Lue keskustelun säännöt.
3-4 vuotta sitten eronneet, kuinka voitte nyt?
16.12.2018 |
Itse olen eronnut 3,5 vuotta sitten pitkästä liitosta, lapsiakin on. Välillä tulee oikea itseinho, koska tuntuu, että vieläkään en ole päässyt erosta kunnolla yli.
Kaikki menee muuten jo ihan ok, mutta en saisi olla ex:n kanssa tekemisissä. Nyt lapsen asioita on jouduttu hoitamaan yhdessä ja olen aivan rikki. Olen ruvennut kaipaamaan ihan hirveästi ydinperhettä, lapsia on ikävä. Tulemme ex:n kanssa paremmin toimeen nyt, kun avioliiton aikana, joten tiedän, että mun ajatukset on näitä aika kultaa muistot ajatuksia.
Lapset on vuoroviikoin meillä ja mun mielestä on kamala tunne edelleen, kun lapset on isällään ja ajan yhteisen kotimme ohi. En tiedä milloin parannun erosta vai voiko siitä edes parantua täysin.
Olen seurustellut 1,5 vuotta, mutta siitä huolimatta tunnen niin, kun tunnen. Pahinta tässä on se, että tiedän, että mulla ei tule olemaan yhteisiä lapsia enää kenenkään muun kanssa.
En tiedä pitääkö mun lopettaa kaikki yhteydenpito ex:n kanssa vai voinko joskus olla niin vahva, että pystyn kuolettamaan tunteet kokonaan häntä kohtaan. Tähän asti on tuntunut, että hänellä on aina paikka mun sydämmessä.
Kertokaa miten teillä menee?
Kommentit (10)
No, omasta erostani on aikaa suunnilleen saman verran ja liitto kesti reilusti yli kymmenen vuotta. Eksän näkeminen sykähdyttää aina ja sydämeen sattuu valtavasti. Siksi olen karsinut kaiken yhteydenpidon minimiin eksän kanssa. Eksällä on jo uusi perhe, mutta jostain syystä haluaisi minun olevan siinä ikään kuin kolmantena pyöränä mukana, en ymmärrä miksi. Ilmeisesti lapset oireilevat ja uusi ukko ajattelee jotenkin minun rauhoittavan lapsia. Mutta kun ei kiinnosta olla rakentamassa jonkun toisen perhettä. Ero tapahtui siis eksän aloitteesta.
Olen yrittänyt viritellä jotain uutta suhdetta, mutta naiset on niin nirsoja ettei noista ole oikeen mitään tullut. Ikäisistäni miehistä tuntuu olevan ylitarjontaa suhteessa naisten määrään. Miksi kukaan ottaisi eronneen jolla on lapsia jos löytyy vielä oikeita sinkkujakin.
En oikein tiedä mitä minun pitäisi tämän elämäni kanssa oikein tehdä. Kavereita on jonkin verran, mutta eipä niistäkään ole aina seuraa arkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelun aihe taitaa olla liian arka. Kukaan ei tietenkään haluaisi myöntää, että ero oli virhe, varsinkin jos oli itse aloitteellinen alullepanossa.
viikonloppuisi kirjoitti:
No, omasta erostani on aikaa suunnilleen saman verran ja liitto kesti reilusti yli kymmenen vuotta. Eksän näkeminen sykähdyttää aina ja sydämeen sattuu valtavasti. Siksi olen karsinut kaiken yhteydenpidon minimiin eksän kanssa. Eksällä on jo uusi perhe, mutta jostain syystä haluaisi minun olevan siinä ikään kuin kolmantena pyöränä mukana, en ymmärrä miksi. Ilmeisesti lapset oireilevat ja uusi ukko ajattelee jotenkin minun rauhoittavan lapsia. Mutta kun ei kiinnosta olla rakentamassa jonkun toisen perhettä. Ero tapahtui siis eksän aloitteesta.
Olen yrittänyt viritellä jotain uutta suhdetta, mutta naiset on niin nirsoja ettei noista ole oikeen mitään tullut. Ikäisistäni miehistä tuntuu olevan ylitarjontaa suhteessa naisten määrään. Miksi kukaan ottaisi eronneen jolla on lapsia jos löytyy vielä oikeita sinkkujakin.
