Millaista muiden kaverittomien elämä?

Ei taida olla yksinäisiä enää palstalla.

katson ihmisten sometilejä(julkisten) haaveilen heidän elämästään, oikeesti pelkää ihmiskontakteja...

Tuollaista elämäni on ollut jo 11 vuotta. Joulun vietin juuri täysin yksin, nyt uv makaan sängyssä ja katson leffaa, kohta nukkumaan. Eihän tää mitään elämää ole mutta minkäs teet.

Itse olen myös yksinäinen. Tuskin muuten täällä tällaisena iltana kirjoittaisin. Lapsena oli joitakin kavereita, mutta sen jälkeen muutto ja kiusaaminen. Sitten ei oikeastaan ole ollut ketään jota kaveriksi kutsua. Olen ehkä jotenkin menettänyt luottamuksen muihin ja olen liian varovaista seuraa ainakin aluksi. En ole kiinnostava sosiaalinen ihminen. Haluan silti uskoa muihin, mutta jotenkin aina saanut vaan ikäviä kokemuksia. Ymmärrän sen, että itsessäkin syytä tähän tilanteeseen. En vaan osaa olla sellainen luonteva ja kiinnostava tyyppi. Välillä tuntuu, että en kestä enää. Haluaisin jonkun jonka kanssa kokea asioita. Monesti arki on todella tylsää ja nyt olen vielä työtönkin. Yksin ei tule enää tehtyä asioita ja minulla on myös joitakin pelkoja menneisyydestä jäänyt ja senkään takia ei ole aina kiva mennä yksin vaan olisi todella ihanaa, että joskus joku tulisi mukaan.

Luin tuota testaa markkina-arvosi ketjua. Siitä tuli mieleen se kuinka noloa se olisi jos olisi sellaisessa tilanteessa missä pitäisi kumppanille kertoa, että ei omista kavereita. Ei varmaan mikään plussa nuorelle naiselle, joka on muutenkin sosiaalisesti "kömpelö". No, ei tämä nyt ole ajankohtainen vaan minulla ei ole tietoakaan kenestäkään. Hävettää ja ahdistaa kyllä tämä tilanne kaikin puolin. Itse olisin valmis varmaan ottamaan kumppaniksikin kenet vaan joka kohtelisi minua hyvin sillä en jaksa enää yksin. Oikeastaan se voisikin olla hyvä asia, kun olisi kumppani joka olisi samantyylinen ja voisi selättää yksinäisyyden näin. Tietysti myös niitä hyviä kavereita kaipaisin myös. Koitetaan jaksaa. Pitäisi saada suunta muutettua, mutta en tiedä miten.

Vierailija kirjoitti:

Ei taida olla yksinäisiä enää palstalla.

Itse olen täällä lähes joka ilta. Riippuvaisuus jo tullut. 

Kouluaikana mulla ei ollut kavereita, koska jotenkin koin itseni niin nollaksi, etten uskaltanut puhua kenellekään.

Sittemmin vanhennuttuani ajattelin että ihassama, ja nykyään lörpötän kaikille. Töissä tietysti, hississä, kotitalon ovella, roskiskatoksessa, joskus kaupassakin, missä vaan joku asia tulee mieleen.

Ongelma on riesanaapurit joille tulee asiaa oven taakse ja kaverit jotka tuppaa yökylään aiheella tehdään jotain hyvää ruokaa ja katsotaan leffaa, ja mä hankin safkat.

Mutta en valita, tänäänkin on naapuri käynyt toivottamassa uusia vuosia.

Miettikää ensin, kestättekö sosiaalisuutta keneltä tahansa, naapurin mummoltakin ja jos kestätte niin alatte lörpöttää.

Vierailija kirjoitti:

Kouluaikana mulla ei ollut kavereita, koska jotenkin koin itseni niin nollaksi, etten uskaltanut puhua kenellekään.

Sittemmin vanhennuttuani ajattelin että ihassama, ja nykyään lörpötän kaikille. Töissä tietysti, hississä, kotitalon ovella, roskiskatoksessa, joskus kaupassakin, missä vaan joku asia tulee mieleen.

Ongelma on riesanaapurit joille tulee asiaa oven taakse ja kaverit jotka tuppaa yökylään aiheella tehdään jotain hyvää ruokaa ja katsotaan leffaa, ja mä hankin safkat.

Mutta en valita, tänäänkin on naapuri käynyt toivottamassa uusia vuosia.

Miettikää ensin, kestättekö sosiaalisuutta keneltä tahansa, naapurin mummoltakin ja jos kestätte niin alatte lörpöttää.

Yritän olla ystävällinen kaikille, mutta toisaalta kaipaan juuri sitä samanhenkistä seuraa. Siinä mielessä en varmaan kovin kauaa jaksaisi small talk puhetta.Tietysti tulisi hyvä mieli hetkeksi, mutta en tiedä riittäisikö se. Ei varmaan enää. Tänne saisi kyllä nyt tuppautua, vaikka te kaikki ihmiset silti. En pistäisi ollenkaan pahakseni.

