Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olit koulukiusattu, miten sinulla menee nykyisin?
02.01.2019 |
Miten menneisyytesi vaikuttanut elämääsi? Oletko työelämässä? Mitä teet työksesi?
Oletko parisuhteessa? Siis koetko, että menneisyydestäsi huolimatta, olet onnistunut saavuttamaan elämässäsi sen, mitä halusit? Vai jättikö menneisyytesi niin suuren trauman, että se on vaikuttanut esm. ihmissuhteisiisi ja ammatinvalintaan?
Kommentit (78)
Menee miten menee, olen työtön, vaikeasti masentunut ja ahdistuskohtauksista kärsivä, sosiaallisten tilanteiden pelkoinen. En pysty syömään samassa paikassa joissa on paljon ihmisiä eli ravintolat, heset sun muut koska vetää vanhat traumat koulun ruokailusta pintaan. Itseluottamus ihan nollassa ja käyn terapiassa josta ei ainakaan toistaiseksi ole paljoa ollut hyötyä. Kiusaamisesta 10vuotta aikaa, oli fyysistä sekä ihan psyykkistä väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskivaikea masennus ollut kohta vuosikymmenen, välillä tosin varmaan muuttunut lievemmäksi.
On vaikea mennä uuteen opiskelupaikkaan koska ahdistun opiskelutovereista, siksi on monta koulua jäänyt kesken. On vaikea saada syviä ystävyyssuhteita koska olen aika sulkeutunut enkä luota kehenkään. Tarvitsen myös hirveästi aikaa olla yksin ja tähän kun yhdistää pahat masennuskaudet, näen ihmisiä niin vähän että niitä kaverisuhteita on hankala pitää yllä.
Nykyään sosiaalisten tilanteiden pelkoni koskee nimenomaan tilanteita, joissa on tuntemattomia ihmisiä joihin on kuitenkin tarkoitus tutustua ja joiden kanssa vietetään säännöllisesti aikaa. Joskus oli vaihe kun ahdisti ihmiset muutenkin, mutta se sentään meni ohi.
Kuitenkin, vaikka tavallaan ahdistuksesta huolimatta pääsisin jotenkin mukaan porukkaan vaikka siellä koulussa, koen lähes aina vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta joka tuntuu masentavalta.
Olen nyt 30.
Olen työelämässä, eri alalla kuin mille opiskelin, ja tunnen usein häpeää työstäni, vaikka työni on nopeutta ja tarkkuutta vaativaa ja vaikuttaa monien ihmisten arjen sujuvuuteen. Haluaisin työskenellä omalla alallani, mutta olen niin esiintymiskammoinen introvertti, että työpaikat valuvat käsistä osaamisestani huolimatta. Supliikimmat ihmiset voittavat, ymmärtäähän sen Helsingin kokoisessa paikassa.
Teen työni lisäksi paljon vapaaehtoistöitä, erityisesti eläinten ja nuorten parissa. Minulla on aina ollut läheinen suhde luontoon, ja nuorisotyössä taas pääsee tukemaan niitä muita kiusattuja. Ehkä saa pidettyä jonkun jaloillaan. Vapaaehtoistöiden lisäksi harrastan erilaisia taiteita; piirrän, maalaan, kirjoitan.
Olen rakastavassa parisuhteessa, meillä on tasaista ja lämmintä arkea, sekä ihana koti. Tuemme toisiamme eri projekteissa ja teemme paljon yhdessä. Koen sielunkumppanuutta ja suurta rauhaa siitä, että olen löytänyt ”sen oikean”. Muiden ihmissuhteiden ylläpitäminen on aika-ajoin hankalaa ja vetäydyn mielelläni omiin oloihin, mutta koen löytäneeni elämääni monta ystävää, osa on jo tullut ja mennyt, tällä hetkellä turvaverkkoni on kuitenkin vahva. Lapsuudenperheeni on läheinen.
