Muita, jotka lapsena kokoneet karmeita jouluja, ja nyt vain sinnittelevät pyhät läpi?

Sama. Lapsuus oli 17v asti perheväkivaltaa ja alkoholistivanhemmat ryyppäsivät aamusta iltaan. Joka joulu masennun vieläkin ja tuntuu välillä että olen se pieni lapsi joka huutaa rakastakaa minua välittäkää minusta. Lasteni takia pystyn näyttelemään jouluna iloista ja itken saunassa yksin illalla. Mies hyvästä perheestä ei ymmärrä miksi olen ihan mielenvikainen juhlapyhinä.

Vihasin joulua siihen saakka kunnes tapasin mieheni. Nyt ei ole minkäänlaista joulupahoinvointia kun vietämme joulun meille sopivalla tavalla ilman mitään pakollisia perinteitä.Lapsia meillä ei ole eikä jouluna sukuloida.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Lapsuus oli 17v asti perheväkivaltaa ja alkoholistivanhemmat ryyppäsivät aamusta iltaan. Joka joulu masennun vieläkin ja tuntuu välillä että olen se pieni lapsi joka huutaa rakastakaa minua välittäkää minusta. Lasteni takia pystyn näyttelemään jouluna iloista ja itken saunassa yksin illalla. Mies hyvästä perheestä ei ymmärrä miksi olen ihan mielenvikainen juhlapyhinä.

Minäkin palaan joka joulu, kun talo on hiljentynyt, sinne omaan lapsuuteen. Yritän ajatella, että olen siinä nyt, lohdutan nyt, pidän turvassa sitä pientä itkevää tyttöä. Mutta itku siinä tulee joka kerta. Täytin alkukuusta 36 vuotta ja mietin, että luulisi ajan joskus parantavan. Että tilalle tulisi muita muistoja. Ja tuleehan niitä, mutta ne eivät tunnu korvaavan niitä, jotka rikkoi ja satutti. 

Halaus sinulle täältä! Ap

Päästäkää hyvät ihmiset irti rankoista muistoista ja luokaa uusia. Ap, sinulla on perhe, keskity luomaan heille ihanat muistot, älä ryve itsessäsi!

Kaikille sattuu ikäviä asioita. Ei niitä tarvitse märehtiä lopun elämää eikä piehtaroida kurjuudessa. Voitte itse järjestää nyt mieleiset joulunne eikä tarvitse enää pilkata muita ja heidän joulujaan, jotka eivät kelvanneet arvon rouville. Ärsyttää kun meillekin tulee miniä joka vuosi naama nyrpeänä ja näkee, ettei ole oikeanlaiset jouluruuat ja perinteet hänelle. Raskasta olla joulun järjestäjänkin roolissa joskus.

Kannattaisiko hakea ammattiapua pahojen kokemusten purkamiseen ja niistä irti päästämiseen? Muuten siirrät jouluahdistuksen myös omalle lapsellesi ja kärsit ihan turhaan uudestaan ja uudestaan. Et voi enää muuttaa niutä hirveyksiä ja väärinkohteluita mutta niissä vellominen ei myöskään auta mitään.

Tsemppiä elämäsi hyvää jouluun!

Itselläni on ollut alkoholin ja riitojen sävyttämät joulut lapsena. Tunnistan tuon saman, että joulun aikaan ahdistaa. Minulle on ollut helpotus ja eheyttävää järjestää itse joulu omassa kotona. Tavallaan kun itse konkreettisesti järjestää lapsille sellaisen joulun mitä omat vanhemmat eivät minulle järjestäneet, niin olo helpottuu ja jotain hyvää tulee huonon tilalle.

Eli ajattelen hieman eri tavalla kuin sinä. Minä en riistä lapsilta mummolajoulua vaan annan lapsille rauhallisen ja rakkaan perhejoulun. Mummolaan kerkeää joulun jälkeenkin vaikka uudeksi vuodeksi. Kyllä lapset kaikista mieluiten ottavat vanhemmat, jotka ottavat myös itsensä huomioon terveellä tavalla.

Ehkä sinun pitäisi puhua miehellesi avoimesti noista tunteista ja toiveista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Lapsuus oli 17v asti perheväkivaltaa ja alkoholistivanhemmat ryyppäsivät aamusta iltaan. Joka joulu masennun vieläkin ja tuntuu välillä että olen se pieni lapsi joka huutaa rakastakaa minua välittäkää minusta. Lasteni takia pystyn näyttelemään jouluna iloista ja itken saunassa yksin illalla. Mies hyvästä perheestä ei ymmärrä miksi olen ihan mielenvikainen juhlapyhinä.

