Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Psykopaattinen lapsi imee mehut
23.12.2018 |
Tein lapsen sokeasti rakastuneena psykopaattisen miehen kanssa. Olemme eronneet ja lapsi on isällään joka toinen vkl. Lapsella on ollut aina vaikeuksia lapsiryhmissä. Jo ihan pienenä hän vei muilta lapsilta lelut kädestä, eikä osannut odottaa vuoroaan. Nyt vieläkin 10 vuotiaana Wilmaan tulee viestejä, että lapsi on lyönyt tai muuten käyttäytynyt antisosiaalisesti. Lapsi ei itse selvästikään ymmärrä, mitä on tehnyt. Hänellä on diagnoosina ADHD, mutta mielestäni se ei ole ihan paikkansapitävä.
Lapsella ei ole minkäänlaista miellyttämisenhalua aikuisia tai ketään muuta kohtaan. Isänsä saa hänet kuriin alistamalla johdonmukaisesti. Itse en ole alistamiseen kyennyt, joten koen, että olen jopa itse tullut lapseni alistamaksi. Terapiassa sanotaan, että lapsi testaa rajojaan ja rakkauttani, mutta olen alkanut epäillä, että itse asiassa hän vain käyttää minua hyväkseen niin paljon kuin kykenee. Hän ei välitä vaikka loukkaisi, saisi minut väsyneeksi tai vaikka huutaisin kurkku suorana. Hän puskee niin pitkään, kunnes saa haluamansa tai luovuttaa, kun itse kylllästyy.
Kaikesta täytyy vääntää joka päivä. Esim. hampaiden pesuun menee vähintään puoli tuntia, koska lapsi ei suostu pesemään niitä. Hän saa myös viihdykettä siitä, että häneltä halutaan jotain ja hän saa vääntää. Usein annan lapsen mennä nukkumaan pesemättä hampaita, koska joka päivä ei huvita vääntää loppuun asti niin, että lapsi kyllästyy "leikkiin" ja pesee ylimalkaisesti hampaansa.
Lapsi satuttaa minua usein esimerkiksi hyppäämällä yllättäen päälle. Hän alkaa olla jo aika painava. Ahdistaa, kun joka paikassa lasta ymmärretään enemmän kuin minua. Lapsi on aina viaton. Toki diagnooseista on se hyöty, että saamme edes tukitoimia. Pelkään vain, että tällainen liika ymmärtäminen ja psykologisointi vahvistaa hänen narsistisia puoliaan. Lapsi ottaa vastaan kaiken huomion, eikä itse häpeä sitä, että esim. koulun henkilökunta joutuu käyttämään häneen kohtuuttoman paljon aikaa ja muita resursseja.
No, kannan tämän taakan loppuun asti ja rakastan, vaikkei hän tule koskaan rakastamaan minua niin kuin näen muiden lapsien rakastavan äitejään.
Kommentit (223)
Vierailija kirjoitti:
Mietin, jos 201:n lapsi on oppinut näyttelemään empaattista systemaattisessa kasvatuksessa. Pienenä tuntui, että väkivallalla saa tahtonsa läpi, nyt parempi strategia on empatian näyttely. Se on tietenkin paljon toimivampi tapa pärjätä maailmassa, oli tunteet sitten aitoja tai ei. Kuulostaa erikoiselta, että empatiaa voisi oikeasti opettaa tuntemaan tuolla tavoin, en kuitenkaan sano etteikö se voisi olla mahdollista.
Joitakin voi huijata jonkun aikaa mutta ei koskaan kaikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullista, miten harva aikuinen täällä on lapsen puolella. Sokeasti uskotaan tätä lapseensa uupunutta äitiä, ja totena otetaan näkemys joka on ainoastaan äidin näkemys. Isä saattaisi kertoa ihan toisenlaisen tarinan, ja ennenkaikkea lapsi. Miettikää, missä todellisuudessa tuo lapsi elää. Vanhemmat vihaavat toisiaan ja äiti pitää psykopaattina. Ja kyllä, lapai kyllä aistii sen äitinsä sanoista ja käytöksestä, vaikka äiti ei sitä lapselle sanoisikaan. Lapsen psyyken suoja on, jos edes isä näkee lapsensa itsenään eikä pahana psykopaattina. Koska psykologonen fakta on, ettei sellaista rakasta, jonka näkee pahana.
Mitä oikein lässytät? Itse ihmettelin tuon aloituksen luettuani sitä, että meni sentään jokunen vastaus ensin, ennen kuin ensimmäinen äitiä syyllistävä ja lasta puolustava kommentti tuli. Ja sen jälkeen niitä on riittänyt.
Keskustelu muutenkin on kammennut järkeenkäymättömästi siihen, millainen on psykopaatti ja millainen on sosiopaatti ja mitä on mikäkin, vaikka tässä pitäisi keskustella siitä, mitä tuo äiti voisi tässä tilanteessa tehdä. Mitä se syyllistäminen häntä auttaa ja kyseleminen, miksi teit lapsen sen miehen kanssa jne.? Kuka täällä voi väittää olevansa täydellinen ja tietävänsä ja osaavansa asiat ennen aikojaan? Jos virheetön ihminen löytyy, niin sanokaa hep.
