Lue keskustelun säännöt.
Miksi nykymusiikki on sellaista kuin se on
31.12.2018 |
Vahingossa kuulin Dire Straitsia äsken ja jäin ihmettelemään, että ei niin kauhean kauan sitten tehtiin esimerkiksi tällaista. Ei enää.
Miksi?
Kommentit (59)
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkasen isot luulot itsestään tällä "muusikolla".
Kitararun*kauksesta puheen ollen kyse on siitä onko soitossa sielu mukana vai onko se vaan teknistä nopeaa suorittamista. Nykysankareilla menee ihan liian usein jälkimmäisen puolelle, nykysäveltäjillä myös.
Ahaa, taas näitä kavereita, jolloin ennen kaikki oli parempaa. Se että käytän termiä kitararunkkaus, tarkoittaa itelle kaikkea tällä spektrillä:
Jatkanko, vai joko tajuat että koitan puhua siitä miten jokaista tyyliä ja suuntaa on tarjolla uskomattomalla taituuruden tasolla, mistä knopflerin pappa voi olla kateellinen.
Eka oli joku kotonaan vahvistinta testaileva näppäilijä jonka kappaleen läpihakkaaminen sai pään särkemään ennen puoltaväliä, en tiedä paraniko se lopussa, toka oli laiho joka soitti vivaldia vähän sinnepäin säröefekteillä ja kolmas joku katusoittava klassinen kitaristi. Kolme ihan eri tyylisuuntaa joissa ehkä yhteistä knopflerin kanssa on se että jokaisella on kitara kourassa.
Kitaristimausta on turha yrittää etsiä lopullista totuutta mutta eipä noissa esimerkeissäsi sitä uskomatonta taituruuttakaan tuntunut löytyvän. Muutenkin sanoin ettei kyse ole pelkästä taidosta tai nopeudesta vaan siitä että kappaleissa ja esityksessä on myös sielua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkasen isot luulot itsestään tällä "muusikolla".
Kitararun*kauksesta puheen ollen kyse on siitä onko soitossa sielu mukana vai onko se vaan teknistä nopeaa suorittamista. Nykysankareilla menee ihan liian usein jälkimmäisen puolelle, nykysäveltäjillä myös.
Ahaa, taas näitä kavereita, jolloin ennen kaikki oli parempaa. Se että käytän termiä kitararunkkaus, tarkoittaa itelle kaikkea tällä spektrillä:
Jatkanko, vai joko tajuat että koitan puhua siitä miten jokaista tyyliä ja suuntaa on tarjolla uskomattomalla taituuruden tasolla, mistä knopflerin pappa voi olla kateellinen.
Lopettakaa heti kitararunkkauksesta puhuminen. Riski sille että Yngvie Malmsteen mainitaan on liian suuri! Oops...
Noooouuuuuhhh.....
Vierailija kirjoitti:
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkasen isot luulot itsestään tällä "muusikolla".
Kitararun*kauksesta puheen ollen kyse on siitä onko soitossa sielu mukana vai onko se vaan teknistä nopeaa suorittamista. Nykysankareilla menee ihan liian usein jälkimmäisen puolelle, nykysäveltäjillä myös.
Ahaa, taas näitä kavereita, jolloin ennen kaikki oli parempaa. Se että käytän termiä kitararunkkaus, tarkoittaa itelle kaikkea tällä spektrillä:
Jatkanko, vai joko tajuat että koitan puhua siitä miten jokaista tyyliä ja suuntaa on tarjolla uskomattomalla taituuruden tasolla, mistä knopflerin pappa voi olla kateellinen.
Eka oli joku kotonaan vahvistinta testaileva näppäilijä jonka kappaleen läpihakkaaminen sai pään särkemään ennen puoltaväliä, en tiedä paraniko se lopussa, toka oli laiho joka soitti vivaldia vähän sinnepäin säröefekteillä ja kolmas joku katusoittava klassinen kitaristi. Kolme ihan eri tyylisuuntaa joissa ehkä yhteistä knopflerin kanssa on se että jokaisella on kitara kourassa.
Kitaristimausta on turha yrittää etsiä lopullista totuutta mutta eipä noissa esimerkeissäsi sitä uskomatonta taituruuttakaan tuntunut löytyvän. Muutenkin sanoin ettei kyse ole pelkästä taidosta tai nopeudesta vaan siitä että kappaleissa ja esityksessä on myös sielua.
