Tiedättekö perheitä jotka lapsia suojellakseen asuvat maaseudulla?

Maallemuuttajien lapsille pitää laittaa crossimopot mönkijät, rakentamattomilla tonteilla voi revitellä mielinmäärin!

ah maaseudun rauhaa!

Talvella maaseudun luontoharrastuksista ykkönen on moottorikelkkailu!

Omasta pihasta naapurin tontin läpi, pyörätietä pitkin ja parin pellon poikki pääsee useinkin viralliselle kelkkareitille.

Jos ei ole sitä kelkkareittiä, tienpietareita, metsäautoteitä ja peltoja riittää!

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että jos maalla haluaa asua, tulee miettiä myös mitä seurauksia siitä tulee, ja kantaa vastuu lapsille. Minun todellisuuteni lapsuudesta ja nuoruudesta maaseudulla oli tämä (tapahtui 90-ja 2000-luvuilla):

Ei kunnossapidettyjä ulkoilureittejä. Valaisemattomat ja hoitamattomat tiet. Talvisin peilikirkasta jäätä, keväisin routaa ja mutavelliä. Sienestämään ja marjastamaan toki pääsi helposti. Ei mahdollisuuksia harrastaa muita liikuntamuotoja. Lähin urheilutaloi 25 kilometrin päässä. 

Meillä ei ollut maatilaa eläimineen. Koiralle olisi ollut erinomainen elinympäristö, mutta vanhempani kieltäytyivät hankkimasta sitä koska pelkäsivät vaivannäköä. Vuosia sen perään itkin eikä allergioita ollut. Veli olisi puolestaan halunnut sen peltoauton tms, mutta vanhemmat kieltäytyivät.

Lähin kaveri asui 10 km päässä julkisen liikenteen tavoittamattomissa. 

Koulussa oli yhdistetyt luokat. Ei voinut opiskella muita kieliä englannin lisäksi, eikä mitään iltapäivätoimintaa järjestetty, kun koulu oli niin pieni. Musiikin, kuvataiteen yms. opetukseen oli kehnot resurssit, kun kaikki toiminta ruokailua myöten tapahtui samassa luokkahuoneessa. Liikunnassa oli välillä luokat 3.-6. samalla tunnilla. Oli aika rankkaa pienenä kolmaluokkalaisena esim. pelata sählyä 6 lk. kanssa.

Tykkäsin lukemisesta, mutta kirjastoon oli 25 km:n matka. Ollessani teini, kylältä lähti myös kauppa, ja lähin (pieni) kauppa oli 15 kilometrin päässä. Julkinen liikenne oli niin kallista, että edestakainen matka kirjastoon lohkaisi lähes kolmasosan kuukausirahasta. Lauantaisin meni kaksi bussia keskustaan koko päivänä. 

Koko kylässä oli lisäkseni neljä ikäistäni tyttöä. Heistä yhden kanssa ystävystyin. Niinhän se aikuisillakin menee, että joidenkin kanssa kemiat kohtaavat, useimpien kanssa ei.

Kulttuuri vanhempien keskuudessa tuntui etenkin näin jälkikäteen ajateltuna siltä, ettei juuri kukaan oikein erikseen ottanut aikaa ollakseen lasten kanssa. Tämä on toki saattanut nuorempien sukupolvien myötä muuttuakin, omat vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla. Silloin kun eivät olleet töissä, isäni oli aina metsätöissä, polttopuita tekemässä tai jotain tonttiin liittyvää huoltotoimenpidettä toimittamassa, äitini puolestaan suorastaan raatoi kasvimaalla ja muissa pihatöissä. Syksyt olivat yhtä marja-ja sienitalkoota, kun pihassakin kasvoi varmaan 20 marjapensasta. Lapset vain olivat siinä sivussa. (Ihan tiedoksi: lapselle ei riitä virikkeeksi viinimarjojen poimiminen.) Usein olimme aika yksinäisiä. Vanhemmat eivät voineet irrottautua puuhistaan vaikka katsoakseen kanssamme elokuvaa tai pelatakseen lautapelejä. Vapaa-aikakin oli siis työtä, ja joutenoloa tai jonkin rentouttavan ajanvietteen parissa toimimista pidettiin jotenkin huonona. 

