asia koulukiusaamisen seurauksena oli se, että he saivat minut uskomaan, että olen huonompi kuin muut. Mutta kuten jo kirjoitin, kyllähän sen jossakin vaiheessa huomasi, ettei näin ole. Ja myöhemmin olen tajunnut, että ne kiusaajathan niitä onnettomia ja tyhmiä olivat. Ei niistä tainnut sen kummosempia tullakaan. Useampikin kai joutui huonoille teille. Ei ne mitään järjenjättiläisiä olleetkaan.
Minua kiusattiin koko sls-asteen ajan sekä ammattiopinnoissa.
Olen työskennellyt teollisuudessa niin duunarina kuin toimihenkilönäkin.
Nykyään olen yrittäjä.
Olen perheellinen.
Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, en ole saanut työpaikoilta/harrastuksista juuri ystäviä, vaikka en työyhteisöissä joutunut kiusatuksi ja ilmeisesti minusta pidettiinkin.
Tämä toki voi johtua minun muusta outoudestani.
Täytin juuri 50, kukaan perheeni lisäksi ei huomioinut asiaa.
Kärsin ajoittain masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista, 9 vuotta sitten jouduin hakemaan apua keskivaikeaan masennukseen.
Olen tämän postannut aikaisemminkin... Maailmasta siis löytyy vieläkin oikeutta!
-Ykköskiusaaja kuoli alkoholisoitunena sydäriin viiskymppisenä.
-Kakkoskiusajan omat ja firman rahat meni sekaisin. Lähtö tuli PK-firman kärkijakkaralta. Nykyään tori/kirppismyyjänä, mitä viimeksi kuulin. Deegulle näyttää, ja pahasti.
-Kolmoskiusaaja ajoi kallioleikkaukseen. Asiaa tarkemmin tuntematta kuin taustojen osalta, pidän itse aiheutettuna.
- - -
Maailma muuttui, kun siinä 16-vuotiaana koulujen vaihtojen myötä paikkakunta muuttui ja etäisyyttäkin tuli, niin maailma ei pelkästään normalisoitunut vaan muuttui joukkuelajien myötä hyvinkin yhteisölliseksi. Mutta vahingonilo oli lähes käsin kosketeltavan konkreettista silloin, kun kolmikon kohtaloista sain kuulla vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen.
-Kiusaaminen perustui siihen, että saivat jollain ilveellä taakseen ison joukon ihan tavallisia poikia. Yksi vastaan yksi tilanteessa ainoastaan nro 1 uskalsi yksinään, oli itse asiassa ainakin pari-kolme vuotta vanhempi ja varhaiskypsä, pitkä ja lihaksikas. Noista ajoista läpiraukkamainen joukkovoimaan perustuva toiminta on ollut halpahintaisuuden synonyyminä, alapuolella kaiken kuvitelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sinänsä menee ihan hyvin, sellaisissa asioissa joihin voi itse vaikuttaa. On vakityö, perhe, hyvä parisuhde, ystäviä, oma terveys ok jne. Mutta muuten elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, läheisillä vakavia sairauksia. Mutta nämä eivät liity menneisyyden kiusaamiseen enkä muutenkaan koe että historia kiusattuna määrittäisi minua.
Elämä on niin täydellistä kun on pitkäaikaistyöttömänä vaan ihastellut maailman menoa.
Välillä kävässyt vankilassa morjestamassa vanhoja tuttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hyvä työ ja ihana perhe. Ystäviä sen sijaan ei ole yhtäkään. Sen verran kovan kuoren olen joutunut kasvattamaan, että ystäviä ei sen kanssa pysty pitämään. Olen ihan tyytyväinen.
Heti ensimmäisenä jo sanottu, mikä omakin tilanne on
Muuten elämä on mennyt ihan hyvin: akateeminen ammatti, miltei viiden tonnin kk tulot asiantuntijana, ystäviä, viihtyisä koti ja hyvä avioliitto yli 20 v.