Ihan tavallista elämää. Nytkin ollaan kavereiden kanssa juhlistamassa uutta vuotta ja dokataan yhdessä.

Olisi mukava kutsua teidät kaikki tänne. Tarjoilut olisivat tosin melko kehnot ja seurakin melko tavanomaista.

Puhun kyllä ihmisille, tuntemattomillekin, mutta silti mitään sosiaalista elämää ei synny. En oikein pysty harrastamaan, joten mitään vakiintuneita piirejä ei ole. Lapsilla on kavereita ja näiden vanhempia näen, mutten ystävysty. Joitakin vanhoja kavereita on, mutta näen niin harvoin, ettei se riitä poistamaan yksinäisyyttä. Etenkin illat ja juhlat raskaita. Ei ole ketään, joita kutsua. Mieskin etäinen ja epäsosiaalinen. Itse olen ulospäinsuuntautunut ja kärsin päivästä toiseen.

Ap ei ole somessa, mutta kirjoittaa silti vauvapalstalle.

Seems Legit.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tavallista elämää. Nytkin ollaan kavereiden kanssa juhlistamassa uutta vuotta ja dokataan yhdessä.

Joo, mäkin kaveriton, köyhä ja aasialainen mies vietän ihan tavallista suomalaisen miljonäärinaisen elämää yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Puhun kyllä ihmisille, tuntemattomillekin, mutta silti mitään sosiaalista elämää ei synny. En oikein pysty harrastamaan, joten mitään vakiintuneita piirejä ei ole. Lapsilla on kavereita ja näiden vanhempia näen, mutten ystävysty. Joitakin vanhoja kavereita on, mutta näen niin harvoin, ettei se riitä poistamaan yksinäisyyttä. Etenkin illat ja juhlat raskaita. Ei ole ketään, joita kutsua. Mieskin etäinen ja epäsosiaalinen. Itse olen ulospäinsuuntautunut ja kärsin päivästä toiseen.

Eikö niiden lasten kaverien vanhempien kanssa olisi helpoin ystävystyä? Vai onko kaikilla jo niin vakiintuneet piirit ja omat ystävät?

Vierailija kirjoitti:

Kouluaikana mulla ei ollut kavereita, koska jotenkin koin itseni niin nollaksi, etten uskaltanut puhua kenellekään.

Sittemmin vanhennuttuani ajattelin että ihassama, ja nykyään lörpötän kaikille. Töissä tietysti, hississä, kotitalon ovella, roskiskatoksessa, joskus kaupassakin, missä vaan joku asia tulee mieleen.

Ongelma on riesanaapurit joille tulee asiaa oven taakse ja kaverit jotka tuppaa yökylään aiheella tehdään jotain hyvää ruokaa ja katsotaan leffaa, ja mä hankin safkat.

Mutta en valita, tänäänkin on naapuri käynyt toivottamassa uusia vuosia.

Miettikää ensin, kestättekö sosiaalisuutta keneltä tahansa, naapurin mummoltakin ja jos kestätte niin alatte lörpöttää.

Tämä tapahtuu monille ihmisille vanhemmiten! Häpeä poistuu ja alkaa jutella tuntemattomille.

Mulle kävi samat "tuttavien hankinnassa"; pelästyin vähän reaktiotani kun naapurin tädin kuoltua olin helpottunut, että ei tarvinnut jaksaa sitä höpötystä joka päivä rapussa. Periaatteessa oli mukava ja välittävä ihminen, mutta mitä yhteistä on 30-vuotiaalla yh:lla ja yli 6-kymppisellä eläkeläisellä? Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olisi toki ikäerosta huolimatta voinut olla, mutta ei meillä kyllä ollut. Tämän jälkeen olen ruvennut yksinäisyydestä huolimatta miettimään, kenen kanssa haluan olla.

Mulla oli kavereita viiskymppiseksi asti, sitten vaan yks toisensa jälkeen ystävyyssuhteet kuihtuivat, kaikki vähän eri syistä. Yksin olen ollut jo vuosia, muuten sen kestää kohtuullisen hyvin, mutta juhlapyhät on ankeita. Vappuna katson kateellisena Kaivarissa kaveriporukoita, joilla on ihan mielettömät picnicit siellä ja töissä kuuntelen ihmisten juhannussuunnitelmia, joihin tuntuu kuuluvan iso joukko kavereita ja joku valtava kartano järven rannalla.