Minäkin palaan joka joulu, kun talo on hiljentynyt, sinne omaan lapsuuteen. Yritän ajatella, että olen siinä nyt, lohdutan nyt, pidän turvassa sitä pientä itkevää tyttöä. Mutta itku siinä tulee joka kerta. Täytin alkukuusta 36 vuotta ja mietin, että luulisi ajan joskus parantavan. Että tilalle tulisi muita muistoja. Ja tuleehan niitä, mutta ne eivät tunnu korvaavan niitä, jotka rikkoi ja satutti. 

Halaus sinulle täältä! Ap

Mene pyhien jälkeen puhumaan ammattiauttajalle.Ei noita solmuja voi ilman apua selvittää mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Päästäkää hyvät ihmiset irti rankoista muistoista ja luokaa uusia. Ap, sinulla on perhe, keskity luomaan heille ihanat muistot, älä ryve itsessäsi!

Et taida ihan ymmärtää ihmismieltä. Mieleen tulvahtelevia muistoja ei voi hallita, ne pitää prosessoida. Kieltäminen ja torjuminen ei toimi pidemmän päälle.

Tiedätkä, minulla on osittain ihan samanlaiset tuntemukset!

Olen naimisissa ja monen lapsen äiti. Lapset alakouluikäisiä ja alle kouluikäisiä. Olen miettinyt, miksi en löydä joulumieltä, vaikka seuraan ilolla lasten joulun odotusta ja heidän iloaan siitä, kun tuli pitkästä aikaa kunnolla lunta. Olemme leiponeet ja koristelleet kotia, olleet joulujuhlissa ja kuunnelleet joululauluja. Kaikki lahjat paketoitu, lähes kaikki ruokapuolen asiat hoidossa ja muutkin valmistelut hyvällä mallilla. Joulu saisi tulla. Silti mulla jotenkin tosi paha mieli koko ajan. Kurkkua kuristaa ja mulla on ihan samanlainen olo että mielelläni viettäisin joulua ihan yksin. En missään nimessä haluaisi hylätä perhettäni - he ovat minulle kalleinta mitä mulla on. Ahdistus on vaan niin suuri, että mieluiten olisin tämän tunteen kanssa ihan yksin.

Sulla on kyllä ollut tosi rankkaa! En ihmettele yhtään, että sulla on vaikeata jouluisin!

Mun isällä oli alkoholiongelma, mutta yleensä joulut oli siltä osin ihan ok. Meillä oli kotona jotenkin tosi kireä tunnelma aina jouluisin. Mielestäni se johtui ennen kaikkea äidistäni. Hän vaati itseltään tosi paljon ja paloi sitten loppujen lopuksi loppuun tai ainakin väsähti (tai näin minä olen asiaa pohtinut). Kaiken piti olla itse tehtyä ja kodin oltava kuurattu ja puunattu ihan jokaista nurkkaa myöten. Saunan jälkeen piti pukea tonttuvaatteet silitettyine essuineen (pikkutyttönä siis). Yhdestä jos toisesta asiasta tuli sanomista ja muutenkin jotkin ihan pienetkin asiat kasvoivat valtaviin mittasuhteisiin jouluisin. Kun olin jo teini-iässä tai vanhempi, joulut olivat jotenkin tosi ankeita. Olisin toivonut äidiltä jonkinlaista rentoutta ja heittäytymistä (olisi tullut joskus esim. pelaamaan lautapelejä) mutta ei.

Nyt itse perheenäitinä olen yrittänyt ymmärtää omaa äitiäni ja olla hänelle kiitollinen. Hän kuitenkin näki paljon vaivaa niin monen asian eteen. Toisaalta olen yrittänyt ottaa rennosti. Teen vain sen minkä jaksan ja se riittää. Loput ostan valmiina tai jätän ostamatta. Vaikka ajattelen näin "kirkkaasti", silti mieli palaa usein (esim. tänään monta kertaa) niihin ankeisiin lapsuuden jouluihin. Joudun tekemään kovasti töitä sen eteen, etten itse olisi ihan synkkänä omien lasteni edessä.

