mies kiusaa ja keppostelee kaiken aikaa

Hihittelijät hyysää tämmöisiä miehiä. Aina kun mies on pöyristyttävän pöljä, nainen hihittää. Mitä se tyhmä mies muuta ajattelee kuin että nainen tykkää tästä käytöksestä, vaikka itse asiassa naisen hihittelyn syy on puhdas hämmennys. Mutta se tyhmä mies on jäänyt sille asteelle, kun äiskä ja iskä niin nauroi kun olin tämmöinen viehättävä pelleilijä, niin tällä mennään tässä aikuisenakin vielä... Sitten lopulta se nainen lopettaa sen hihittelyn ja ihmettelee miten se mies voi olla noin pöljä. No on kai kun se on aina ollutkin semmoinen.

Älkää hihitelkö niille pöljille miehille. Kiertoon vaan saman tien.

Eka avomies oli samanlainen. Minä tein ruokaa, hän saattoi hiipiä taakse ja avata rintaliivien hakaset tai vetää housuja alas. Hänestä se oli hauskaa. Minusta se oli niin hauskaa, että jätin ruuanlaiton siihen, otin puhelimen,lompakon ja autonavaimet ja poistuin paikalta. Yhden kerran huusin vihaisena, mutta kun se ei tehonnut eikä mies mielestään tehnyt mitään väärää, niin ainoa keino oli joko jäädä kiusattavaksi tai lähteä.

Palattuani yritin puhua miehelle rauhallisesti siitä, että koin tekemisensä kiusaamisena. Miehen mielestä olin väärässä.

Huomasin vältteleväni miestä, en halunnut olla kanssaan kotona samaan aikaan, hänen kosketuksensa alkoi herättää ensisijaisesti pelkoa. Tajusin, että tämä oli tässä.

Vierailija kirjoitti:

Pystyykö se edes keskustelemaan mistään vakavasti vai osaako vain tollaista kiusantekoa? Tulee mieleen yksi vanhempi sukulaismies, joka ainakin ennen nautti toisten jatkuvasta härnäämisestä ja suunpieksennästä. Ei ole kypsän aikuisen ihmisen toimintaa, varsinkaan kun olet tehnyt selväksi ettet pidä tällaisesta. Kuulostaa siltä, että hän saa jotain sairasta iloa saadessaan sulta nää (normaalit) reaktiot hänen tekoihinsa. Mieti vielä haluatko haaskata aikaasi tämän mieslapsen kanssa, jonka muutoksesta ei ole mitään takeita.

Nuo ovat sisäisesti mitättömiä, eivät pärjää hyvällä. Mutta pahanteolla saavat aikaan reaktion ja tuntevat olevansa olemassa. Mies jos tunnistat tästä itsesi, tiedä ettet koskaan ole minkään arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle riitti se, että mies työnsi sormensa mulle suuhun aina kun haukottelin. Aivan jumalattoman ärsyttävää ja kuvottavaa, eikä menny kiellot perille kun höhöhöhöhähähä -äijällä on kivaa.

On monestakin syystä eksä.

Haukotellessa kuuluu laittaa käsi suun eteen. Sitä ärsytti kun sinulla on puutteellinen kotikasvatus. Ei kuulu hyviin tapoihin haukotella toista kohti niin, että kitarisat paistavat.

Saa kai sitä kotonaan haukotella just niinkö lystää. Venytellä makeasti samalla, ihanaa. Kunnes joku työntää pesemättömät näppinsä suuhun, yök!

Väkivalta ei aina tarkoita elokuvien dramaattista nyrkillä naamaan, tai aseella takaraivoon väkivaltaa. Joskus väkivalta on tökkimistä, tönimistä, tikkaiden tärisyttämistä jne. Tässä vaiheessa pitää lähteä.