Ihan perusteettomasti väitetään myös, että äiti ei tuntisi rakkautta lastaan kohtaan. Ihan varmaan tuntee, mutta tällainen lapsi vain tekee sen rakkauden osoittamisen hirveän vaikeaksi. Normaalisti käyttäytyvää lasta kohtaan on helppoa osoittaa rakkautta. Jos tämä äiti kirjoittaa, että lapsella ei ole empatiakykyä lainkaan, niin hän on aivan varmasti se, joka tästä asiasta täällä eniten tietää. Hänellä se lapsi siellä on.
Kovasti myös neuvotaan, että lasta on ohjattava ja lapselle on sanottava niin ja näin ja lasta on kasvatettava jne. mutta vain muutama kirjoittaja on osannut edes hiukan neuvoa, että miten.
Myönnän, että en itsekään osaa antaa neuvoja, mutta minua alkoi vain korpeamaan tämä äidin syyllistäminen. Mitä hyötyä äidille on siitä, että häntä syyllistetään lapsen tekemistä juuri sen miehen kanssa tai siitä, että mies kohtelee lasta väärin. Minkä se äiti sille mahtaa.
Miehet yleensäkin ovat kasvattamisessaan suoraviivaisia ja mielellään alistavia. Eli he vain komentavat, onnistuen tai epäonnistuen. Sillä kertaa. Lapsi voi totella vain sen takia, että pelästyy miehen kovaa ääntä. Se tehoaa jonkin aikaa, mutta ei enää montaa vuotta.
Äidit ovat lempeämpiä ja haluavat kasvattaa rakkaudella ja ymmärtämisellä. Mutta jos silläkään ei ole tehoa, niin mihin voi turvata? Jos lapsen omaan järkeen tai empatiakykyyn ei voi vedota, niin mihin sitten?
Tämä lapsi ei selvästikään toimi niin kuin muut lapset, joten ehkä jonkun asiantuntijan kanssa voisi miettiä, mikä olisi se juuri tähän lapseen sopiva metodi. Mikä asia on tälle lapselle niin tärkeä, että hän sen vuoksi olisi valmis käyttäytymään hyvin? Täällä neuvotaan antamaan lapsi huostaan, mutta siinä voi olla se vaara, että lapsi kokee sen hylkäämisenä ja siitä syntyy vain uusi ongelmakohta. Lapsi pitäisi sitten todennäköisesti sijoittaa laitokseen, koska ei ne sijaisvanhemmatkaan ihmeisiin pysty. Oma äiti on kuitenkin lapselle se tärkein. Enkä lähtisi ennustelemaan tälle lapselle mitään rikoskierteitä, ollaanpas nyt realistisia, kun kyseessä on kymmenvuotias. Hankalatkin lapset voi olla aikuisina ihan ok. Lapsella voi olla ihan vaan omanlaisensa luonne. Ei kauheasti piittaa muiden kärsimyksistä. Sellaisia aikuisia on paljon ja ihan normaalissa elämässä.
Aina ne WT naiset lankeaa psykopaatteihin, miten meijän akateemisten miesten käy...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista, miten harva aikuinen täällä on lapsen puolella. Sokeasti uskotaan tätä lapseensa uupunutta äitiä, ja totena otetaan näkemys joka on ainoastaan äidin näkemys. Isä saattaisi kertoa ihan toisenlaisen tarinan, ja ennenkaikkea lapsi. Miettikää, missä todellisuudessa tuo lapsi elää. Vanhemmat vihaavat toisiaan ja äiti pitää psykopaattina. Ja kyllä, lapai kyllä aistii sen äitinsä sanoista ja käytöksestä, vaikka äiti ei sitä lapselle sanoisikaan. Lapsen psyyken suoja on, jos edes isä näkee lapsensa itsenään eikä pahana psykopaattina. Koska psykologonen fakta on, ettei sellaista rakasta, jonka näkee pahana.
Mitä oikein lässytät? Itse ihmettelin tuon aloituksen luettuani sitä, että meni sentään jokunen vastaus ensin, ennen kuin ensimmäinen äitiä syyllistävä ja lasta puolustava kommentti tuli. Ja sen jälkeen niitä on riittänyt.
Keskustelu muutenkin on kammennut järkeenkäymättömästi siihen, millainen on psykopaatti ja millainen on sosiopaatti ja mitä on mikäkin, vaikka tässä pitäisi keskustella siitä, mitä tuo äiti voisi tässä tilanteessa tehdä. Mitä se syyllistäminen häntä auttaa ja kyseleminen, miksi teit lapsen sen miehen kanssa jne.? Kuka täällä voi väittää olevansa täydellinen ja tietävänsä ja osaavansa asiat ennen aikojaan? Jos virheetön ihminen löytyy, niin sanokaa hep.
Ihan perusteettomasti väitetään myös, että äiti ei tuntisi rakkautta lastaan kohtaan. Ihan varmaan tuntee, mutta tällainen lapsi vain tekee sen rakkauden osoittamisen hirveän vaikeaksi. Normaalisti käyttäytyvää lasta kohtaan on helppoa osoittaa rakkautta. Jos tämä äiti kirjoittaa, että lapsella ei ole empatiakykyä lainkaan, niin hän on aivan varmasti se, joka tästä asiasta täällä eniten tietää. Hänellä se lapsi siellä on.
Kovasti myös neuvotaan, että lasta on ohjattava ja lapselle on sanottava niin ja näin ja lasta on kasvatettava jne. mutta vain muutama kirjoittaja on osannut edes hiukan neuvoa, että miten.