En oikein tiedä mitä minun pitäisi tämän elämäni kanssa oikein tehdä. Kavereita on jonkin verran, mutta eipä niistäkään ole aina seuraa arkeen.
Kiitos vastauksesta. Lohduttavaa kuulla, että en ole ainut. Meillä minä olin se joka tein lopullisen päätöksen erosta, mutta siitä huolimatta tunnen näin.
Voin lohduttaa sua. Ei lapset välttämättä haittaa uutta suhdetta, vähän voi vaan hidastaa. Ainakin itse lasten äitinä olen mielummin miehen kanssa jolla on jo lapsia. Tsemppiä sulle! Ap
Vierailija kirjoitti:
Keskustelun aihe taitaa olla liian arka. Kukaan ei tietenkään haluaisi myöntää, että ero oli virhe, varsinkin jos oli itse aloitteellinen alullepanossa.
Me mietittiin ex:n kanssa kaksi vuotta eroa. Kumpikin voi jo siinä vaiheessa todella huonosti. Itselläkin alkoi olemaan jo fyysisiä vaivoja. Voin myöntää, että mietin edelleen oliko ero kuitenkin virhe. Kumpikin pystymme olemaan nyt parempia vanhempia lapsillemme, koska parisuhde vei liikaa voimavaroja. Ehkä täältä vielä noustaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Keskustelun aihe taitaa olla liian arka. Kukaan ei tietenkään haluaisi myöntää, että ero oli virhe, varsinkin jos oli itse aloitteellinen alullepanossa.
Olen eronnut noin 4 vuotta sitten. Ero ei taatusti ollut virhe. Yhä edelleen mietin tässä sohvalla istuessani, että kuinka keveä on olla verrattuna avioliittoni loppuvuosiin. Yhdessä olimme 20 vuotta ja nyt mietin, että mitä ihmettä olen exässä aikoinaan edes nähnyt. Arvot, moraali, kaikki ihan erilailla meillä. Ainoa hyvä yhteinen asia on lapset ja heitäkin exä nykyään kiusaa minkä ehtii, koska haluaa tehdä minulle kiusaa.
Nyt olen onnellinen ja kyllä, lapsetkin ovat helpottuneen onnellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta erostani vähän alle 3 vuotta. Olen onnellinen enkä kadu pätkääkään eroa. Tullaan exän kanssa toimeen ja autetaan välillä toisiamme jos tarvitsee. Ei paljoa olla tekemisissä mutta lapsiin ja koiraan liittyvät asiat hoidetaan fiksusti.
Eli ei kaikkia kaduta. Eronnut voi olla onnellinen, uskokaa tai älkää:)
Miksi alapeukkuja eronneille jotka eivät kadu ja ovat onnellisia??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta erosta 3,5 vuotta. Minä olin aloitteellinen eron aikaansaamisessa, tosin mies teki sitä eroa passiivisesti omalta osaltaan, kohteli jatkuvasti huonosti (verbaalisesti) ja piti täysin itsestäänselvänä passaajana. Minussakin omat vikani kyllä.
2 vuotta oltiin erossa ja riidoissa, molemmilla uudet kumppanitkin. Ne suhteet kun lopahti, alettiin oikeasti käydä asioita läpi, puolen vuoden ajan puhuttiin avoimemmin ja enemmän kuin koskaan, kumpikin nöyrtyi, näki ja tunnusti omat virheensä ja pyydettiin vilpittömästi anteeksi. Eikä syytelty enää toisiamme.
Nyt ollaan oltu vuosi yhdessä uudelleen. Ja kliseistä mutta totta, menee paremmin kuin koskaan. Ollaan kasvettu paljon, arvostetaan oikeasti toisiamme ja suhdettamme, eikä myöskään oleteta enää että se toinen osapuoli on syypää/vastuussa onnestani tai kurjuudestani.
Taidettiin kasvaa oikeasti aikuisiksi. Ehkä oli jo aikakin, näin liki 15 vuoden yhdessäolon ja melkein nelikymppisiksi elämisen jälkeen.
Miksi eronneita onnellisia alapeukutetaan? Kyllä se ero on monella pitkän harkinnan ja huonon avioliiton päätös, jonka jälkeenvoi olla helpottunut ja onnellinen.
Up