Minun äitini ei ole ikinä sanonut, että ei sitten saa tökkiä ketään virtsarakkoon. Minulle ei tulisi ikinä mieleenkään tehdä niin! Mieti, että tämö tyyppi HALUAA SATUTTAA SINUA JA NAUTTII SIITÄ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reaktion hakeminen kuulostaa ikävä kyllä narsistilta. Kannattaa tutustua ajoissa käsitteeseen! Ite en tommosta kakaramaisuutta kattelisi.

Sama tuli mullakin mieleen. Kokemusta parista tällaisesta, joiden emotionaalinen kehitys on pysähtynyt jonnekin pienen lapsen tasolle. Molemmat piereskeli välillä äänekkäästi ja jäivät suu virneessä odottamaan "yleisön" reaktiota, puhuivat näistä pieruistaan ja muista suolentoiminnoistaan hämmentävän innokkaasti muissakin yhteyksissä. Helvetinmoiset raivarit,mökötykset tms jos ei saanut tahtoaan lävitse tai oli jäänyt jostain asiasta kiinni jne. Pahinta näin jälkikäteen ajateltuna oli henkinen väkivalta ja salakavala manipulointi, patologinen valehtelu ym. Aikamoinen piereskevä man-child psyko sen herrasmiehen ulkokuoren alla piili.

Jos ei sitten reagoi huomiohakuisuuteen, otteet voi koventua. Silloin huomaa että kyseessä on patologinen pahuus, joka ei pieremällä lähde.

Ei pieruilla hankittu huomio riittänyt missään vaiheessa pitämään sitä patologista pahuutta sisuksissaan sitten kun oli sopiva hetki alkaa väläytellä sitä todellista luonnetta. Oksettaa ja puistattaa edelleen koko mies.

Vierailija kirjoitti:

Tuo poikamainen kujeilu ei ole vähentynyt yhtään vaikka jo kuukausia asuttu yhdessä. Joulun aikana huvittanut itseään erityisesti aukomalla essun nauhoja takaapäin kun olen keittiössä. Toinen temppunsa oli piilottaa piparimuotit kaapin päälle ja kun neuvoi sieltä katsomaan ja minun piti kiivetä porrasjakkaran kanssa niin kehtasi ottaa puhelimen kameralla kuvan hameen alta! Kaikista ilkeintä mitä on keksinyt tehdä on minun virtsarakkoni painaminen kädellä kesken hellien hetkien. Olen sille jotenkin herkkä, sattuu ja meinaa pissa karata joka kerta ja olen käskenyt lopettamaan tuon mutta se on kuulemma liian hauskaa kun saa minusta niin vahvan reaktion ulos. Onko normaalia/ hyväksyttävää kohta kolmekymppiseltä? Onko muilla samanlaisia?

Ja taas tosikko, maailman tylsin "korrekti" nainen... Ota itsellesi joku no-life neitsyt insinööriopiskelija.

Sehän ihan selvästi nauttii sun kropasta, tuo kusihomma menee yli.

Dr Phil kirjoitti:

Jos oma emäntä ei innostuisi siitä että riisun häntä tai otan kuvia, niin heivaisin samantien v**tuun. Pitäkää hauskaa surkeiden elämienne kanssa.

Kertauksen vuoksi: Tässä oli kysymys siitä, mistä emäntä EI innostu. 

Jooooooooo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo poikamainen kujeilu ei ole vähentynyt yhtään vaikka jo kuukausia asuttu yhdessä. Joulun aikana huvittanut itseään erityisesti aukomalla essun nauhoja takaapäin kun olen keittiössä. Toinen temppunsa oli piilottaa piparimuotit kaapin päälle ja kun neuvoi sieltä katsomaan ja minun piti kiivetä porrasjakkaran kanssa niin kehtasi ottaa puhelimen kameralla kuvan hameen alta! Kaikista ilkeintä mitä on keksinyt tehdä on minun virtsarakkoni painaminen kädellä kesken hellien hetkien. Olen sille jotenkin herkkä, sattuu ja meinaa pissa karata joka kerta ja olen käskenyt lopettamaan tuon mutta se on kuulemma liian hauskaa kun saa minusta niin vahvan reaktion ulos. Onko normaalia/ hyväksyttävää kohta kolmekymppiseltä? Onko muilla samanlaisia?

