Lue keskustelun säännöt.
Millaista muiden kaverittomien elämä?
Entinen mies
31.12.2018 |
Minulla ei ole kavereita, ts. en vietä vapaa-aikaani muuten kuin yksin, enkä ole yhteydessä kenenkään kanssa, someakaan ei ole.
Käyn töissä ja työkaverit ovat minun ainoa sosiaalinen piiri ja ihmiskontakti. Onnekseni ovat mukavia ihmisiä.
Välillä tuntuu vähän raskaalta, vaikka periaatteessa pärjään näinkin. Tulee ahdistuneita ajatuksia, masennusta kausittain ja muuta negatiivisuutta. Moni syy on ajanut tähän tilanteeseen, valikoivuus, epävarmuus jne. Nyt viime aikoina on alkanut taas kuppi täyttyä tästä ja ajattelinkin jo että tämä on varmaan viimeinen kokonainen vuosi jonka elän.
Miten te muut vastaavassa tilanteessa elävät jaksatte asian kanssa?
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Olen onnnellinen kun päääsin pois amiksesta. En olee nähnyt paiinajaiisikaan.
Poliitikkojeen tehtääävä oliisi mietttiä energian kääyttöä ihmiseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti jaksan: erityisesti viime aikoina olen nähnyt jatkuvasti unia joissa minulla on kavereita, yleensä lapsuudesta koska silloin niitä vielä oli. Tunnen samanlaista vihaa ja katkeruutta iloisesti yhdessä olevia ihmisiä kohtaan kuin varmaan joku lapseton tuntee nähdessään äitejä lasten kanssa. Mietin yksinäisyyttäni nykyään oikeastaan aamusta iltaan, samalla kun elän elämääni, jossa ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhemmat ja terapeutti. Olen kylläkin niin masentunut etten oikeasti jaksaisi puhua ihmisille mitään perus "ihanat lumipuut, oi onpa ihanaa kun tulee kesä, oi ihanauuden ihanuutta" - juttuja muutenkaan.
Olen hyvässä parisuhteessa, enkä kaipaa kavereita.
Olen koko ikäni ollut yksinäinen susi, enkä ole, todennäköisesti lapsuuden rikkonaisuuden vuoksi, osannut koskaan luoda kaverisuhteita tai pitää niitä ymmä.
Moi moi tuttuja oli kyllä nuoruudessa, mutta ne jäivät sille asteelle, ryyppy-ja sekoiluseuraksi :-)
Olen aina satsannut täysillä parisuhteeseen, sillä koen saavani siitä kaiken sen mitä elämääni kaipaan.
Nyt löydettyäni samanlaisen yksinäisen introvertin, introvertteilemme yhdessä, teemme lähestulkoon kaiken kaksin, emmekä kaipaa muuta seuraa elämäämme.
Mene baariin jos tarviit kavereita. Niitä löytyy. Tarjoat kaljan niin löytyy pian kolme.
Sama tilanne muuten, mutta olen parisuhteessa. Sitä koittaa keksiä itselleen kehittävää/mieluisaa tekemistä. Vaikka raskaalta se elämä tuntuu ilman kavereita, välillä tulee niin negatiiviseksi että tuntee olevansa puolisollekin pelkkä taakka. Samanhenkisiä ihmisiä on jotenkin vaikea löytää, ei kiinnosta some tai baareissa notkuminen.
M30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen parisuhteessa, mutta ois silti kiva olla kavereita....
Normiarki menee ihan ookoo kun ei aikaakaan ole niin älyttömästi, mutta viikonloppuisin ois kiva nähdä kavereita. Ois kiva kun ois joku jota pyytää välillä istumaan iltaa, viihteelle, leffaan, viettämään aikaa ja höpöttämään.
Mulla ei aikuisena oo kavereita juuri ollu. Pari sellasta joota joskus näkee, mutta eipä niistäkään yleensä mitään kuulu ellei itse ole aina aktiivinen osapuoli...tuskin siis niille juuri merkitsen kun hyvin näyttää voivan unohtaa ellen soittele.
Pärjään hyvin koiran kanssa, opettele sinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistusta, masennusta ja just niitä negatiivisia ajatuksia podetaan täälläkin, ihan kroonisesti. Mulla on usein aika epätodellinen olo itseni kanssa, tuntuu etten ole oikeasti olemassakaan. Vapaa-aika kuluu lähinnä kotona neljän seinän sisällä, en jaksa enää lähteä yksin minnekään. Kotona kuuntelen musiikkia ja katselen elokuvia ja surffaan netissä. Aika sietämättömältä tämä elämä tuntuu useimmiten, mietin itsemurhaa välillä ja toivon usein että tulisi joku tappava sairaus.