Tämä kertoo siitä eniten, miten eri tavalla ihmiset kuulevat asioita.
Riisinpoimija-hattu päässä olkkarissa kitaroiva kaveri nauttii picking - kitaristien keskuudessa suurta suosiota ja arvostusta uuniikista sekä personaalisesta tyylistä, joka on samalla todella tarkka.
Toinen on kotimainen Aleksi Laiho, joka on valittu maailman parhaaksi heavy kitaristisi toistamiseen
Kolmas on kyllä myös picking tyylin soittaja, mutta hieman eristä kulmasta, joka kyllä myös soittaa samalla tyylillä kuin knopler, eli picking.
2/3 antamastani esimerkistä käyttää samaa soittotyyliä (finger style tai picking) , mutta eri genreä kuin mark - pappa. Ja se oli hieman pointtini myös linkatessa kys videot.
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkasen isot luulot itsestään tällä "muusikolla".
Kitararun*kauksesta puheen ollen kyse on siitä onko soitossa sielu mukana vai onko se vaan teknistä nopeaa suorittamista. Nykysankareilla menee ihan liian usein jälkimmäisen puolelle, nykysäveltäjillä myös.
Ahaa, taas näitä kavereita, jolloin ennen kaikki oli parempaa. Se että käytän termiä kitararunkkaus, tarkoittaa itelle kaikkea tällä spektrillä:
Jatkanko, vai joko tajuat että koitan puhua siitä miten jokaista tyyliä ja suuntaa on tarjolla uskomattomalla taituuruden tasolla, mistä knopflerin pappa voi olla kateellinen.
Eka oli joku kotonaan vahvistinta testaileva näppäilijä jonka kappaleen läpihakkaaminen sai pään särkemään ennen puoltaväliä, en tiedä paraniko se lopussa, toka oli laiho joka soitti vivaldia vähän sinnepäin säröefekteillä ja kolmas joku katusoittava klassinen kitaristi. Kolme ihan eri tyylisuuntaa joissa ehkä yhteistä knopflerin kanssa on se että jokaisella on kitara kourassa.
Kitaristimausta on turha yrittää etsiä lopullista totuutta mutta eipä noissa esimerkeissäsi sitä uskomatonta taituruuttakaan tuntunut löytyvän. Muutenkin sanoin ettei kyse ole pelkästä taidosta tai nopeudesta vaan siitä että kappaleissa ja esityksessä on myös sielua.
Tämä kertoo siitä eniten, miten eri tavalla ihmiset kuulevat asioita.
Riisinpoimija-hattu päässä olkkarissa kitaroiva kaveri nauttii picking - kitaristien keskuudessa suurta suosiota ja arvostusta uuniikista sekä personaalisesta tyylistä, joka on samalla todella tarkka.
Toinen on kotimainen Aleksi Laiho, joka on valittu maailman parhaaksi heavy kitaristisi toistamiseen
Kolmas on kyllä myös picking tyylin soittaja, mutta hieman eristä kulmasta, joka kyllä myös soittaa samalla tyylillä kuin knopler, eli picking.2/3 antamastani esimerkistä käyttää samaa soittotyyliä (finger style tai picking) , mutta eri genreä kuin mark - pappa. Ja se oli hieman pointtini myös linkatessa kys videot.
Picking? Sekö kitaristissa onkin pääasia eikä esitykset eli musiikki? Esim. Laiho voi olla hyvä mutta veikkaan että Laiho saisi tuon kappaleen soitettua paremminkin.
Muutenkin jos esim. vähintään 50% nykykitaristeista on opetellut hendrixinsä niin tekeekö se hendrixistä vähemmän hyvän soittajan tai muusikon?
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sir-Selostaja kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkasen isot luulot itsestään tällä "muusikolla".
Kitararun*kauksesta puheen ollen kyse on siitä onko soitossa sielu mukana vai onko se vaan teknistä nopeaa suorittamista. Nykysankareilla menee ihan liian usein jälkimmäisen puolelle, nykysäveltäjillä myös.