Ja taas tosikko, maailman tylsin "korrekti" nainen... Ota itsellesi joku no-life neitsyt insinööriopiskelija.

Sehän ihan selvästi nauttii sun kropasta, tuo kusihomma menee yli.

Joo eikö ole jännä, miten tylsiä tosikkoja jotkut voivat olla!

Mun mies aina alkaa vänistä, jos nipistän sitä kasseista kun se suihkun jälkeen kekkaloi housuitta. Eikä tykkää siitäkään, että yllärinä aina tuikkaan etusormen anaaliin, jos se pyllistelee löysissä collareissaan tai läväytän kikkelille kun on hellä hetki menossa. Musta just niin hauskaa, mutta huumorintajuton jätkä on alkanut uhkailla erolla. :(

Vierailija kirjoitti:

Minun mies on sellainen, että jos suutun ja karjumiseni ei meinaa loppua, niin mies nostaa suorille käsille sillai että olen poikittain ja suoristaa kädet kohti kattoa. Huuda siellä katon rajassa sitten. Siellä minä piipitän sitten ja lopetan.

"Suoraan oksanhaaraan, nostaa voisin naaraan..."

Olettehan muistaneet antaa miehellenne virikkeitä ja mahdollisuuden seksuaalisen energiansa purkamiseen? Jos ette näin voi käydä pahimmillaan.

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Kiitti v'tusti ap. Mieheni oli ilmeisesti saanut tästä ketjusta jotain ideoita ja minulla meni farkut pyykkiin.

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Vierailija kirjoitti:

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Miten perustelivat sitä, että miehen ei tarvinnut joustaa?

Miten ihmeessä joku (ap ja eräät muut) pitävät ilmiselvää sadistista kiusaamista poikamaisena kepposteluna? Oletteko tottuneet pienestä pitäen siihen, että alistutte ja tottelette, olette toisten kiusattavina eikä päähän pälkähdä mitään muuta vaihtoehtoa?

Vähän tulee mieleen oma ex, joka esim. ennen seksiä alkoi pilailemaan mitä ihmeellisemmin jutuin ja sitten suuttui, kun jostain kumman syystä ei haluttanutkaan enää yhtään.

Jos tyyppi btw itse joutui pilailujen kohteeksi, niin suuttui verisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Miten perustelivat sitä, että miehen ei tarvinnut joustaa?

Miten ihmeessä joku (ap ja eräät muut) pitävät ilmiselvää sadistista kiusaamista poikamaisena kepposteluna? Oletteko tottuneet pienestä pitäen siihen, että alistutte ja tottelette, olette toisten kiusattavina eikä päähän pälkähdä mitään muuta vaihtoehtoa?

Kyseessä nimenomaan miehen ystävät, joten kaikkeen millä perustelin eroa oli vastauksena "ehkä se ei vain tajunnut" sekä tekojen vähättelyä. Kun siitä toimittajasta uutisoitaessa kerrottiin miten kovin yllätyksenä hänen tuomionsa tulivat, kävi mielessä muistot siitä kuinka minulle yritettiin väittää, ettei ex oikeasti ollut sellainen kun väitin. Oli vain niin paljon helpompi leimata se lähes tuntematon ex kostonhimoiseksi ja yliherkäksi kahjoksi, kuin  edes harkita sen niin mukavan miehen olevan sittenkin aika kus*pää.

Miksikö miehen ei olisi tarvinnut joustaa? No ne teot, joista julkisesti pystyi kertomaan, olivat itsessään aika pieniä ja harmittomia. Jos ne olisivat tapahtuneet yksittäin ja niistä olisi päässyt eroon pelkällä puheella, olisin itsekin pitänyt niitä anteeksiannettavina ja joustanut. Mutta kun se puhe ei tehonnut ja lisäksi selvisi, että miehen mielestä yhdet säännöt koskivat häntä ja toiset minua, vaikkei mies tätä suostunut itse näkemään tai myöntämään. Tämä tuntui olevan mahdotonta myöntää niille ystävillekin, joten he keskittyivät surkuttelemaan miehen kohtaloa ja syyttelemään minua jouston (ja kunnioituksen!) puutteesta.