Kaikesta huolimatta olen yhä itselleni aika-ajoin hyvin ankara, enkä koe saavuttaneeni elämässä juuri mitään. Tunnen itseni huonoksi, ja joskus jopa koen ettei minulla ole arvoa, eikä minun kuuluisi olla täällä. Kaikki epäonnistuminen ja häviäminen pelottaa liikaa, tiedän sen kuuluvan elämään, mutta pelkään naurunalaiseksi joutumista ja haukkumista. Olen sairastanut heti yläasteen jälkeen vakavan masennuksen ja yrittänyt itsemurhaa, aikuisiällä minulla on ollut burn-out ja keskivaikea masennuskausi. Ahdistushäiriön takia kestän vastoinkäymisiä ja stressiä huonosti.
Koen että kiusaaminen vaikuttaa elämääni vähintäänkin viikkotasolla ja on muokannut persoonaani tällaiseksi. En ole enää kenellekään vihainen, mutta unohtaminen on vaikeaa, kun vahinko on jo tapahtunut. Onneksi tilanne on kuitenkin näinkin hyvä.
on vaikuttanut koko elämän ja murskannut itsetunnon aika pohamutiin. Nyt olen jonkun verran paremmassa jamassa ja itsetuntoa koitan kehittää parempaan suuntaan terapian avulla. Ensimmäinen seurustelusuhde on, kestänyt jo melkein 2 vuotta. läheisiä ystäviä ei ole oikein omalla paikkakunnalla, muutamia hyviä kavereita sentään kuitenkin. Läheiset ystävät joita on pari, asuvat kaukana. kiusaaminen nousee aika ajoin pintaan ja tekee luottamisesta hankalaa, siksi se on lievästi vaikuttanut parisuhteeseen mutta onneksi kumppanini on ymmärtäväinen ja tukee minua mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen rakkaus on auttanut minua ihan hurjasti terapian lisäksi. Olen työelämässä ja tilanne muuten vakaa ja perhesuhteet kunnossa. Ikää lähemmäs 30 jo. muutama vuosi takaperin olin tosi surkeassa kunnossa henkisesti, vaikka virallista masennusta ei koskaan ole todettu. Mutta siitä kuopasta olen itseni nostanut ja siitä tosi ylpeä. Vielläkään en ole täysin sinut itseni kanssa, ja vieläkin pelkään jotenkin teini-ikäisiä, vaikka olen jo melkein 30! eikö olekin huvittavaa? tässä myös yksi syy, miksi en tahdo lainkaan omia lapsia. Etenkin nuorten ilkeys voi olla niin sanoinkuvailematonta etten tahdo sitä samaa omalle lapselle koettavaski tai sitten joutuvan mukaan kiusaajien joukkoon ja ilkeilemään muille - se särkis mun jo alas poljetun sydämmen varmaan kokonaan. Siksi parempi näin, kumppanin kanssa kahdestaan elämää elellä.
Kiusaaminen jättää aina jäljen... toisille pahemman kuin toisille, mutta silti jonkun jäljen se aina jättää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen ei ole vaikuttanut elämääni. En ole työelämässä. En ole parisuhteessa.
Miksi tuo viesti on saanut alanuolen? Onko se muka huono juttu, että joku ei ole saanut kiusaamisesta pysyviä traumoja?
Ehkä jonkun mielestä traumaton ihminen olisi töissä ja parisuhteessa ja mukana elämässä.
Mielipiteet ovat kuin p*erseenreikiä. Jokaisella omansa. Totuuden kanssa mielipiteillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Olen työelämän ulkopuolella synnynnäisen vammani takia. En kiusaamistraumojen takia. Olen parisuhteiden ulkopuolella synnynnäisen vammani takia. En kiusaamistraumojen takia. Kiusattukin olin vain ja ainoastaan synnynäisen vammani takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen ei ole vaikuttanut elämääni. En ole työelämässä. En ole parisuhteessa.