Ahaa, taas näitä kavereita, jolloin ennen kaikki oli parempaa. Se että käytän termiä kitararunkkaus, tarkoittaa itelle kaikkea tällä spektrillä:
Jatkanko, vai joko tajuat että koitan puhua siitä miten jokaista tyyliä ja suuntaa on tarjolla uskomattomalla taituuruden tasolla, mistä knopflerin pappa voi olla kateellinen.
Eka oli joku kotonaan vahvistinta testaileva näppäilijä jonka kappaleen läpihakkaaminen sai pään särkemään ennen puoltaväliä, en tiedä paraniko se lopussa, toka oli laiho joka soitti vivaldia vähän sinnepäin säröefekteillä ja kolmas joku katusoittava klassinen kitaristi. Kolme ihan eri tyylisuuntaa joissa ehkä yhteistä knopflerin kanssa on se että jokaisella on kitara kourassa.
Kitaristimausta on turha yrittää etsiä lopullista totuutta mutta eipä noissa esimerkeissäsi sitä uskomatonta taituruuttakaan tuntunut löytyvän. Muutenkin sanoin ettei kyse ole pelkästä taidosta tai nopeudesta vaan siitä että kappaleissa ja esityksessä on myös sielua.
Tämä kertoo siitä eniten, miten eri tavalla ihmiset kuulevat asioita.
Riisinpoimija-hattu päässä olkkarissa kitaroiva kaveri nauttii picking - kitaristien keskuudessa suurta suosiota ja arvostusta uuniikista sekä personaalisesta tyylistä, joka on samalla todella tarkka.
Toinen on kotimainen Aleksi Laiho, joka on valittu maailman parhaaksi heavy kitaristisi toistamiseen
Kolmas on kyllä myös picking tyylin soittaja, mutta hieman eristä kulmasta, joka kyllä myös soittaa samalla tyylillä kuin knopler, eli picking.2/3 antamastani esimerkistä käyttää samaa soittotyyliä (finger style tai picking) , mutta eri genreä kuin mark - pappa. Ja se oli hieman pointtini myös linkatessa kys videot.
Noin klassista kitaraa soittaneena siinä olkihattuhemmon tekniikassa ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista. Mutta jos joku siitä diggaa niin siitä vaan, eivät tarvi minun hyväksyntääni.
Minulle tuli mieleen köyhän miehen Albeniz.
https://m.youtube.com/watch?v=qImpg9RXhcM
Laiholta olisin odottanut parempaa, kuuntelin vähän alkua ja se oli aika laiska ja falski.
Sorry, tuli vähän negatiivinen arviointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohjoismaissa tehdään just nyt paljon hyvää musiikkia. Itseen uppoaa erityisesti vaikka Sammal ja ruåtsalainen Agusa. Suosittelen tutkimaan Kommun2:n ja Pancromaticin julkaisuita ja yllättymään positiivisesti. Svart julkaisee kanssa siellä täällä hyviä uusia levyjä.
Jos jazzista diggaa niin Suomi on täynnä mielenkiintoisia nuorehkoja artisteja. Tutustu alkajaisiksi levy-yhtiöihin We Jazz, Ozella ja Edition Records ja heidän artisteihinsa.
Ei näitä radiossa kuule mutta kyllä sitä hyvää musiikkia tehdään ja paljon. Se vain pitää kaivaa esiin.
Undergroud- ja indie-osasta on vuosikymmenestä toiseen laadukasta ja uuttaoivaltavaa. Ongelmana on se, että kyseinen musiikki tavoittaa aina suht pienen yleisön. Sieltä ei nouse listahittejä, joten ne eivät jää myöskään historiaan kuin pienelle piirille.
kyllä ainakin kasarin/ysärin indiebändit oli aika suuria silloin ja soivat radiossa yhä, ei niitä tarvinnut kovin kaivella mistään esiin, ihan itse nousivat kun tekivät tarpeeksi hyviä lauluja
Niin, 90-luvullahan indie/alternative -rock oli aivan mainstream-musiikkia. R.E.M. ja Nirvana olivat suosituimpia bändejä ylipäätään, ei pelkästään siinä omassa karsinassaan. Eri aikoina on erilainen musiikki "suuren yleisön" musiikkia, 70-luvullakin progebändit täyttivät stadioneita, mikä voi nykyään tuntua käsittämättömältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuoret tytöt kuuntelevat jotakin autotunella tehtyä laulun synteettistä vingutusta joka on suoraan konsolipeleistä tuttua niin kovin coolina?