En kuitenkaan luota ihmisiin enkä etenkään mihinkään sosiaalisiin yhteisöihin, en. esim. ystävysty työpaikalla ja alitajuisesti odotan aina että yhteisö jostain syystä kääntyisi minua vastaan. On ollut myös tosi vaikea pyytää apua toisilta ihmisiltä tai osoittaa minkäänlaista heikkoutta tai yleensäkään tunteita. Koulussa jos vaikka sattui jotain, esim. kaatui tai teki virheen, tai suuttui tai alkoi vaikkapa itkeä, joutui kahta kauheamman kiusaamisen kohteeksi. Myöskään liian iloinen ei saanut olla.
En ole halunnut lapsia sillä jos lastani olisi kiusattu koulussa, se olisi ollut niin hirveää että olisin halunnut tappaa itseni (mitä taas en olisi sen lapsen takia voinut tehdä). Ja olisin lisäksi syyllistänyt itseäni etten pystynyt kasvattamaan lastani "oikein" ja sellaiseksi ettei hän joudu silmätikuksi. Mikä on ihan perverssi ajatus että kasvatuksen päämäärä olisi tuottaa lapsi joka ei "erotu joukosta" millään tavoin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen työtön, syrjäytynyt, kärsin ahdistuneisuushäiriöstä, hädin tuskin uskallan liikkua yhtään missään, ihmisten kanssa jos pitää jotain tehdä niin väsyn tosi nopeasti koska voimavarat loppuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hermojen ja itsekunnioituksen takaisin saaminen kesti lähemmäs 10 vuotta. Yliopisto-opinnot menivät pieleen, mutta opiskeluaikana sain sentään elämäni ensimmäiset todelliset ystävät. Vaihdoin lopulta alaa ja valmistuin opistotasolta. Se oli ihan viisas ratkaisu, mielekkäitä töitä on sen jälkeen riittänyt. Ja lopulta löytyi elämäni rakkaus, ulkomaalainen, joka korjasi viimein itsekunnioitukseni terveeksi. 20 vuotta perhe-elämää hänen kanssaan jo takana, kolme lasta.
Tähän kuitenkin lisäyksenä, että vaikka kaiken pitäisi olla periaatteessa kunnossa, haavat ovat yhä olemassa. Huomaan usein muistelevani kiusaamistilanteita ja silloin se viha on aitoa ja melkein käsinkosketeltavaa. En tiedä missä ne kiusaajat nyt ovat enkä välitäkään, mutta jos voisin palata niihin tilanteisiin, tapahtuisi hirveitä.
Toisinaan myös huomaan katuvani, etten silloin tappanut itseäni. Ehkä silloin olisi herätty edes huomaamaan mitä tapahtui. Kun silloin ei kukaan välittänyt.
Sama juttu loppu teksteissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... niin ja sellainen lisäys vielä että kyllä se tosiaan muuttaa ihmisen koko persoonallisuuden ja tunne-elämän jos monen vuoden ajan joutuu koko sosiaalisen yhteisön pilkkaamaksi, hyljeksimäksi ja eristämäksi, päivittäin, ja vielä siinä iässä lapsuuttaan, kun pitäisi nimenomaan harjoitella sosiaalisia taitoja ja yhteisössä olemista. Kyse ei ole vain yhden "kiusaajan mielipiteistä" niinkuin joku täällä töksäytti. Minun kanssani ei kukaan toisista lapsista ja nuorista halunnut olla tekemisissä, ei puhuttu eikä tervehditty sen pelossa että itsekin leimautuu luuseriksi. Ja koulun "ammattiauttajat" taas yrittivät osoitella mitä kaikkea minussa voisi olla vikana kun toiset eivät "pitäneet" minusta. "Että olisit vähän sosiaalisempi etkä noin arka". Ennen muuttoa paikkakunnalle olin normaali, sosiaalinen lapsi jolla oli paljon kavereita . Satuin vain puhumaan outoa murretta ja minulla oli silmälasit ja olin hiukan kömpelö ja pitkä ikäisekseni.
Minua hieman kiusattiin. Melko vähän, mutta silti. -Nykyään on kaikki kunnossa. Käytännössä onnellisuustilanne asioissa, joihin voi vaikuttaa ei ole parannettavissa, on niin huippua. Ideologiani oli ja yhä on, että teen sitä, mitä muut eivät tee.