Myönnän, että en itsekään osaa antaa neuvoja, mutta minua alkoi vain korpeamaan tämä äidin syyllistäminen. Mitä hyötyä äidille on siitä, että häntä syyllistetään lapsen tekemistä juuri sen miehen kanssa tai siitä, että mies kohtelee lasta väärin. Minkä se äiti sille mahtaa.
Miehet yleensäkin ovat kasvattamisessaan suoraviivaisia ja mielellään alistavia. Eli he vain komentavat, onnistuen tai epäonnistuen. Sillä kertaa. Lapsi voi totella vain sen takia, että pelästyy miehen kovaa ääntä. Se tehoaa jonkin aikaa, mutta ei enää montaa vuotta.
Äidit ovat lempeämpiä ja haluavat kasvattaa rakkaudella ja ymmärtämisellä. Mutta jos silläkään ei ole tehoa, niin mihin voi turvata? Jos lapsen omaan järkeen tai empatiakykyyn ei voi vedota, niin mihin sitten?
Tämä lapsi ei selvästikään toimi niin kuin muut lapset, joten ehkä jonkun asiantuntijan kanssa voisi miettiä, mikä olisi se juuri tähän lapseen sopiva metodi. Mikä asia on tälle lapselle niin tärkeä, että hän sen vuoksi olisi valmis käyttäytymään hyvin? Täällä neuvotaan antamaan lapsi huostaan, mutta siinä voi olla se vaara, että lapsi kokee sen hylkäämisenä ja siitä syntyy vain uusi ongelmakohta. Lapsi pitäisi sitten todennäköisesti sijoittaa laitokseen, koska ei ne sijaisvanhemmatkaan ihmeisiin pysty. Oma äiti on kuitenkin lapselle se tärkein. Enkä lähtisi ennustelemaan tälle lapselle mitään rikoskierteitä, ollaanpas nyt realistisia, kun kyseessä on kymmenvuotias. Hankalatkin lapset voi olla aikuisina ihan ok. Lapsella voi olla ihan vaan omanlaisensa luonne. Ei kauheasti piittaa muiden kärsimyksistä. Sellaisia aikuisia on paljon ja ihan normaalissa elämässä.
Syyllisyyden tunteen kautta äiti ehkä tajuaisi, että kaikki syy ei ole lapsessa. Katsoisi peiliin ja ottaisi apua vastaan. Vanhempainohjausta, nepsyvalmennusta, ls: n apua tai mitä tahansa. Sieltä niitä konkreettisia neuvoja saa. Eikä enää kyseenalaistaisi terapeuttinsa sanoja, vaan olisi vastaanottavaisempi neuvoille. Koska vain äidillä on valta ja mahdollisuus muuttaa hänen ja lapsensa välistä vuorovaikutusta, lapsella ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista, miten harva aikuinen täällä on lapsen puolella. Sokeasti uskotaan tätä lapseensa uupunutta äitiä, ja totena otetaan näkemys joka on ainoastaan äidin näkemys. Isä saattaisi kertoa ihan toisenlaisen tarinan, ja ennenkaikkea lapsi. Miettikää, missä todellisuudessa tuo lapsi elää. Vanhemmat vihaavat toisiaan ja äiti pitää psykopaattina. Ja kyllä, lapai kyllä aistii sen äitinsä sanoista ja käytöksestä, vaikka äiti ei sitä lapselle sanoisikaan. Lapsen psyyken suoja on, jos edes isä näkee lapsensa itsenään eikä pahana psykopaattina. Koska psykologonen fakta on, ettei sellaista rakasta, jonka näkee pahana.
Mitä oikein lässytät? Itse ihmettelin tuon aloituksen luettuani sitä, että meni sentään jokunen vastaus ensin, ennen kuin ensimmäinen äitiä syyllistävä ja lasta puolustava kommentti tuli. Ja sen jälkeen niitä on riittänyt.
Keskustelu muutenkin on kammennut järkeenkäymättömästi siihen, millainen on psykopaatti ja millainen on sosiopaatti ja mitä on mikäkin, vaikka tässä pitäisi keskustella siitä, mitä tuo äiti voisi tässä tilanteessa tehdä. Mitä se syyllistäminen häntä auttaa ja kyseleminen, miksi teit lapsen sen miehen kanssa jne.? Kuka täällä voi väittää olevansa täydellinen ja tietävänsä ja osaavansa asiat ennen aikojaan? Jos virheetön ihminen löytyy, niin sanokaa hep.
Ihan perusteettomasti väitetään myös, että äiti ei tuntisi rakkautta lastaan kohtaan. Ihan varmaan tuntee, mutta tällainen lapsi vain tekee sen rakkauden osoittamisen hirveän vaikeaksi. Normaalisti käyttäytyvää lasta kohtaan on helppoa osoittaa rakkautta. Jos tämä äiti kirjoittaa, että lapsella ei ole empatiakykyä lainkaan, niin hän on aivan varmasti se, joka tästä asiasta täällä eniten tietää. Hänellä se lapsi siellä on.
Kovasti myös neuvotaan, että lasta on ohjattava ja lapselle on sanottava niin ja näin ja lasta on kasvatettava jne. mutta vain muutama kirjoittaja on osannut edes hiukan neuvoa, että miten.