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa kasarillakin tehdystä musiikista oli silkkaa kuraa. Parhaat muistetaan.
Kyllä mutta missä on 2000-luvun Bohemian Rhapsody, Hallowed Be Thy Name, Romeo & Juliet, Puppets, November Rain,...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikalaismusiikki on aina parasta. Monet kuuntelevat Järviradiota siellä tauttoa soivan vanhan iskelmän ja haitarimusiikin vuoksi.
Tämä piti paikkansa ehkä 2000-luvulle saakka, mutta ei enää. Viime vuosikymmenen teinihevaritkin kuunteli Maidenia ym., ei suinkaan nykybändejä.
Kuuntelisivat samaa musiikkia kuin vanhempansa? Erikoista - mutta ei mahdotonta. Tätä ei olekaan missään muussa genressä tapahtunut, ennakkoluulottomia nuo 2000-luvun teinihevarit.
Ehkäpä vanhempansa eivät kuunnelleet heviä nuorena.
Eikä musiikki muutenkaan ole ollut mitään kapinaa enää aikoihin. Samaa kuin kirjallisuus, teatteri, pelit ym.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa kasarillakin tehdystä musiikista oli silkkaa kuraa. Parhaat muistetaan.
Kyllä mutta missä on 2000-luvun Bohemian Rhapsody, Hallowed Be Thy Name, Romeo & Juliet, Puppets, November Rain,...?
Kaipa 2000-luvulla on hyviäkin kappaleita tehty mutta ne taitavat hukkua tuohon eniten striimattuun bulkkison*aan jota nuoriso striimaa koska sitä tuputetaan eniten radioissa ja muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohjoismaissa tehdään just nyt paljon hyvää musiikkia. Itseen uppoaa erityisesti vaikka Sammal ja ruåtsalainen Agusa. Suosittelen tutkimaan Kommun2:n ja Pancromaticin julkaisuita ja yllättymään positiivisesti. Svart julkaisee kanssa siellä täällä hyviä uusia levyjä.
Jos jazzista diggaa niin Suomi on täynnä mielenkiintoisia nuorehkoja artisteja. Tutustu alkajaisiksi levy-yhtiöihin We Jazz, Ozella ja Edition Records ja heidän artisteihinsa.
Ei näitä radiossa kuule mutta kyllä sitä hyvää musiikkia tehdään ja paljon. Se vain pitää kaivaa esiin.
Kiitos. Voitko laittaa lisää, pidin kuulemastani. Jazz tosin on hallussa, mutta en löydä enää mitään muuta musaa, kun en osaa etsiä. Ystäväni sitten kertovat aina kun löytävät jonkun uuden hyvän.
Sorry, tämä jäi vastaamatta. Kannattaa lähteä ihan vaikka bandcampin kautta liikkeelle. Googlen (bandcamp ozella) kautta pääset bandcampin ozella-sivulle:
https://ozellamusic.bandcamp.com/
Sitten vaikka tuon Agusan sivu:
https://agusaband.bandcamp.com/
Edition Records (josta linkit kanssa bandcampiin):
https://store.editionrecords.com/
we Jazz:
https://wejazzrecords.bandcamp.com/merch
Sieltä vaan klikkailemaan ja kuuntelemaan että mikä nappaa vai nappaako mikään.
Suomalaisia jazznimiä joita kannattaa etsiä (listattuna satunnaisessa mieleentulojärjestyksessä): Teemu Åkerblom, Timo Lassy, Max Zenger, Kaisa Mäensivu, Verneri Pohjola, Teppo Mäkynen, Kari Ikonen, Mopo, Arkaainen Verenhimo, Aki Rissanen, Aapo Heinonen.
Mukavaa kuuntelua!
Joka vuosikymmenellä on tehty hyvää ja huonoa musiikkia. Yleensä se huono katoaa viikoissa, kuukausissa tai viimeistää vuosissa. Hyvä jää elämään.
Toki sen hyvän musiikin määrä kasvaa, joten senkin laatu nousee.