Miksikö sitä kiusaa jaksoi niin pitkään? Sokea rakastuminen, jolloin koko ajan onnistui selittäämään itselleen ettei mies todella tarkoittanut sitä mitä sanoi tai teki. Hölmö halu miellyttää ihastuksen kohdetta, yhdistettynä puutteelliseen kokemukseen nähdä milloin liika on liikaa. Harha siitä, ettei pidetty mies oikeasti voinut olla niin kus*pää, jos hänellä oli niinkin paljon hänestä aidosti pitäviä ystäviä. Turhan vahva usko ihmisten hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen. Suurin syy oli kuitenkin heikko itsetunto ja tietämys omista oikeuksista, yhdistettynä lapsuuteen isän härnättävänä. Typerää tökkimistä, joka jatkui kielloista huolimatta. Koko perheen näkemys, että olin liian herkkä jos suutuin niin vähästä tai aloin itkeä. Ei millään tavalla hyvä oppitunti omista rajoista, vaikka kyseessä muuten hyvä isä olikin. Yritä siinä sitten oppia myöhemmin näkemään milloin muut menevät liian pitkälle tai muuten pitää puolesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Miten perustelivat sitä, että miehen ei tarvinnut joustaa?

Miten ihmeessä joku (ap ja eräät muut) pitävät ilmiselvää sadistista kiusaamista poikamaisena kepposteluna? Oletteko tottuneet pienestä pitäen siihen, että alistutte ja tottelette, olette toisten kiusattavina eikä päähän pälkähdä mitään muuta vaihtoehtoa?

Kyseessä nimenomaan miehen ystävät, joten kaikkeen millä perustelin eroa oli vastauksena "ehkä se ei vain tajunnut" sekä tekojen vähättelyä. Kun siitä toimittajasta uutisoitaessa kerrottiin miten kovin yllätyksenä hänen tuomionsa tulivat, kävi mielessä muistot siitä kuinka minulle yritettiin väittää, ettei ex oikeasti ollut sellainen kun väitin. Oli vain niin paljon helpompi leimata se lähes tuntematon ex kostonhimoiseksi ja yliherkäksi kahjoksi, kuin  edes harkita sen niin mukavan miehen olevan sittenkin aika kus*pää.

Miksikö miehen ei olisi tarvinnut joustaa? No ne teot, joista julkisesti pystyi kertomaan, olivat itsessään aika pieniä ja harmittomia. Jos ne olisivat tapahtuneet yksittäin ja niistä olisi päässyt eroon pelkällä puheella, olisin itsekin pitänyt niitä anteeksiannettavina ja joustanut. Mutta kun se puhe ei tehonnut ja lisäksi selvisi, että miehen mielestä yhdet säännöt koskivat häntä ja toiset minua, vaikkei mies tätä suostunut itse näkemään tai myöntämään. Tämä tuntui olevan mahdotonta myöntää niille ystävillekin, joten he keskittyivät surkuttelemaan miehen kohtaloa ja syyttelemään minua jouston (ja kunnioituksen!) puutteesta.

Miksikö sitä kiusaa jaksoi niin pitkään? Sokea rakastuminen, jolloin koko ajan onnistui selittäämään itselleen ettei mies todella tarkoittanut sitä mitä sanoi tai teki. Hölmö halu miellyttää ihastuksen kohdetta, yhdistettynä puutteelliseen kokemukseen nähdä milloin liika on liikaa. Harha siitä, ettei pidetty mies oikeasti voinut olla niin kus*pää, jos hänellä oli niinkin paljon hänestä aidosti pitäviä ystäviä. Turhan vahva usko ihmisten hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen. Suurin syy oli kuitenkin heikko itsetunto ja tietämys omista oikeuksista, yhdistettynä lapsuuteen isän härnättävänä. Typerää tökkimistä, joka jatkui kielloista huolimatta. Koko perheen näkemys, että olin liian herkkä jos suutuin niin vähästä tai aloin itkeä. Ei millään tavalla hyvä oppitunti omista rajoista, vaikka kyseessä muuten hyvä isä olikin. Yritä siinä sitten oppia myöhemmin näkemään milloin muut menevät liian pitkälle tai muuten pitää puolesi.