Myönnän, että en itsekään osaa antaa neuvoja, mutta minua alkoi vain korpeamaan tämä äidin syyllistäminen. Mitä hyötyä äidille on siitä, että häntä syyllistetään lapsen tekemistä juuri sen miehen kanssa tai siitä, että mies kohtelee lasta väärin. Minkä se äiti sille mahtaa.
Miehet yleensäkin ovat kasvattamisessaan suoraviivaisia ja mielellään alistavia. Eli he vain komentavat, onnistuen tai epäonnistuen. Sillä kertaa. Lapsi voi totella vain sen takia, että pelästyy miehen kovaa ääntä. Se tehoaa jonkin aikaa, mutta ei enää montaa vuotta.
Äidit ovat lempeämpiä ja haluavat kasvattaa rakkaudella ja ymmärtämisellä. Mutta jos silläkään ei ole tehoa, niin mihin voi turvata? Jos lapsen omaan järkeen tai empatiakykyyn ei voi vedota, niin mihin sitten?
Tämä lapsi ei selvästikään toimi niin kuin muut lapset, joten ehkä jonkun asiantuntijan kanssa voisi miettiä, mikä olisi se juuri tähän lapseen sopiva metodi. Mikä asia on tälle lapselle niin tärkeä, että hän sen vuoksi olisi valmis käyttäytymään hyvin? Täällä neuvotaan antamaan lapsi huostaan, mutta siinä voi olla se vaara, että lapsi kokee sen hylkäämisenä ja siitä syntyy vain uusi ongelmakohta. Lapsi pitäisi sitten todennäköisesti sijoittaa laitokseen, koska ei ne sijaisvanhemmatkaan ihmeisiin pysty. Oma äiti on kuitenkin lapselle se tärkein. Enkä lähtisi ennustelemaan tälle lapselle mitään rikoskierteitä, ollaanpas nyt realistisia, kun kyseessä on kymmenvuotias. Hankalatkin lapset voi olla aikuisina ihan ok. Lapsella voi olla ihan vaan omanlaisensa luonne. Ei kauheasti piittaa muiden kärsimyksistä. Sellaisia aikuisia on paljon ja ihan normaalissa elämässä.
Kolahtiko?
No ehkä sillä tytöllä on tosi paha olla ja ei luota kehenkään. Millaista sillä on muuten isänsä luona? ADHD-lapset on tosi herkkiä ja kommunikoiminen+ omien tunteiden käsitteleminen on tosi vaikea varsinkin niiden ilmaiseminen. Jos aikuiset ei ole kärsivällisiä tai muuden luotettavia niin lapsi purkaa tunteensa ahdistuksissaan aggressiolla.
Terveisin kroonisesti masentunut ADHD nuori,
joka ei ole tekemisissä perheenä kanssa. Ja Joo, on lukihäiriö, joten kirjoitusvirheitä piisaa. Don't care. Stressaan sitä sitten joku toinen kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa normaalilta uhmalta. Ei se psykopatiaa ole vaan sun omien taitojen puutetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outo on ap:n kuvaus lapsestaan ja "avusta" jota nyt saa. Aina särähtää korvaan tuo "on saatu diagnoosi". Oikeasti hyvin monet vanhemmat saisivat lapselleen diagnosoitua adhd:n niin halutessaan. Ei tarvita kuin muutama episodi koulussa ja vanhempien lausunto päälle ja diagnoosi on valmis.
Tuntematta mitenkään taustoja, tilannetta epäilen kovasti onko kokeiltu terveellisempää ruokavaliota, kunnon fyysistä ulkonaliikkumista, yhteisiä hetkiä poissa laitteiden ja koneiden ääreltä.
Herkät tai tiettyyn taipuvaiset lapset ovat enemmän vaaravyöhykkeellä kuin kestävämmät ns. " terveemmät" ikätoverinsa, mutta asioihin voi vaikuttaa, raskasta se on, mutta kannattaa edes yrittää.
Voi herranen aika. Et selvästi tiedä MITÄÄN adhd-tutkimuksista! Siihen ei todellakaan riiyä mikään "muutama episodi koulussa". Miksi puhut tuollaista mistään mitään tietämätöntä, loukkaavaa pas.aa??
Prosessi on todella pitkä ja perusteellinen ja siinä suljetaan pois kaikki muut vaihtoehdot. Lasta tutkii neurologi, lastenpsykiatri, toimintaterapeutti ja yleislääkäri.
Ja ihan ekoja juttuja on, että käydään huolella lävitse lapsen elintavat eli juurikin ravinto, liikunta, nykkuminen ja ruutuaika. Jos niitä ei ole rukattu terveelliseksi, ei diagnoosia edes saa, koska oletettavasti oirehdinta voi siinä tapauksessa johtua elintavoista!
Ja huom! Tärkeä osa tutkimuksista on opettajien ja päivähoidon palaute. Lapsi ei saa adhd-diagnoosia, jos hänellä ei ole todistettavasti ollut AINA, siis syntymästä lähtien keskittymiskyvyn ja ylivilkkauden oireita.