Ja siksi on vaikeampaa päästä siihen kategoriaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin viime kesäloman aikana youtuben syövereistä aika mielenkiintoisia juttuja kun nykypoppi ja rockmusiikki alkoi tympiä. Vintagetyyliin poppikappaleita tuunaava Postmodern Jukebox on hauska idea vaihtuvilla esiintyjillään. Moni biisi ei alkuperäismuodossa iske välttämättä yhtään mutta nämä tekevät niille ihmeitä ja klassikotkin muuntuvat täysin, eivätkä huonompaan suuntaan nekään. Tuossa yksi suosikkini:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohjoismaissa tehdään just nyt paljon hyvää musiikkia. Itseen uppoaa erityisesti vaikka Sammal ja ruåtsalainen Agusa. Suosittelen tutkimaan Kommun2:n ja Pancromaticin julkaisuita ja yllättymään positiivisesti. Svart julkaisee kanssa siellä täällä hyviä uusia levyjä.
Jos jazzista diggaa niin Suomi on täynnä mielenkiintoisia nuorehkoja artisteja. Tutustu alkajaisiksi levy-yhtiöihin We Jazz, Ozella ja Edition Records ja heidän artisteihinsa.
Ei näitä radiossa kuule mutta kyllä sitä hyvää musiikkia tehdään ja paljon. Se vain pitää kaivaa esiin.
Undergroud- ja indie-osasta on vuosikymmenestä toiseen laadukasta ja uuttaoivaltavaa. Ongelmana on se, että kyseinen musiikki tavoittaa aina suht pienen yleisön. Sieltä ei nouse listahittejä, joten ne eivät jää myöskään historiaan kuin pienelle piirille.
kyllä ainakin kasarin/ysärin indiebändit oli aika suuria silloin ja soivat radiossa yhä, ei niitä tarvinnut kovin kaivella mistään esiin, ihan itse nousivat kun tekivät tarpeeksi hyviä lauluja
Niin, 90-luvullahan indie/alternative -rock oli aivan mainstream-musiikkia. R.E.M. ja Nirvana olivat suosituimpia bändejä ylipäätään, ei pelkästään siinä omassa karsinassaan. Eri aikoina on erilainen musiikki "suuren yleisön" musiikkia, 70-luvullakin progebändit täyttivät stadioneita, mikä voi nykyään tuntua käsittämättömältä.
En tykkää progesta, mutta ymmärrän silti jos joku siitä jotain saa. Nykymusiikista en.
En nyt sanoisi että ennen tehtiin parempaa. Abban biisit 70-luvulta ovat ihan ok, mutta pidemmän päälle aika yksitoikkoisia. Tai sitten vaikka Pink Floydin 1979 ilmestynyt The Wall josta jaksan kuunnella ainoastaan pari kappaletta (Another Brick in the Wall part 2, Comfortably Numb). Sinänsä muut albumin biisit ovat ihan ok, mutta miksi käyttää aikaa melko hyvien biisen kuunteluun kun voi aina kuunnella täysin hyviä biisejä.
70-luvulla syntyneenä eniten pidän 80-luvun musiikista, mutta joitain harvoja uudempiakin kappaleita on mielestäni tehty, esim. tämä Above & Beyond - thing called love vuodelta 2010 on minusta hieno kappale:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneenä eniten pidän 80-luvun musiikista, mutta joitain harvoja uudempiakin kappaleita on mielestäni tehty, esim. tämä Above & Beyond - thing called love vuodelta 2010 on minusta hieno kappale:
Lisäksi esim. vuodelta 2004 tämä Eric Prydzin Call On Me (olen tietysti mies :D)
Jos minulta kysytään niin alamäki alkoi MTV:n ja musiikkivideoiden myötä (🎶I want my MTV🎶 - eikös tämä keskustelu Dire Straitsista alkanut). Yhtäkkiä myhtävä tuote ei olekaan musiikki vaan artisti.
Toi 70-luvun folk on ihan oma lukunsa ja sitä kyllä riittää jos sitä kaipaa. Sieltä seasta löytyy sitten mitä omituisimpiakin himmeleitä kuten vaikka Comus: First Utterance. Melkoisen arvokas keräilylevy mutten kyllä tunne ketään joka sitä kestäisi kuunnella. Levynkannestakin saa painajaisia, musiikista puhumattakaan. Myyn oman kopioni ensimmäiselle €450 kouraan latovalle halukkaalle ;)