Ollessani yläasteella, vanhemmat havahtuivat siihen, että kökin paljon yksinäni kotona. Tuolloin he alkoivat kuljettaa minua harrastuksiin keskustaan, mutta marmattivat usein siitä, että taas saa kuskata. 15-17-vuotiaan kaverien puutetta tämä ei paikannut, sillä sitä varten olisi tarvittu mahdollisuus sellaiseen olemiseen, jossa kukaan ei syyllistä autokyydeistä selän takana.

Lopulta väsyin maaseudun virikkeettömyyteen. Minulla oli sellainen olo, etten saa olla oma itseni ja tehdä niitä asioita joita haluaisin. Tuntui, että maailma ja elämä olivat jossain muualla. Lukioikäisenä masennuin vakavasti. Muutin pois heti lukion jälkeen, ja kesti vuosia saada elämänsä sellaiseen pisteeseen, että voi sanoa olevansa onnellinen. Maalle voi siis toki muuttaa, mutta pitää miettiä mikä tekee kenetkin onnelliseksi, lapsetkin. Sanoisin, että aktiivisuutta ja huomioimista tarvitaan enemmän kuin kaupungissa asuvalta. Lapset eivät voi maksaa hintaa aikuisten romanttisesta unelmasta.

Hybin pitkälle samantyylisiä kokemulsia.

Joskin pääsin jonkinverran nauttimaan

virikkeellisestä ympäristöstä maatilalla.

Pieni koulu, jossa pienet resurssit, ei samanhenkisiä kavereita, kiusaamista, johon ei puututtu.

Muuten, moni syrjäseudulla pullossa kasvatettu sortuu päihteisiin ja rikollisuuteen sitten kun sieltä umpiosta on pakko tulla ulos.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini päätti muuttaa lastensa kanssa 10000 asukkaan kunnasta takaisin n. 30 asukkaan kotikylälle keskelle ei mitään. Sieltä lähimpään kauppaan ja terveyskeskukseen on 50 km ja sairaalaan 250 km. Perusteena muutolle olivat liian isot ympyrät, kaupungin läheisyys ja koskemattoman luonnon puuttuminen.

Itse en pystyisi, puistattaa jo ajatuskin. Itse olen kotoisin juuri tuosta 10k asukkaan kunnasta, voisin ehkä muuttaakin takaisin jos siellä olisi enemmän palveluja ja elämää. Tosin nykyisessä kodissani n. 200k asukkaan kaupungissa on hyvä: anonymiteetti säilyy, palvelut ovat lähellä ja samaten hyvät lenkkimaastot. 

Olet muuttanut Paimiosta Turkuun.

Tiedän yhden perheen joka muutti maalle, kun ne pelkäsi että kaupungissa lapset oppii käyttämään huumeita ja voi jopa joutua pedofiilien uhriksi. Ei olisi kannattanut. Ensin nuorin lapsi kuoli syötyään metsässä myrkyllisen sienen, sitten vanhin lapsi tappoi itsensä kun se ei kestänyt maaseudun tylsyyttä, ja lopulta keskimmäinen lapsi jäi koulumatkalla lumiauran alle ja toivoo joka päivä että olisi kuollut siihen, koska se makaa neliraajahalvautuneena ja kovista kivuista kärsivänä loppuikänsä sairaalan letkuihin sidottuna.

Älkää muuttako maalle. Helsingin keskustaa parempaa paikkaa lapsille ei olekkaan.

Maaseudulla asuvat lapset kuolee useammin tapaturmaisesti kuin kaupunkilaiset.