Rauhaisaa joulua ja voimia sinulle, ap!

Mun mielestä tässä kohtaa jos missä sen puolison pitäisi ymmärtää ja tulla vastaan. Osata olla tukena. Joulu on kuitenkin joka vuosi, halusi tai ei, ja sinullakin kulminoitunut just näihin lämpimiin juhlapyhiin pahimmat elämänkarikot. Mietin vain et olisiko mahdollista sinun lähteä ennen h-hetkeä hotelliin selvittämään ajatuksia, ja tulisit aatoksi takaisin tai vastaavasti lähtisit aaton jälkeen? Jos asian osaa hoitaa kotipäässä hyvin, niin tuskinpa lapset huomaa tai stressaantuvat että äiti on poissa. Se olisi kokonaisuuden kannalta hirveästi parempi, että olet sen hetken selvittämässä ajatuksia kuin aina samojen tunteiden ympäröimä. Tässä taas tarvitaan puolison apua ja tukea. Sinulla on tosi pahoja traumoja menneestä. Sitä paitsi et voi aina miettiä, mitä toiset haluavat tai eivät halua, vana sinullakin on oikeus omaan tilaan, aikaan, tapoihin ja perinteisiin. Voithan aloittaa uuden jouluperinteen, jossa määräät marssin tahdin ja voit päättää, että kukaan kuka sinun luonasi istuu, ei joudu pohtimaan paikkaansa teillä. Näin minä tein kun aikuiseksi kasvoin, että päätin, että meillä ei kaadeta kuusia kännissä tai jätetä ketään lahjatta eli ulkopuolelle. Sen vuoksi olen varannut lahjoja mukaani jos joku jää ilman pakettia "ai hitsi, unohdinkin että istopekalle oli paketti tuolla -" eli olen varannut sellaisia asioita, joita on helppo antaa. Voi tuntua sydämettömältä, mutta minusta on mukavampi että paketittomatkin saavat jotain ja ovat hetkessä mukana. Tsemii <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päästäkää hyvät ihmiset irti rankoista muistoista ja luokaa uusia. Ap, sinulla on perhe, keskity luomaan heille ihanat muistot, älä ryve itsessäsi!

Et taida ihan ymmärtää ihmismieltä. Mieleen tulvahtelevia muistoja ei voi hallita, ne pitää prosessoida. Kieltäminen ja torjuminen ei toimi pidemmän päälle.

Olin tulossa juuri sanomaan samaa. Ei se ihan noin mene.. 

Olen jo vuosia sitten oppinut rentoutumaan joissain asioissa. En pingota lahjoista tai ruoista, en tee väkisin rosollia kun en siitä tykkää, enkä lähetä joulukortteja kun ei se ole minun juttuni. Toisaalta laatikot teen vanhan keittokirjan ohjeilla ja piparkakkutaikinan itse koska se on kivaa. En kuuraa kattoa ja siivoa kaappeja, en odota toisilta mitään. Laulan joululauluja lasten kanssa, annan heidän koristella kuusen, kertoilen tarinoita menneisyydestä ja entis ajan joulunvietosta. 

Sisimmissäni olen silti turta. Ei tunnu miltään, tai jos tuntuu, niin ahdistaa. Joskus myös mieltä viiltää syvä kateus, kun katson mieheni perheen yhdessäoloa. 

Ammattiapu voisi ehkä olla paikallaan. Toisaalta myös lohtua tuo muiden samanlaiset kokemukset. Tietää, että on muitakin outolintuja. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Lapsuus oli 17v asti perheväkivaltaa ja alkoholistivanhemmat ryyppäsivät aamusta iltaan. Joka joulu masennun vieläkin ja tuntuu välillä että olen se pieni lapsi joka huutaa rakastakaa minua välittäkää minusta. Lasteni takia pystyn näyttelemään jouluna iloista ja itken saunassa yksin illalla. Mies hyvästä perheestä ei ymmärrä miksi olen ihan mielenvikainen juhlapyhinä.

Minäkin palaan joka joulu, kun talo on hiljentynyt, sinne omaan lapsuuteen. Yritän ajatella, että olen siinä nyt, lohdutan nyt, pidän turvassa sitä pientä itkevää tyttöä. Mutta itku siinä tulee joka kerta. Täytin alkukuusta 36 vuotta ja mietin, että luulisi ajan joskus parantavan. Että tilalle tulisi muita muistoja. Ja tuleehan niitä, mutta ne eivät tunnu korvaavan niitä, jotka rikkoi ja satutti. 