Itsellänikin on kokemusta tuosta, että isä härnää, ärsyttää ja suoraan sanottuna kiusaa. Olin yläasteikäinen. Muistan sen kiusaamisen todella raivostuttavana, ja siinä oli myös nöyryyttäviä elementtejä. Asiaan ei puututtu mitenkään. Koin samaan aikaan myös koulukiusaamista, josta en kertonut kenellekään. Miten olisin voinutkaan, kun minua kiusattiin kotonakin? Ei siinä ilmapiirissä voi avautua vanhemmille.

Tuntuu, että jotkut miehet pitävät huonoa käytöstä oikeutenaan. Mistä ihmeestä tällainen voi johtua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Miten perustelivat sitä, että miehen ei tarvinnut joustaa?

Miten ihmeessä joku (ap ja eräät muut) pitävät ilmiselvää sadistista kiusaamista poikamaisena kepposteluna? Oletteko tottuneet pienestä pitäen siihen, että alistutte ja tottelette, olette toisten kiusattavina eikä päähän pälkähdä mitään muuta vaihtoehtoa?

Kyseessä nimenomaan miehen ystävät, joten kaikkeen millä perustelin eroa oli vastauksena "ehkä se ei vain tajunnut" sekä tekojen vähättelyä. Kun siitä toimittajasta uutisoitaessa kerrottiin miten kovin yllätyksenä hänen tuomionsa tulivat, kävi mielessä muistot siitä kuinka minulle yritettiin väittää, ettei ex oikeasti ollut sellainen kun väitin. Oli vain niin paljon helpompi leimata se lähes tuntematon ex kostonhimoiseksi ja yliherkäksi kahjoksi, kuin  edes harkita sen niin mukavan miehen olevan sittenkin aika kus*pää.

Miksikö miehen ei olisi tarvinnut joustaa? No ne teot, joista julkisesti pystyi kertomaan, olivat itsessään aika pieniä ja harmittomia. Jos ne olisivat tapahtuneet yksittäin ja niistä olisi päässyt eroon pelkällä puheella, olisin itsekin pitänyt niitä anteeksiannettavina ja joustanut. Mutta kun se puhe ei tehonnut ja lisäksi selvisi, että miehen mielestä yhdet säännöt koskivat häntä ja toiset minua, vaikkei mies tätä suostunut itse näkemään tai myöntämään. Tämä tuntui olevan mahdotonta myöntää niille ystävillekin, joten he keskittyivät surkuttelemaan miehen kohtaloa ja syyttelemään minua jouston (ja kunnioituksen!) puutteesta.

Miksikö sitä kiusaa jaksoi niin pitkään? Sokea rakastuminen, jolloin koko ajan onnistui selittäämään itselleen ettei mies todella tarkoittanut sitä mitä sanoi tai teki. Hölmö halu miellyttää ihastuksen kohdetta, yhdistettynä puutteelliseen kokemukseen nähdä milloin liika on liikaa. Harha siitä, ettei pidetty mies oikeasti voinut olla niin kus*pää, jos hänellä oli niinkin paljon hänestä aidosti pitäviä ystäviä. Turhan vahva usko ihmisten hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen. Suurin syy oli kuitenkin heikko itsetunto ja tietämys omista oikeuksista, yhdistettynä lapsuuteen isän härnättävänä. Typerää tökkimistä, joka jatkui kielloista huolimatta. Koko perheen näkemys, että olin liian herkkä jos suutuin niin vähästä tai aloin itkeä. Ei millään tavalla hyvä oppitunti omista rajoista, vaikka kyseessä muuten hyvä isä olikin. Yritä siinä sitten oppia myöhemmin näkemään milloin muut menevät liian pitkälle tai muuten pitää puolesi.