Miksi tuo viesti on saanut alanuolen? Onko se muka huono juttu, että joku ei ole saanut kiusaamisesta pysyviä traumoja?
Ehkä jonkun mielestä traumaton ihminen olisi töissä ja parisuhteessa ja mukana elämässä.
Oletko kok0omustrolli, jonka mielestä "töihin vain mennään"? Tai kuuluuko tapoihisi pakottaa toinen ihminen parisuhteeseen kanssasi, vaikkei tämä halua? Ei parisuhde ole seikka, joka vain otetaan, vaan siihen täytyy olla molemman suostumus (ainakin näin länsimaissa).
Taidat olla aika yksinkertainen, kuten myös kaikki kommenttiasi yläpeukuttaneet.
(eri vastaaja)
Opiskelin ammatin (lukiossa ja amk:ssa kiusaaminen jo helpotti, lukiossa olin enää ulkopuolinen ja amk:ssa asiat olivat jo ok). Olen ollut työelämässä, terveydenhuollossa, mutta kaksi kertaa olen työskennellyt itseni lähes hautaan saakka.
Epävakaa vanhempi on edesauttanut pahoinvointiani, olisi voinut olla eri lopputulos jos kotona olisi ollut turva ja tuki.
Nyt kuntoutustuella, uuden ammatin (joustavampi) opiskelu edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään ihmisiä , olen erakoitunut. Monenlaista diegnoosia löytyy. Minua kiusattiin kovasti koko peruskoulun ajan. Ei ole kavereita eikä ystäviä koskaan ollut , en uskaltaisi tutustuakaan kehenkään. Kyllä kiusaamisella on suuri vaikutus ollut koko elämään.
Olen työelämässä, ammatinvalintaan kiusaamisella ei ole ollut vaikutusta. Olen myös parisuhteessaenkä oikein udko että kiusaamisella on siihenkään vaikutusta. En vsrmasti ole onnistunut saavuttamaan kaikkia asioita joidta hasveilin lapsena, mutta en oikein usko että niin olisi tspahtunut ilman kiusaamistakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvin. Yliopistotutkinto ja ok työpaikka. Jätin jo teininä sen vihaamani pikkukaupungin, jossa minua kiusattiin vuosia. Viha pääkiusaajaa kohtaan ei ole kadonnut, vaan pelkästään kasvanut vuosikymmenten aikana.
Olin yläasteella kiusattu ja lukiossa outo hylkiö. Ala-asteella oli jotain pienempää. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Myös masennus on tuttua. Itsetuntoni on huono ja on vaikea uskoa, että kukaan voisi pitää minusta. Koen vieläkin yli 30-vuotiaana olevani jotenkin ällöttävä ja ruma muiden mielestä. Tämä vaikeuttaa tutustumista muihin. En voi uskoa, että kukaan haluaisi olla kaverini tai tutustua edes tällaiseen.
Olen opiskellut itselleni ammatin, mutta se ei ole unelma-ammattini. Olin lukioaikana pahasti masentunut ja jatko-opinnot jäivät. Tuntuu vaikealta lähteä enää opiskelemaan mitään ja sosiaalisten tilanteiden pelon ja paniikkihäiriön takia en edes pystyisi. Töissä pystyn käydä, koska työni on aika itsenäistä. Työkavereistani suurin osa on itseäni 20 vuotta vanhempia ja jotenkin on helpompi olla itseään vanhempien seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin menee. Minulla on perhe ja olen valmistunut yliopistosta maisteriksi. Minulla on myös mieluinen työpaikka ja ystäviä. En jäänyt märehtimään joidenkin yläasteen kiusaajien mielipidettä minusta. En ole nähnyt heitä vuosikausiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan hyvin. Yliopistotutkinto ja ok työpaikka. Jätin jo teininä sen vihaamani pikkukaupungin, jossa minua kiusattiin vuosia. Viha pääkiusaajaa kohtaan ei ole kadonnut, vaan pelkästään kasvanut vuosikymmenten aikana.