En ole viitsinyt haikailla vanhojen kavereiden perään, ei ne koskaan mitään erityisen hyviä ystäviä ollut. Eivät jaksaneet kuunnella edes puolikasta lausetta loppuun, koko aika piti vain kuunnella ja tukea. Yhtä laihaa kaunista ihmistä tsemppasin vuosikaudet että joo, oot ihan mielettömän hyvännäköinen ja se vaan jaksoi marmattaa ulkonäöstään. Toinen haukkui aviomiestään mulle päivittäin, kolmas haukkui työpaikkaansa. Koskaan ei kiinnostanut puhua mistään yleisistä asioista tai kysäistä, mitä mulle kuuluu. Juu ei kiitos enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhun kyllä ihmisille, tuntemattomillekin, mutta silti mitään sosiaalista elämää ei synny. En oikein pysty harrastamaan, joten mitään vakiintuneita piirejä ei ole. Lapsilla on kavereita ja näiden vanhempia näen, mutten ystävysty. Joitakin vanhoja kavereita on, mutta näen niin harvoin, ettei se riitä poistamaan yksinäisyyttä. Etenkin illat ja juhlat raskaita. Ei ole ketään, joita kutsua. Mieskin etäinen ja epäsosiaalinen. Itse olen ulospäinsuuntautunut ja kärsin päivästä toiseen.

Eikö niiden lasten kaverien vanhempien kanssa olisi helpoin ystävystyä? Vai onko kaikilla jo niin vakiintuneet piirit ja omat ystävät?

Ei ole aikaa, kaikki on omissa hommissaan kiinni ja niin kiireisiä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kavereita viiskymppiseksi asti, sitten vaan yks toisensa jälkeen ystävyyssuhteet kuihtuivat, kaikki vähän eri syistä. Yksin olen ollut jo vuosia, muuten sen kestää kohtuullisen hyvin, mutta juhlapyhät on ankeita. Vappuna katson kateellisena Kaivarissa kaveriporukoita, joilla on ihan mielettömät picnicit siellä ja töissä kuuntelen ihmisten juhannussuunnitelmia, joihin tuntuu kuuluvan iso joukko kavereita ja joku valtava kartano järven rannalla.

En ole viitsinyt haikailla vanhojen kavereiden perään, ei ne koskaan mitään erityisen hyviä ystäviä ollut. Eivät jaksaneet kuunnella edes puolikasta lausetta loppuun, koko aika piti vain kuunnella ja tukea. Yhtä laihaa kaunista ihmistä tsemppasin vuosikaudet että joo, oot ihan mielettömän hyvännäköinen ja se vaan jaksoi marmattaa ulkonäöstään. Toinen haukkui aviomiestään mulle päivittäin, kolmas haukkui työpaikkaansa. Koskaan ei kiinnostanut puhua mistään yleisistä asioista tai kysäistä, mitä mulle kuuluu. Juu ei kiitos enää.

Noita kaveriporukoita ja perheitä nähdessäni tunnen suunnatonta raivoa, vihaa, kateutta ja katkeruutta enkä koe olevani samaa ihmislajia heidän kanssaan. Jos pitäisi siis valita pelastanko vaikka palavasta talosta juopon vai perheen niin valitsisin varmaan sen juopon.

Miten joidenkin on vaikea uskoa, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät halua ystäviä, vaan valitsevat omasta tahdostaan olla yksin? Minulla on kaksi hyvää ystävää, eli en ole täysin yksin, mutta en näe heitä juurikaan. Juttelen kyllä joka päivä somessa heidän kanssaan. Olen introvertti ja viihdyn parhaiten yksin, kun saan päättää mitä teen, missä ja milloin. Olen varmaan sitten vaan itsekäs :D

Mulla on ollu aika yksinäistä koko elämä. Nyt oon 22 v nainen. Ei oo seurustelusuhteita ollu eikä läheisiä kavereita pitkään aikaan. Joitain suht etäisiä kavereita näen välillä. Kohta amk loppu ja sitten muutan ulkomaille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kouluaikana mulla ei ollut kavereita, koska jotenkin koin itseni niin nollaksi, etten uskaltanut puhua kenellekään.

Sittemmin vanhennuttuani ajattelin että ihassama, ja nykyään lörpötän kaikille. Töissä tietysti, hississä, kotitalon ovella, roskiskatoksessa, joskus kaupassakin, missä vaan joku asia tulee mieleen.

Ongelma on riesanaapurit joille tulee asiaa oven taakse ja kaverit jotka tuppaa yökylään aiheella tehdään jotain hyvää ruokaa ja katsotaan leffaa, ja mä hankin safkat.

Mutta en valita, tänäänkin on naapuri käynyt toivottamassa uusia vuosia.

Miettikää ensin, kestättekö sosiaalisuutta keneltä tahansa, naapurin mummoltakin ja jos kestätte niin alatte lörpöttää.

Yritän olla ystävällinen kaikille, mutta toisaalta kaipaan juuri sitä samanhenkistä seuraa. Siinä mielessä en varmaan kovin kauaa jaksaisi small talk puhetta.Tietysti tulisi hyvä mieli hetkeksi, mutta en tiedä riittäisikö se. Ei varmaan enää. Tänne saisi kyllä nyt tuppautua, vaikka te kaikki ihmiset silti. En pistäisi ollenkaan pahakseni.

Mä en osaa small talkia... siis jos toinen on puhelias niin ok tai jos on jotain ees vähän yhteistä kiinnostuksen kohdetta niin joo. Mut jos pitäis vaan jutustella jutustelun ilosta niin....ei. en keksi mitään.