Itsellänikin on kokemusta tuosta, että isä härnää, ärsyttää ja suoraan sanottuna kiusaa. Olin yläasteikäinen. Muistan sen kiusaamisen todella raivostuttavana, ja siinä oli myös nöyryyttäviä elementtejä. Asiaan ei puututtu mitenkään. Koin samaan aikaan myös koulukiusaamista, josta en kertonut kenellekään. Miten olisin voinutkaan, kun minua kiusattiin kotonakin? Ei siinä ilmapiirissä voi avautua vanhemmille.

Tuntuu, että jotkut miehet pitävät huonoa käytöstä oikeutenaan. Mistä ihmeestä tällainen voi johtua?

Meillä isä perusteli kiusaamistaan sillä, että olisin tulevassa elämässä kovilla jos niin pienestä hermostuisin. Eli turha kuvitella kodin olevan turvapaikka muulta maailmalta... Nykyisin puoli sukua sitten ihmettelee miksi en ole kiinnostunut käymään vanhempiani katsomassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anonyymi mies kirjoitti:

Itse koen olevani järkevä mies, ja kerron tavan millä minut saisi lopettamaan: Pyydät juttelemaan vaikka sohvalle, sängyn reunalle tai jotain vastaavaa. Otat kädestä kiinni. Sanot suoraan ja selkeästi, että et pidä siitä etkä halua sitä. Mainitset muutaman esimerkin. Jos sanot vain keppostelun jälkee siitä tai ärähdät, niin sen vaikutus ei ole sama.

Tuosta ei ole mitään iloa. Tuli kerran kokeiltua, sohvalla rauhallisesti selitin etten pidä tuosta, syistä että ---

Lopputulos: urpo kommentti, jonka kuvittelin vitsiksi. Seuraavana päivänä sama meno jatkui muuttumattomana iloisen hymyn keran. Kun viimein karjaisin asiasta kunnolla,vieläpä julkisella paikalla, sain kuulla yhä vain iloisesti hymyillen miten teko x vain on niiin hauskaa. Teko itsessään oli aika harmiton mutta hyvin ärsyttävä. Enemmän loukkasi ja pelotti se täydellinen kunnioituksen puute itsemäärämisoikeuttani kohtaan. Kyseinen keppostelija olikin pian ex, vaikka ystävänsä yrittivät puolustaa väittämällä minua liian herkäksi ja jankkaamalla miten parisuhteessa pitäisi joustaa.

Miten perustelivat sitä, että miehen ei tarvinnut joustaa?

Miten ihmeessä joku (ap ja eräät muut) pitävät ilmiselvää sadistista kiusaamista poikamaisena kepposteluna? Oletteko tottuneet pienestä pitäen siihen, että alistutte ja tottelette, olette toisten kiusattavina eikä päähän pälkähdä mitään muuta vaihtoehtoa?

Kyseessä nimenomaan miehen ystävät, joten kaikkeen millä perustelin eroa oli vastauksena "ehkä se ei vain tajunnut" sekä tekojen vähättelyä. Kun siitä toimittajasta uutisoitaessa kerrottiin miten kovin yllätyksenä hänen tuomionsa tulivat, kävi mielessä muistot siitä kuinka minulle yritettiin väittää, ettei ex oikeasti ollut sellainen kun väitin. Oli vain niin paljon helpompi leimata se lähes tuntematon ex kostonhimoiseksi ja yliherkäksi kahjoksi, kuin  edes harkita sen niin mukavan miehen olevan sittenkin aika kus*pää.