Työtön ja vietän aikani kotona. Kuin hidasta ja tuskallista kuolemaa. On minulta kysytty kyllä miksi minulla ei lapsena ollut harrastuksia. Vanhempieni selitys oli aina, ettei ole varaa. Piti olla kotona ja pysyä turvassa. Jäähylle pistettiin seisomaan jo siitä, että sain kaatuessa mustelman. Äitini oli ylisuojeleva narsisti. Näki minut ainoastaan itsensä jatkeena, eristi muusta maailmasta ja yritti väkivalloin hallita minua. Kavereita ei siis minulla ollut. Jotkut toki viihtyvät yksin, mutta mina en viihdy -- masentaa, ahdistaa, sydämeen sattuu ja vie kaikki voimat olla kokoajan yksin. Sukulaisiin ja terapeuttiin pidän yhteyttä, mutta se ei ole sama asia kuin jos olisi kavereita. Yksinäinen voi olla vaikka ympärillä on miljoona. Pahempaa se on jos on ekstrovertti ja vieläpahempaa jos on erityisherkkä ekstrovertti. Erityisherkkyys vain voimistaa kaikkia kokemuksia, joten yksinäisyys tuntuu vain kahta kauheammalta. Välillä mietin onko minulla mitään, miksi edes elän tai kuka olen. Joskus mietin huomaako kukaan jos jokupäivä lakkaan olemasta. En kuitenkaan pysty siihen. Sellaista on elämäni , tyhjää, merkityksetöntä, mautonta, väritöntä ja tylsää. Ei mahdollisuutta päästä joskus edes töihin jotta voisi olla merkityksellinen edes muille ja elää ede muiden vuoksi. Sillä ei ole enää mitään syytä olla merkityksellinen itselle ja elää itsensä takia. Se osa on jo minusta kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ei mullakaan ole ketään. Vietin joulun ja nyt uudenvuoden ihan omissa oloissani. Eli en vietä mitään "juhlia", päinvastoin yritän häivyttää ne mielestäni ja keskityn johonkin omaan tekemiseen.
Muutin jopa ulkomaille, sillä ajattelin että erilaisessa ympäristössä en koe yksinäisyyttä niin musertavana. Erityisesti talven pimeä aika on pahinta, kun joudut vain kököttämään yksin kotona.
Mullekin tulee ajoittain noita epätoivon hetkiä, kun *tajuan*, että tällaista elämäni tulee olemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Kuin elävältä haudattu.
En osaa kuvitella, että enää ensi vuonna olisin tässä ihmettelemässä, mihin se vuosi meni.
Nuorempana yritin aktiivisesti hakeutua ihmisten pariin, löytää kavereita ja jopa elinkumppanin. Enää en jaksa enkä viitsi. Turhauttavaa touhua.
Olen 33-vuotias mies ja nykyään viihdyn yksin erittäin hyvin. Yhtään kaveria ei ole. Äiti ja isä ja sukulaiset ovat ainoita ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä. Osallistun heidän juhliin, häihin yms. Ja sitten on työkaverit, joita näen vain töissä. Muuten olen aina yksin.
Joskus 20-vuotiaana yksin oleminen oli kauheata. Suorastaan epätoivoisesti yritin etsiä kavereita netistä yms. Olisin halunnut saada kaveriporukan joiden kanssa voi viettää uudet vuodet ja vaput. Joskus tapasinkin ihmisiä ja yritin kaverisoitua. Mutta lopputulos oli aina, se että jäin yksin.
Nykyään en edes halua enää kavereita. Viihdyn yksin. Matkustelen yksin ja käyn syömässä ulkona yksin. Olisi hirveätä, jos pitäisi aina raahata mukana se 10-hengen kaveriporukka joka paikkaan.
Kaikkeen tottuu, myös yksinäisyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin jaksan ilman kavereitakin. Oon oikeestaan tietoisesti lopettanu yhteydenpidon kaikkiin kavereihin, kun yksin on kivempaa. :D Yksinäisyys on aliarvostettua.
Minä en näe ystäviä vapaa-ajalla kun ei niitä enää ole.
Mutta töissä onneksi on mukavia työkavereita ja työt joista pidän. Elämässäni ei kirjaimellisesti ole muuta kuin työt, teen töitä sen 80-110 tuntia viikossa. Joten käyn kotona lähinnä nukkumassa (pomot kyllä vitsailee rakentavansa miulle sängyn työpaikalle 😅 ).
Ei ainakaan kerkeä kokea yksinäisyyttä, ja toisaalta on rahaa kaikkeen mitä nyt yksinelävä ihminen voi tarvita. Vapaa-aikaa ei toki rahan käyttöön ole, että sinänsä ristiriitaista. 😄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen hyvässä parisuhteessa, enkä kaipaa kavereita.
Olen koko ikäni ollut yksinäinen susi, enkä ole, todennäköisesti lapsuuden rikkonaisuuden vuoksi, osannut koskaan luoda kaverisuhteita tai pitää niitä ymmä.