Pakko korjata vähän. Ei tarvitse olla oireita syntymästä asti, mutta niiden on alettava ennen kouluikää ja oireiden on myös esiinnyttävä eri ympäristöissä. Tutkimuksiin voi osallistua juuri nuo mainitut ammattiryhmät, mutta ei välttämättä nuo kaikki. Heidän lisäkseen tutkimuksiin osallistuu usein myös muita (psykologi/neuropsykologi toisinaan ja lastenpsykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja lähes aina)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kusipaa kirjoitti:
A na adoptioon
Oikeasti lapselle voisi olla parasta päästä rakastavaan ympäristöön.
Tämä ketju tekee minut äärimmäisen surulliseksi. Mitä mahdollisuuksia lapsella on kasvaa normaaliksi, kun oma äiti vihaa lastaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla itse psykopaatti
En tunne kyseisiä henkilöitä, mutta empatiakyvyttömiä lapsia on olemassa. Psykopaattinen on aika ronskisti kuvailtu.
Myös lapsi voi olla ihan oikea psykopaatti.
Ei voi. Minkäänlaista persoonallisuushäiriötä ei voi olla koska persoonallisuuden kehitys on vielä kesken. Ympäristö määrittää millaiseksi petsoonallisuus kehittyy. Jos tämän lapsen isä todella on psykopaatti, on 100% varma asia ettei hänkään ole saanut kasvaa normaaleissa tasapainoisissa olosuhteissa. Tunnekylmä ympäristö missä lapsen tunne-elämän kehitystä ei tueta eikä lapsi koe turvaa, rakkautta ja huolenpitoa kasvattaa epävakaita ja narsistisia aikuisia, äärimmillään psykopaatteja. Lapsi oppii empatiaa ja toisten tunteisiin samaistumista vain saamalla itse johdonmukaisesti samanlaista kohtelua, tunteiden hyväksyntää, jakamista ja sanoittamista. Yksikään lapsi ei ole paha syntyessään.
Ei pidä paikkaansa. Esim. ADHD:n on neurologinen poikkeavuus eikä mikään ympäristön/kasvatuksen tulos. Lapsi saa sen jo kohdussa ja sen syntymään vaikuttaa useat eri geenit.
Myös psykopatia on sisäsyntyistä eli siihen ei juuri voi vaikuttaa esim. kasvatuksella.
Psykopatiaa ei pidä sekoittaa sosiopatiaan, joka syntyy ympäristön vaikutuksen alaisena eli juurikin, kun lapsi ei saa kokea rakkautta eikä empatiaa yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus. Tein kaksi lasta miehen (nykyisin ex) kanssa joka oli tunnekylmä. Esikoisesemme tuntui heti pikkuvauvasta lähtien oudolta ja hankalalta, hän oli aina tyytymätön ja vihainen, ei koskaan halunnut mennä toisten lasten kanssa leikkimään, muuta kuin rituaalinomaisesti ja rutiinimaisesti, tuntui vaativan sitä että maailma ja ihmiset on joku pysyvä kulissi. Mietin usein olenko huono äiti kun kaikki vauvakahvilat ja vastaavat olivat meille mahdottomia, lapsi vihasi olla niissä toisten ihmisten joukossa ja meni stressistä sekaisin. Hän jumitti omia outoja kuvitteluleikkejään, eikä osoittanut vielä leikki-ikäisenäkään hellyyttä, esimerkiksi jos hän näki minun itkevän, hän vain käveli pois hämmentyneenä, hieman suutuksissaan. Hän suhtautui tosi omivasti, mutta ei ollenkaan hellästi minuun. Uhmaikä oli aivan kamala, hän ei suostunut lähtemään kotoa muuta kuin raahattuna, naapurit monesti ihmettilivät mistä on kyse kun hulluna karjuvaa lasta raahataan. Lapsi saattoi päiväkoti-iässä kiukuissaan raapia pikkusisarusta verille, lyödä jne. Autismin ja adhd:n merkkejän nämä ilmeisesti olivat. Ajattelin ettei lapsi mistään diagnoostista hyödy, kokisi vain leiman otsassaan ja minulla on omista kokemuksista johtuen todella paha auktoriteettikammo joten jollekin terkkarille ei tehnyt mieli ruveta avautumaan. Ajattelin, että ihmisiä on erilaisia ja päätin vain rauhassa yrittää ja antaa lapsen kasvaa ja oppia omia aikojaan. Lapsi oppi empatiaa ja tunteita ja sosiaalisia taitoja vähitellen ja osittain tarinoiden avulla. Kun hän tuli isommaksi, sovelias käytös alkoi tuntua hänestä selvästi myös hyvältä strategialta, jolla pärjäsi elämässä, joten hän rupesi tietoisesti pyrkimään siihen, hän ikäään kuin opettelemalla opetteli olemaan ihmisiksi. Toinen lapsemme taas osasi sosiaaliset suhteet ja empaattisuuden aivan kuin itsestään. Olin ehkä hänelle myös parempi äiti, kun olin jo tottunut äitiyteen ja hän sai myös syntyä valmiiseen perheeseen jossa oli jo yksi lapsi. Tämä toinen lapsi opetti myös olemassaolollaan esikoista olemaan ihmisiksi, hänen myötään tämä vaikea lapsi sai yhä enemmän rakkautta ja esimerkkiä tunteista. Nykyisin tämä vaikea lapsi on kaikkea muuta kuin vaikea, hän on mukavasti pärjäävä, persoonallinen ja ihana teini. Uskon että tunneäly ja tunnetaidot ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia, niissä voi kehittyä ja jokainen oppii ajallaan ja tavallaan. Hyväksyvällä ja rohkaisevalla kasvatuksella voi tukea hyvin paljon. Esikoiseni on minulle yhtä rakas kuin tuo nuorempi aurinkoinen helppo lapsi. Kaikkien tarvitse olla mitään halipusi-ihmisiä tässä maailmassa. En kerro tätä siksi, että vähättelisin oikeasti vakavia persoonallisuushäiriöitä ja vastaavia vaan siksi että veikkaan, että joku eri tyyppinen äiti olisi tällekin lapselle hommannut diagnoosit ja lääkitykset. Äidin todella tärkeää pitää oma kasetti kasassa ja levittää sitä rakkautta kotiin, siitä lapset sitten toivon mukaan vähitellen oppivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista, miten harva aikuinen täällä on lapsen puolella. Sokeasti uskotaan tätä lapseensa uupunutta äitiä, ja totena otetaan näkemys joka on ainoastaan äidin näkemys. Isä saattaisi kertoa ihan toisenlaisen tarinan, ja ennenkaikkea lapsi. Miettikää, missä todellisuudessa tuo lapsi elää. Vanhemmat vihaavat toisiaan ja äiti pitää psykopaattina. Ja kyllä, lapai kyllä aistii sen äitinsä sanoista ja käytöksestä, vaikka äiti ei sitä lapselle sanoisikaan. Lapsen psyyken suoja on, jos edes isä näkee lapsensa itsenään eikä pahana psykopaattina. Koska psykologonen fakta on, ettei sellaista rakasta, jonka näkee pahana.