Virkarottia on liikaa ja yhteiskunnan luteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. En pysty käymään juuri missään. Minulla on kuitenkin lapsia ja kumppani. Pelkään ihmisiä.
Yläaste oli todella rankkaa aikaa. Mutta elämästä saanut hyvin kiinni. Ja menee todella hyvin, perhe on, isot vuositulot. En vaihtaisi mitään elämässä, en edes kiusatuksi tulemista. Kaikki on opettanut minua ja kaikki on vaikuttanut siihen missä nyt olen.
Naimisissa, lapsia, yliopistotutkinto ja hyväpalkkainen asiantuntijatyö. En ystävysty kuin pintapuolisesti ja näytän vähän tunteita. En uskalla olla oma itseni kuin oman pienen ydinperheeni kanssa. Vedän töissä sellaista neutraalin iloista roolia. kun muut tölvivät minulle ja toisilleen ja reagoivat tunteella, minä vetäydyn. Olen läpikäynyt useita ahdistus/masennusjaksoja ja pelkään aina, että yhteisö kääntyy minua vastaan ja olen vaihtanut työtäkin siksi, että ihmiset ovat vihamielisiä tai aggressiivisia. Olen myös vetäytynyt nopeasti kaverisuhteista, jos toinen alkaa yhtään aukomaan päätään tai muistuttaa kiusaajiani. Huono käytös nostaa traumoja pintaan. Olen mieluummin yksin. Minulla on pari pitkäaikaista kaveria, joita näen harvakseltaan, mutta en tunne heitäkään erityisen syvällisesti.
Kiusaamisesta on jo yli 20 vuotta ja vienyt sen 20 vuotta oppia selviämään sosiaalisten tilanteiden pelkojen kanssa ja päästämään irti traumoista ja ahdistuksesta.
Lapsena ja nuorena jäin totaalisen yksin. Isä hylkäsi perheemme, kun olin pieni ja sisarukseni hylkivät ja pilkkasivat minua kotona ja koulussa. Koulussa ei ollut ystäviä, koska kukaan ei halunnut joutua leimatuksi ja kanssani hylkiöksi. Äitini aina arvosteli ja vähätteli eikä ikinä lohduttanut tai puolustanut. Tajusin jos varhain, että kukaan ei ole minun puolellani tässä maailmassa.
Olin tarhassa kiusattu. Ala-asteella aloin antamaan kiusaajille takaisin turpaan ja itsestä tuli kiusaajien kiusaaja, nykyään tk-eläkkeellä oleva alkoholisti.
Kärsin vuosia huonosta itsetunnosta, ihmispelosta ja masennuksesta. Syy ei ollut pelkkä kiusaaminen, vaan koin paljon muitakin traumaattisia asioita lapsuudessa ja nuoruudessa. Alkoholia käytin opiskeluaikoina aivan liikaa, koska humalassa osasin ja uskalsin olla sosiaalinen. Opinnoissa kuitenkin menestyin hyvin ja tein aina töitä määrätietoisesti. Nyt kohta kolmekymppisenä itsetunto on korjaantunut ja tuntuu vihdoin siltä, että tiedän kuka olen ja olen ennen kaikkea itseeni tyytyväinen. Ammatiltani olen opettaja. Olen naimisissa ja odotan juuri esikoistamme. Olen onnellinen, että osasin päästää menneistä irti. Ystäviäkin minulla on.
Kouluttauduin maksimiin asti ja rikastuin sekä kovapalkkaisella asiantuntijatyöllä että kovan luokan yrityskaupoilla. Kaikki muutkin asiat on loistavalla tolalla. Saan maksimaalista nautintoa siitä kun tiedän miten surkeasti entiset luokkalaiset elää kituuttavat surkeita rutiköyhiä elämiään ja itselläni on kaikki vapaudet maailmassa tehdä mitä ikinä haluan.
Ihmisen identiteetti ja itsetuntemus muodostuu todella vahvasti yläasteikäisenä. Se on pohja joka pysyy läpi elämän ja sille rakentuu muu. Lapsena koetut traumat, taas vaikuttavat huomattavasti enemmän, kuin aikuisena. Siksi lapsuus ja nuoruus pitäisi olla suojattua.
T.ei kiusattu.