Miksikö miehen ei olisi tarvinnut joustaa? No ne teot, joista julkisesti pystyi kertomaan, olivat itsessään aika pieniä ja harmittomia. Jos ne olisivat tapahtuneet yksittäin ja niistä olisi päässyt eroon pelkällä puheella, olisin itsekin pitänyt niitä anteeksiannettavina ja joustanut. Mutta kun se puhe ei tehonnut ja lisäksi selvisi, että miehen mielestä yhdet säännöt koskivat häntä ja toiset minua, vaikkei mies tätä suostunut itse näkemään tai myöntämään. Tämä tuntui olevan mahdotonta myöntää niille ystävillekin, joten he keskittyivät surkuttelemaan miehen kohtaloa ja syyttelemään minua jouston (ja kunnioituksen!) puutteesta.

Miksikö sitä kiusaa jaksoi niin pitkään? Sokea rakastuminen, jolloin koko ajan onnistui selittäämään itselleen ettei mies todella tarkoittanut sitä mitä sanoi tai teki. Hölmö halu miellyttää ihastuksen kohdetta, yhdistettynä puutteelliseen kokemukseen nähdä milloin liika on liikaa. Harha siitä, ettei pidetty mies oikeasti voinut olla niin kus*pää, jos hänellä oli niinkin paljon hänestä aidosti pitäviä ystäviä. Turhan vahva usko ihmisten hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen. Suurin syy oli kuitenkin heikko itsetunto ja tietämys omista oikeuksista, yhdistettynä lapsuuteen isän härnättävänä. Typerää tökkimistä, joka jatkui kielloista huolimatta. Koko perheen näkemys, että olin liian herkkä jos suutuin niin vähästä tai aloin itkeä. Ei millään tavalla hyvä oppitunti omista rajoista, vaikka kyseessä muuten hyvä isä olikin. Yritä siinä sitten oppia myöhemmin näkemään milloin muut menevät liian pitkälle tai muuten pitää puolesi.

Itsellänikin on kokemusta tuosta, että isä härnää, ärsyttää ja suoraan sanottuna kiusaa. Olin yläasteikäinen. Muistan sen kiusaamisen todella raivostuttavana, ja siinä oli myös nöyryyttäviä elementtejä. Asiaan ei puututtu mitenkään. Koin samaan aikaan myös koulukiusaamista, josta en kertonut kenellekään. Miten olisin voinutkaan, kun minua kiusattiin kotonakin? Ei siinä ilmapiirissä voi avautua vanhemmille.

Tuntuu, että jotkut miehet pitävät huonoa käytöstä oikeutenaan. Mistä ihmeestä tällainen voi johtua?

Meillä isä perusteli kiusaamistaan sillä, että olisin tulevassa elämässä kovilla jos niin pienestä hermostuisin. Eli turha kuvitella kodin olevan turvapaikka muulta maailmalta... Nykyisin puoli sukua sitten ihmettelee miksi en ole kiinnostunut käymään vanhempiani katsomassa.

Meillä asiasta ei puhuttu, eikä sitä myöskään perusteltu mitenkään. Uskon, että sen taustalla oli vain ihan puhdas kiusaamisen halu ja vallankäyttö ripauksella kieroutunutta sadismia. Aikuisena otin asian puheeksi, ja äidin selitys asialle oli "no kun olit niin sulkeutunut etkä puhunut mitään, jne.". Todella omituinen selitys! Toiminnan taustalla oli siis jonkinlaisen reaktion hakeminen. Mutta minun reaktionihan oli sellainen, että muutuin ärtyneeksi ja toisaalta entistä sulkeutuneemmaksi sekä aloin inhota isääni. Se inho kytee taustalla edelleenkin. 

Jos lasta tai nuorta kiusaava vanhempi perustelee toimintaansa siten kuten sinun isäsi, en pysty millään ymmärtämään sitä. Miten muka nöyryyttäminen ja tahallinen ärsyttäminen kasvattaa ihmistä? Tuo on ilmeisesti ollut ennenvanhaan yleinenkin ajattelutapa. Mutta ihan metsäänhän siinä mennään.

- 104