Mitä oikein lässytät? Itse ihmettelin tuon aloituksen luettuani sitä, että meni sentään jokunen vastaus ensin, ennen kuin ensimmäinen äitiä syyllistävä ja lasta puolustava kommentti tuli. Ja sen jälkeen niitä on riittänyt.
Keskustelu muutenkin on kammennut järkeenkäymättömästi siihen, millainen on psykopaatti ja millainen on sosiopaatti ja mitä on mikäkin, vaikka tässä pitäisi keskustella siitä, mitä tuo äiti voisi tässä tilanteessa tehdä. Mitä se syyllistäminen häntä auttaa ja kyseleminen, miksi teit lapsen sen miehen kanssa jne.? Kuka täällä voi väittää olevansa täydellinen ja tietävänsä ja osaavansa asiat ennen aikojaan? Jos virheetön ihminen löytyy, niin sanokaa hep.
Ihan perusteettomasti väitetään myös, että äiti ei tuntisi rakkautta lastaan kohtaan. Ihan varmaan tuntee, mutta tällainen lapsi vain tekee sen rakkauden osoittamisen hirveän vaikeaksi. Normaalisti käyttäytyvää lasta kohtaan on helppoa osoittaa rakkautta. Jos tämä äiti kirjoittaa, että lapsella ei ole empatiakykyä lainkaan, niin hän on aivan varmasti se, joka tästä asiasta täällä eniten tietää. Hänellä se lapsi siellä on.
Kovasti myös neuvotaan, että lasta on ohjattava ja lapselle on sanottava niin ja näin ja lasta on kasvatettava jne. mutta vain muutama kirjoittaja on osannut edes hiukan neuvoa, että miten.
Myönnän, että en itsekään osaa antaa neuvoja, mutta minua alkoi vain korpeamaan tämä äidin syyllistäminen. Mitä hyötyä äidille on siitä, että häntä syyllistetään lapsen tekemistä juuri sen miehen kanssa tai siitä, että mies kohtelee lasta väärin. Minkä se äiti sille mahtaa.
Miehet yleensäkin ovat kasvattamisessaan suoraviivaisia ja mielellään alistavia. Eli he vain komentavat, onnistuen tai epäonnistuen. Sillä kertaa. Lapsi voi totella vain sen takia, että pelästyy miehen kovaa ääntä. Se tehoaa jonkin aikaa, mutta ei enää montaa vuotta.
Äidit ovat lempeämpiä ja haluavat kasvattaa rakkaudella ja ymmärtämisellä. Mutta jos silläkään ei ole tehoa, niin mihin voi turvata? Jos lapsen omaan järkeen tai empatiakykyyn ei voi vedota, niin mihin sitten?
Tämä lapsi ei selvästikään toimi niin kuin muut lapset, joten ehkä jonkun asiantuntijan kanssa voisi miettiä, mikä olisi se juuri tähän lapseen sopiva metodi. Mikä asia on tälle lapselle niin tärkeä, että hän sen vuoksi olisi valmis käyttäytymään hyvin? Täällä neuvotaan antamaan lapsi huostaan, mutta siinä voi olla se vaara, että lapsi kokee sen hylkäämisenä ja siitä syntyy vain uusi ongelmakohta. Lapsi pitäisi sitten todennäköisesti sijoittaa laitokseen, koska ei ne sijaisvanhemmatkaan ihmeisiin pysty. Oma äiti on kuitenkin lapselle se tärkein. Enkä lähtisi ennustelemaan tälle lapselle mitään rikoskierteitä, ollaanpas nyt realistisia, kun kyseessä on kymmenvuotias. Hankalatkin lapset voi olla aikuisina ihan ok. Lapsella voi olla ihan vaan omanlaisensa luonne. Ei kauheasti piittaa muiden kärsimyksistä. Sellaisia aikuisia on paljon ja ihan normaalissa elämässä.