Onkohan enää ihan normaalia, että viha vaan kasvaa, vaikka aikaa kuitenkin kuluu?
Vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. En ole parisuhteessa enkä työelämässä.
Minua kiusattiin käytännössä koko ala- ja yläaste. Yläasteen jälkeen aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se puhkesi ikään kuin heti kun "tilanne laukesi". Minulla alkoi kädet täristä, sydän tykyttää ja henki salpautua sosiaalisissa tilanteissa.
Kärsin tästä vuosia mutta en hakenut apua. Lukion sain joten kuten käytyä ja yliopiston aloitin. Useampi vuosi vierähti ja opinnot venyivät kun en uskaltanut suorittaa niitä kursseja jotka olisivat vaatineet suullisia esityksiä. Lopulta hain YTHS:ltä apua. Sain terapiaa sekä lääkityksen, ja minulle kirjoitettiin lääkäriltä jonkinlainen sairauslomatodistus että Kelan puolesta suorittaa opintojani omaan tahtiin, n. 2 op/kk. Diagnoosejakin kertyi lisää pelkän sosiaalisten tilanteiden pelkojen lisäksi sekamuotoinen ahdistus/masennushäiriö (tai jokin vastaava).
Helppoa ei ollut mutta koen että selviydyin voittajana. Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi muutama vuosi sitten ja nykyisin olen oman alani vakituisissa asiantuntijatehtävissä. Matka tänne on ollut pitkä ja kivinen, mutta niin se minustakin yhteiskuntakelpoinen tuli. Minulla on aina ollut vahva itsetunto ja en antaisi kiusaajieni "voittaa".
Kenellekään en mainosta että olen mielenterveyskuntoutuja ja lääkitystä syön varmasti loppuelämäni, mutta vihdoin uskallan toimia normielämässä sillä tavalla kuten koen sisälläni olevan eikä pelkoni enää rajoita minua. Olen aina kiitollinen että sain YTHS:ltä apua ja toisaalta myös Kelalla että sain saattaa opintoni loppuun omaa tahtia ilman pelkoa toimeentulosta.
En ole saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista. Työstä saan palkkaa sen verran että jotenkin tulen toimeen. Olen yli 30, lihava ja edelleen neitsyt. Ystäviä ei oikeastaan ole, kavereita ja hyvänpäiväntuttuja jokunen.
Mutta ainakaan en ajattele enää mikä olisi kivuttomin tapa päästä hengestään. Joku saavutus kai sekin sitten.
Vierailija kirjoitti:
Siis en tajua noita "itsetuntoni romuttui"-juttuja.Arvioitteko te oikeasti itseänne sen mukaan mitä mieltä joku kiusaaja on teistä?
Päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvalla systemaattisella kidutuksella on sellainen vaikutus.
Vierailija kirjoitti:
Vielläkään en ole täysin sinut itseni kanssa, ja vieläkin pelkään jotenkin teini-ikäisiä, vaikka olen jo melkein 30! eikö olekin huvittavaa?
Jos yhtään helpottaa, niin aika monet ihmiset itseasiassa pelkäävät ainakin jonkin verran teini-ikäisiä. Olen opiskellut kaupunkitutkimusta ja sen myötä kuullut tällaisista tutkimuksista (kun siis selvitetään, miten ihmiset kokevat kaupunkiympäristön ja miten siellä itse toimivat). Nuoret kulkevat usein laumoissa ja ovat kovaäänisiä, nauravat ja osoittelevat ihmisiä, vaikka eivät olisi mitään huligaanejakaan. On ihan luonnollista tuntea epävarmuutta sellaisissa tilanteissa. Ehkä sinäkään et kauheasti pelkää jotain pää alaspäin kulkevaa ujoa tyttöä tai poikaa.
Yhteiskunnan mielestä varmaan huonosti, minun mielestä kohtuullisesti. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä 20-vuotiaana vaikean kroonistuneen masennuksen ja muutaman muun häiriön takia.