Halaus sinulle täältä! Ap

Voi kun voisikin palata haamuna sinne lapsuuteen lohduttamaan järkyttynyttä lasta (itseään).

Valitettavasti istun nytkin tässä ja kurkkua kuristaa, en pysty häätämään lapsuuden- ja nuoruudenmuistoja pois. Olen pian 58. Ja todella yrittänyt työstää pois noita ikäviä muistoja.

Omat joulut nykyään rauhallisia, mutten oikeasti pysty nauttimaan, muuten kyllä pitäisin siitä vaikka kuinka paljon (ruoanlaitosta ja koristelusta), mutta muistot pulpahtavat väkisin mieleen.

näistä ei ole helppo päästää irti, ei auta asioiden 'unohtaminen' tai korvaaminen uusilla pelkällä tahdonvoimalla, kun jouluna tulvii muistoja mieleen tuovia ärsykkeitä joka tuutista. sen alakulon pois häätäminen on tosi vaikeaa kun yksityiskohdat yhdistää heti johonkin ikävään muistoon, vaikka omat lapset tekevätkin uusia kivoja muistoja.

mutta kuten muut ovat sanoneet, tähän on ap ammatiapua saatavilla, sesongin jälkeenkin. ammattiauttajalle puhumalla saat paitsi neutraalin kuuntelijan myös asioita purettua sekä käytännön vinkkejä noiden vaikeiden muistojen haalistamiseen. älä yritä tukahduttaa tunteitasi vaan käy niitä läpi. kun oikean auttajan löytää niin kummasti pikkuhiljaa asiat paranee. alakulon hetket on lyhyempiä ja voit oikeasti nauttia perheesi uudenlaisesta joulusta.

Minun vanhemmat ei juoneet. Mutta minun jouluni lapsena olivat silti ikäviä. Olin ainoa lapsi ja yleensä jouluun tiivistyi lähinnä pettymys. Lahjoja sain niukasti ja meillä ei pahemmin ollut itään jouluperinteitä. Läinnä se oli ruokaa joka äidille oli kauhean tärkeää. Siksi kapinoin usein sillä etten syönyt pahemmin mitään. Yksinäisyys, turhautuminen ja kykenemättömyys läheisyyteen oli minun lapsuuteni joulut. Koulujen joulujuhlat ja joulun odotus ovat ehkä positiivisimpia lapsuuteni joulumuistoja.

Minullakin on paha mieli jouluista, lapsuudenkodissa oli hirveitä riitoja, ja muistan yhden joulun, kun isä ja äiti tappelivat ja isä uhkaili että kertoo kaikille vieraille miten huono nainen äiti on. Hymyt liimattiin naamalle kun ovikello soi ja kulissit pystyyn. Pelkäsin koko joulun että riita taas repeää. Joskus taas koko joulu ohitettiin jossain ihmeen sumussa, äiti oli kai masentunut ja isä välinpitämätön, eikä keitään vieraita. Alkoholiakin kului. Toki monilla on paljon pahempiakin kokemuksia, meillä oli kireää tunnelmaa, riitoja. Pahemmaksi meni kun avioiduin miehen kanssa joka alkoholisoitui todella pahasti ja kaikki lomat menivät ryypätessä. Viimeinen niitti oli kun jouluna mies kaatoi tahallaan kuusen ja pisti kämpän paskaksi, lapset itikivät kauhusta, piilottelin heitä peiton alle. Erosimme ja nyt on ollut rauha maassa jo kolme joulua. Olen nyt miehen kanssa, joka on rento, turvallinen ja ystävällinen ja jouluvalmistelut ovat sujuneet ihanasti. Ajattelin jo että olen toipunut traumoistani, mutta nyt kun aatto lähestyy, jokin kauhea pelko ja alakulo ja sellainen pimeä toivottomuus on vallannut mieleni ja haluaisin vain että olisi jo joulu ohi. 

Erilainen muori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Lapsuus oli 17v asti perheväkivaltaa ja alkoholistivanhemmat ryyppäsivät aamusta iltaan. Joka joulu masennun vieläkin ja tuntuu välillä että olen se pieni lapsi joka huutaa rakastakaa minua välittäkää minusta. Lasteni takia pystyn näyttelemään jouluna iloista ja itken saunassa yksin illalla. Mies hyvästä perheestä ei ymmärrä miksi olen ihan mielenvikainen juhlapyhinä.