Moi moi tuttuja oli kyllä nuoruudessa, mutta ne jäivät sille asteelle, ryyppy-ja sekoiluseuraksi :-)
Olen aina satsannut täysillä parisuhteeseen, sillä koen saavani siitä kaiken sen mitä elämääni kaipaan.
Nyt löydettyäni samanlaisen yksinäisen introvertin, introvertteilemme yhdessä, teemme lähestulkoon kaiken kaksin, emmekä kaipaa muuta seuraa elämäämme.
Kuin omasta suustani vuosi sitten, kunnes mies jätti. Nyt on aavistus kaipuuta muiden ihmisten seuraan, mutta niin hiljainen aavistus, että sen saa hukutettua arjen pauhuun.
Suosittelen muistamaan, että loppujen lopuksi yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, Koskenniemeä lainatakseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen onnnellinen kun päääsin pois amiksesta. En olee nähnyt paiinajaiisikaan.
Poliitikkojeen tehtääävä oliisi mietttiä energian kääyttöä ihmiseessä.
Mä oon ollu vttuuu itte tuolla. Mä oon nähny. Menee itte siiinne ja keskuustelllaan sitte. Vaikka kuiinka hyviin teet työösi niin sua haukutaaan sieellä ha hakataaan pskakasi. Mä en tonne jmalauta enäää mene.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen parisuhteessa, mutta ois silti kiva olla kavereita....
Normiarki menee ihan ookoo kun ei aikaakaan ole niin älyttömästi, mutta viikonloppuisin ois kiva nähdä kavereita. Ois kiva kun ois joku jota pyytää välillä istumaan iltaa, viihteelle, leffaan, viettämään aikaa ja höpöttämään.
Mulla ei aikuisena oo kavereita juuri ollu. Pari sellasta joota joskus näkee, mutta eipä niistäkään yleensä mitään kuulu ellei itse ole aina aktiivinen osapuoli...tuskin siis niille juuri merkitsen kun hyvin näyttää voivan unohtaa ellen soittele.
Aikuisena kaverien saaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä. Aikuisilla aikaa ei kuitenkaan ole. Siksi lapsena oli helpompi saada kavereita, oli aikaa ja mahdollisuuksia. Nyt kaikki keskittyvät vain omiin asioihinsa eivätkä anna tilaa toisilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen parisuhteessa, mutta ois silti kiva olla kavereita....
Normiarki menee ihan ookoo kun ei aikaakaan ole niin älyttömästi, mutta viikonloppuisin ois kiva nähdä kavereita. Ois kiva kun ois joku jota pyytää välillä istumaan iltaa, viihteelle, leffaan, viettämään aikaa ja höpöttämään.
Mulla ei aikuisena oo kavereita juuri ollu. Pari sellasta joota joskus näkee, mutta eipä niistäkään yleensä mitään kuulu ellei itse ole aina aktiivinen osapuoli...tuskin siis niille juuri merkitsen kun hyvin näyttää voivan unohtaa ellen soittele.Aikuisena kaverien saaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä. Aikuisilla aikaa ei kuitenkaan ole. Siksi lapsena oli helpompi saada kavereita, oli aikaa ja mahdollisuuksia. Nyt kaikki keskittyvät vain omiin asioihinsa eivätkä anna tilaa toisilleen.
Olen huomannut että aikuisena kaveripiiriä myös rakennetaan tietoisesti tietynlaiseksi, toisin kuin lapsena. Lapsena riitti että oli kivaa yhdessä ja oltiin avoimempia muiden taustoille. Aikuisiässä ihminen on oppinut että pitää olla tietynlainen elämä ja ystävistä pitää olla jotain hyötyä. Ihan sama onko edes kivaa, mutta ihmisen kanssa voi olla "ystävä" jos hän sopii omaan käsikirjoitukseen.
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei mullakaan ole ketään. Vietin joulun ja nyt uudenvuoden ihan omissa oloissani. Eli en vietä mitään "juhlia", päinvastoin yritän häivyttää ne mielestäni ja keskityn johonkin omaan tekemiseen.
Muutin jopa ulkomaille, sillä ajattelin että erilaisessa ympäristössä en koe yksinäisyyttä niin musertavana. Erityisesti talven pimeä aika on pahinta, kun joudut vain kököttämään yksin kotona.
Mullekin tulee ajoittain noita epätoivon hetkiä, kun *tajuan*, että tällaista elämäni tulee olemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Kuin elävältä haudattu.
En osaa kuvitella, että enää ensi vuonna olisin tässä ihmettelemässä, mihin se vuosi meni.
Nuorempana yritin aktiivisesti hakeutua ihmisten pariin, löytää kavereita ja jopa elinkumppanin. Enää en jaksa enkä viitsi. Turhauttavaa touhua.
Muutit ulkomaille muttei auttanut? Kerro lisää. Olen nimittäin miettinyt tuotakin.
t. Eräs yksinäinen
Olen onnnellinen kun päääsin pois amiksesta. En olee nähnyt paiinajaiisikaan.