Ei kukaan meistä voi ryhtyä kirjoittamaan ap:lle ohjekirjaa siitä miten missäkin tilanteessa toimitaan! Emme me tiedä tarkemmin mitä heidän arki on ja minkälaista vuorovaikutusta heidän välillään on.
Sen vuoksi täällä on ohjattu hakemaan ja ottamaan apua vastaan, kuuntelemaan ammattilaisia ja perehtymään adhd:hen mahdollisimman hyvin ja laajasti.
Ap itse ei aloituksen perusteella luota terapeuttiin ja syyllistää lasta, näiden vuoksi on ihan oikein herätellä tätäkin äitiä. Jos se vaatii syyllistämisen niin fine, ei ole muut keinot toimineet, varmasti on useampikin terapeutti/hoitaja/lääkäri yrittänyt. Jos avaimet lapsen hyvään kehitykseen on äidillä niin miksi ei saa syyllistää äitiä joka ei tee mitään? Lapsi ei keskeneräisenä ihmisenä voi ja pysty ottamaan vastuuta omasta kasvusta ja kehityksestä.
Tässä on mielestäni iso syy siihen miksi lapset ja nuoret voivat Suomessa niin huonosti ja esim. psykiatrian asiakasmäärät ovat räjähtäneet kasvuun; vanhempia ei saa syyllistää tai arvostella. Kukaan ei uskalla sanoa, että vanhempi on se jonka pitää muuttua. Hoidetaan lasta vaikka vanhempi on se jota pitäisi hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kusipaa kirjoitti:
A na adoptioon
Oikeasti lapselle voisi olla parasta päästä rakastavaan ympäristöön.
Tämä ketju tekee minut äärimmäisen surulliseksi. Mitä mahdollisuuksia lapsella on kasvaa normaaliksi, kun oma äiti vihaa lastaan?
Ap anna lapsi huostaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista, miten harva aikuinen täällä on lapsen puolella. Sokeasti uskotaan tätä lapseensa uupunutta äitiä, ja totena otetaan näkemys joka on ainoastaan äidin näkemys. Isä saattaisi kertoa ihan toisenlaisen tarinan, ja ennenkaikkea lapsi. Miettikää, missä todellisuudessa tuo lapsi elää. Vanhemmat vihaavat toisiaan ja äiti pitää psykopaattina. Ja kyllä, lapai kyllä aistii sen äitinsä sanoista ja käytöksestä, vaikka äiti ei sitä lapselle sanoisikaan. Lapsen psyyken suoja on, jos edes isä näkee lapsensa itsenään eikä pahana psykopaattina. Koska psykologonen fakta on, ettei sellaista rakasta, jonka näkee pahana.
Mitä oikein lässytät? Itse ihmettelin tuon aloituksen luettuani sitä, että meni sentään jokunen vastaus ensin, ennen kuin ensimmäinen äitiä syyllistävä ja lasta puolustava kommentti tuli. Ja sen jälkeen niitä on riittänyt.
Keskustelu muutenkin on kammennut järkeenkäymättömästi siihen, millainen on psykopaatti ja millainen on sosiopaatti ja mitä on mikäkin, vaikka tässä pitäisi keskustella siitä, mitä tuo äiti voisi tässä tilanteessa tehdä. Mitä se syyllistäminen häntä auttaa ja kyseleminen, miksi teit lapsen sen miehen kanssa jne.? Kuka täällä voi väittää olevansa täydellinen ja tietävänsä ja osaavansa asiat ennen aikojaan? Jos virheetön ihminen löytyy, niin sanokaa hep.
Ihan perusteettomasti väitetään myös, että äiti ei tuntisi rakkautta lastaan kohtaan. Ihan varmaan tuntee, mutta tällainen lapsi vain tekee sen rakkauden osoittamisen hirveän vaikeaksi. Normaalisti käyttäytyvää lasta kohtaan on helppoa osoittaa rakkautta. Jos tämä äiti kirjoittaa, että lapsella ei ole empatiakykyä lainkaan, niin hän on aivan varmasti se, joka tästä asiasta täällä eniten tietää. Hänellä se lapsi siellä on.
Kovasti myös neuvotaan, että lasta on ohjattava ja lapselle on sanottava niin ja näin ja lasta on kasvatettava jne. mutta vain muutama kirjoittaja on osannut edes hiukan neuvoa, että miten.
Myönnän, että en itsekään osaa antaa neuvoja, mutta minua alkoi vain korpeamaan tämä äidin syyllistäminen. Mitä hyötyä äidille on siitä, että häntä syyllistetään lapsen tekemistä juuri sen miehen kanssa tai siitä, että mies kohtelee lasta väärin. Minkä se äiti sille mahtaa.
Miehet yleensäkin ovat kasvattamisessaan suoraviivaisia ja mielellään alistavia. Eli he vain komentavat, onnistuen tai epäonnistuen. Sillä kertaa. Lapsi voi totella vain sen takia, että pelästyy miehen kovaa ääntä. Se tehoaa jonkin aikaa, mutta ei enää montaa vuotta.
Äidit ovat lempeämpiä ja haluavat kasvattaa rakkaudella ja ymmärtämisellä. Mutta jos silläkään ei ole tehoa, niin mihin voi turvata? Jos lapsen omaan järkeen tai empatiakykyyn ei voi vedota, niin mihin sitten?
