Mietin eroa joka päivä - vauva 6kk

En tiedä oikeastaan edes mistä aloittaisin. Osallistuva ja mukamas edes jossakin määrin empaattinen mieheni alkoi heti raskausaikana mennä omia menojaan emmekä enää nähneet enää juurikaan toisiamme. Raskauden loppupuolella kun minut määrättiin lepoon verenpaineen takia, mies muutaman kerran jätti minut pulaan. En sinänsä hengenhätään, mutta kovissa liitoskivuissa pystyin kävelemään maksimissaan sata metriä. Kun mm. autoni hajosi, apua ei herunut ja jouduin soittamaan isäni apuun. Mies ei viitsinyt tuoda tai tehdä ruokaa eikä auttaa arkisissakaan asioissa kun en pystynyt enää käymään kaupassa, postissa tms. Vauvan tavarat hankin ja kasasin / pesin /whatever yksin.

Synnytyssairaalassa kun olin vielä sängyssä leikattuna mies valitti, kuinka tilanne on HÄNELLE raskas kun emme saaneet perhehuonetta ja hän joutuu ajamaan edestakaisin kodin ja sairaalan väliä. On sanomattakin selvää, että jouduin jälleen pyytämään vanhempiani hoitamaan koirani sairaalassaoloajan, joka ikävä kyllä venyi kahteen viikkoon. Miehen matka omasta kodista sairaalaan oli siis maksimissaan 10km tai alle, työpaikka näiden kahden välissä. Vauvan kotiuduttua osallistui kesän ajan vauvan hoitoon muttei juurikaan kotitöihin. Syksyllä alkoi ajoittaiset työmatkat ja jatkuvat ylityöt.

Meillä on molemmilla jäljellä omat asuntomme, toinen ollut käyttämättömänä. Kumpikaan ei suostu myymään tai vuokraamaan omaansa, molemmat inhoavat nykyään vauvan tultua toistensa asuntoja. Kumpikaan ei ole halukas muuttamaan toisen luokse vaikkakin mies on nyt asunut minun ja lapsen luona. Mies joka ikinen päivä muistaa haukkua asuntoni, autoni, tiskikoneeni, nykyään jo pyykkikoneeni. Kaikki kuulemma huonoja. Jopa päivänä, kun tein hänelle lounaan ja päivällisen, tarjoilin nenän eteen ne pöytään, annoin miehen nukkua kolmen tunnin päiväunet minkä ajan siivosin ja hoidin lasta. Oli myös seksiä. Lopputulos illalla: hän ei kestä enää näissä **lvetillisissä olosuhteissa asua. Olin oikeasti loukkaantunut.

Ongelmia on myös kasvatuksen suhteen, mies on ilmoittanut 6kk vauvan kahteen harrastukseen minulta kysymättä. Ei kysynyt myöskään koska sopisi tai minä päivinä tai haluanko kyseisiä harrastuksia ollenkaan. Vaatii nyt että muutamme hänen luokseen. Antaa vauvan itkeä eikä lohduta. Kun syöttää, hermostuu helposti ja alkaa kiroilla ja jättää ruokailun kesken. Myös harrastuksista mies on todennut että vauva tykkää koska hänkin tykkää. Harrastukset ovat samat kuin hänen edellisen liiton lapsillaan. Kun kysyin miksi, niin kuulemma poika oli luokkansa paras uimari ja osasi soittaa soitinta. Totesin että mitä sitten, ei tarvitse olla/osata.

Soitin neuvolaan mutta koska minä en ole neuvola-asiakas, en pääse neuvolapsykologille. Mies ei osallistu arkeen kuin tunnin pari illassa ja silloinkin hän muistaa joka ilta valittaa ja olla negatiivinen. En jaksa uskoa että muutto hänen luokseen hissittömään kerrostaloon parantaisi asioiden toimivuutta. Entäs jos mies ei edelleenkään osallistu niin arkemme on katastrofi kun en pääse vauvan kanssa kulkemaan kunnolla. Muutenkaan asunto ei sovi hyvin pienelle lapselle, keittiö on erillinen koppi josta en näe lasta, tiskikone on pienintä mallia jne.

Tekisi mieli todeta että vietetään joulu erillään, en jaksa enää miehen haukkumista ja vaatimuksia. Toisaalta olisin aivan poikki vauvan kanssa kahdestaan, hoitoapua ei ole. Kun olen yrittänyt muutaman kerran keskustella asioista, mies alkaa heti huutamaan. Ei huvita enää puhua. Nyt hän yrittää väkisin viedä huonekaluni luokseen. On myös uhannut viedä vauvan jotta minun olisi pakko muuttaa. On sanonut ihan näillä sanoilla.

Oli pakko avautua jonnekin. Onko tämä enää normaalia vauvavuoden riitelyä.