Minäkin palaan joka joulu, kun talo on hiljentynyt, sinne omaan lapsuuteen. Yritän ajatella, että olen siinä nyt, lohdutan nyt, pidän turvassa sitä pientä itkevää tyttöä. Mutta itku siinä tulee joka kerta. Täytin alkukuusta 36 vuotta ja mietin, että luulisi ajan joskus parantavan. Että tilalle tulisi muita muistoja. Ja tuleehan niitä, mutta ne eivät tunnu korvaavan niitä, jotka rikkoi ja satutti. 

Halaus sinulle täältä! Ap

Voi kun voisikin palata haamuna sinne lapsuuteen lohduttamaan järkyttynyttä lasta (itseään).

Valitettavasti istun nytkin tässä ja kurkkua kuristaa, en pysty häätämään lapsuuden- ja nuoruudenmuistoja pois. Olen pian 58. Ja todella yrittänyt työstää pois noita ikäviä muistoja.

Omat joulut nykyään rauhallisia, mutten oikeasti pysty nauttimaan, muuten kyllä pitäisin siitä vaikka kuinka paljon (ruoanlaitosta ja koristelusta), mutta muistot pulpahtavat väkisin mieleen.

(Eri) Perässä tullaan. Olen 39, ja kasvattanut lapsenkin jouluitta. Nyt 17-v on isänsä perheen luona pyhät, kuten aina. Me erottiin lapsen ollessa 4. joten muutama väkinäinen perinnejoulunvietto ehdittiin viettää.

Itse olen (diagnosoidun) narsistin kasvattama. Lapsuudenkotini joulut olivat raivoraittiita ja koostuivat pakonomaisesta suorittamisesta. Kaiken piti olla täydellistä, jotta ei tulisi huutoa, haukkumista ja vähättelyä. Yleensä tuli kuitenkin (typerät naiset...), ja normaalisti vanhempani huusivat keskenään -pyhät putkeen. Riidat päättyivät aina äidin itkuntyrskeeseen ja isän lässyttämiseen minulle, joka luimin pitkin nurkkia näkymättömänä.

Olen, varmaankin onneksi, ainokainen, mutta vaurioitunut ja vaille jäänyt. En usko, että minuakaan voi koskaan rakastaa tarpeeksi (mikä on ehkä syy, miksi vastasin tähän). Olen pyytänyt useita kertoja nykyiseltä puolisoltani ja lapseltani anteeksi sitä, etten ole koskaan löytänyt joulumieltä, en vaan pysty edes teeskentelemään. Minut tämä aika tekee edelleen vain apeaksi, ja nostaa pintaan vanhat traumat, vaikka nykyään en enää suhtaudu niin tunteella menneeseen kuin vielä joskus. 

Mua ahdistaa ja masentaa joka vuosi Joulu, ja paha olo alkaa jo Marraskuussa, heti kun alkaa olla enemmän Joulu aiheena esillä ja keskusteluissa. Lapsuuteni Joulut(kaan) eivät olleet kovin onnellisia.

Eikö tunnukin ihan siltä, kuin naamaanne hierottaisiin ilkkuen pskaa, kun joululaulut, koristelut, mainokset ja ihan kaikki lällättävät sitä miten ihanaa aikaa Joulu muka on ja miten onnellisia muka kaikki ovat? (Sama rektio mulla myös Äitienpäivän lauluihin ja muihin juttuihin.) Kuin koko maailma juhlisi ilkkuen sitä miten turvaton ja pelokas Joulu (ja lapsuus ylipäänsä) mulla on ollut. Että olisin vain joko mielenvikainen liioitteleva hysteerikko tai sitten joku kuspää tosikko ilonpilaaja joka on pahan olonsa Joulusta ansainnutkin.

Joulussa on vain yksi hyvä puoli: se on sentään vain kerran vuodessa.

T: rouva 46-v.

Tuttuja tunteita. Kerran ennen jouluaattoa sitten romahdinkin ihan täysin. Roikuin miehen sylissä ja itkin vuosien tuskat pihalle. Taisi se olla enempi ulvomista kun itkua mutta mies piti tiukasti sylissään ja niisti välillä nenääni. Sen jälkeen joulut on ollut ihan mukavia juhlia.