Tämä lapsi ei selvästikään toimi niin kuin muut lapset, joten ehkä jonkun asiantuntijan kanssa voisi miettiä, mikä olisi se juuri tähän lapseen sopiva metodi. Mikä asia on tälle lapselle niin tärkeä, että hän sen vuoksi olisi valmis käyttäytymään hyvin? Täällä neuvotaan antamaan lapsi huostaan, mutta siinä voi olla se vaara, että lapsi kokee sen hylkäämisenä ja siitä syntyy vain uusi ongelmakohta. Lapsi pitäisi sitten todennäköisesti sijoittaa laitokseen, koska ei ne sijaisvanhemmatkaan ihmeisiin pysty. Oma äiti on kuitenkin lapselle se tärkein. Enkä lähtisi ennustelemaan tälle lapselle mitään rikoskierteitä, ollaanpas nyt realistisia, kun kyseessä on kymmenvuotias. Hankalatkin lapset voi olla aikuisina ihan ok. Lapsella voi olla ihan vaan omanlaisensa luonne. Ei kauheasti piittaa muiden kärsimyksistä. Sellaisia aikuisia on paljon ja ihan normaalissa elämässä.
Ei kukaan meistä voi ryhtyä kirjoittamaan ap:lle ohjekirjaa siitä miten missäkin tilanteessa toimitaan! Emme me tiedä tarkemmin mitä heidän arki on ja minkälaista vuorovaikutusta heidän välillään on.
Sen vuoksi täällä on ohjattu hakemaan ja ottamaan apua vastaan, kuuntelemaan ammattilaisia ja perehtymään adhd:hen mahdollisimman hyvin ja laajasti.
Ap itse ei aloituksen perusteella luota terapeuttiin ja syyllistää lasta, näiden vuoksi on ihan oikein herätellä tätäkin äitiä. Jos se vaatii syyllistämisen niin fine, ei ole muut keinot toimineet, varmasti on useampikin terapeutti/hoitaja/lääkäri yrittänyt. Jos avaimet lapsen hyvään kehitykseen on äidillä niin miksi ei saa syyllistää äitiä joka ei tee mitään? Lapsi ei keskeneräisenä ihmisenä voi ja pysty ottamaan vastuuta omasta kasvusta ja kehityksestä.
Tässä on mielestäni iso syy siihen miksi lapset ja nuoret voivat Suomessa niin huonosti ja esim. psykiatrian asiakasmäärät ovat räjähtäneet kasvuun; vanhempia ei saa syyllistää tai arvostella. Kukaan ei uskalla sanoa, että vanhempi on se jonka pitää muuttua. Hoidetaan lasta vaikka vanhempi on se jota pitäisi hoitaa.
Tämä.
Saatko itse apua vanhemmuuteesi mistään? Käytkö perhevolassa?
Vierailija kirjoitti:
Saatko itse apua vanhemmuuteesi mistään? Käytkö perhevolassa?
perheneuvolassa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei,
lapsi ei ole vielä psykopaatti vaikkakin, retroskoopilla piirteitä on usein jo nähtävissä lapsuudessa.
Tarrataulut on muotia!
Joten laita pystyyn tarrataulu, jokaisesta empatian osoituksesta josta ei ole itselle hyötyä saa tarran. Ja sitten kun taulu on täynnä saa jotain kivaa tekemistä yhdessä äidin kanssa, esim leipomista <3
Keskustelkaa joka ilta ja aamu myös lasta harmittavista asioista ja sitten lohdutat ja silittelet.
Tällaisessa tilanteessa ei nyt tarrataulut auta. Ihan naurettava ehdotus. Lapsi on pahasti traumatisoitunut ja tarvii psykiatrista apua
Paitsi ettei välttämättä ole, ja kuten aloittajakin jo sanoi, voi terapeuttien "ymmärrys" vain pahentaa tlannetta. Näin kävi meillekin.
Terapeuttinen ymmärrys opettaa lapsen hyödyntämään taitoa omalla sairaalla tavallaan. Usein terapioiden huonopuoli näissä persoonallisuushäiriöissä. Oppivat mitä vastapuoli haluaa kuulla, miten käyttäytyä. Ilman että oikeasti oppii kokemaan sitä tunnetta oikeasti. Tekee vielä vaikeamman tunnistaa ja käsitellä tavallisessa kanssakäymisessä. Sama kun antaa aseen rikolliselle.
Voi olla että geneettinen alttius ja isän läsnäolo lapsen elämässä nostavat riskiä siihen että lapselle kehittyy persoonallisuushäiriö, mutta voit itse olla lapselle se suojaava tekijä ja lapsi kehittyä täysin normaaliksi persoonallisuudeltaan. Hyvä kun saatte tukea, älä luovuta, lapsesi ei ole toivoton vaikka vaikeuksia on, jaksa luottaa siihen että rakkaus jota tarjoat ja tuki jota saatte antaa lapsellesi mahdollisuuden kasvaa terveeksi kaikesta huolimatta.
Minunkin toinen vanhempani on psykopaatti, jota tapasin läpi lapsuuden ja nuoruuden joka toinen viikonloppu. Vaurioita kyllä tuli, mutta toisen normaalin vanhempani rakkaus säästi minut ja minusta ei tullut psykopaattia.
Alue: Aihe vapaa
Entäpä tahattomasti?