Avioliitossa tässä samassa tilanteessa olevat - mikä tappoi teidän rakkauden?

Miten se käytännössä tehdään, että otetaan ja paetaan? Kun se päivittäinen arki pitää hoitaa kuitenkin koko ajan ja mulla ainakin omat työt on sellaisia että kärsivät yksityiselämän ongelmista eli vaatii 100% keskittymisen enkä voi suuria siirtoja tehdä noin vain. Toki kärsii se elämä tästä suhteestakin, mutta miehen ollessa neutraalilla tuulella tai ottaessani hiljaa vastaan vittusaatanaa elämä soljuu eteenpäin suht tasaisesti. Omat vihan tunteet vaan ovat läsnä aika voimakkaana.

Olen unohtanut voiko parisuhteessa edes elää ilman tällaista vihaa? Onko perheitä, joissa oikeasti vanhemmat rakastavat toisiaan, mies ei ole ikinä huutanut tai käynyt lähimainkaan käsiksi? Tuntuu vaikealta ymmärtää.

Tästä on nyt vaan pakko selvitä eteenpäin, tätä tilannetta ei voi puida yhdessä miehen kanssa ellen halua että tulee aikaan pahaa jälkeä ja sitä en lasten takia uskalla riskeerata.

Ap

Minulla varsin samanlainen tilanne. Miehellä oli kovat työpaineet ja oli kotona kovin kireä, väsynyt ja yritti kontrolloida kaikkea kotona, koska työssä se ei onnistunut. Väsyin ja koin hänen toimintatapansa hyvin vastenmielisenä. Huutamalla kontrollointi.

Itse olen rauhallinen ja joustava ja vältän yhteenottoja. Vetäydyin aina pois kun miehellä oli paineita päässä ja voivotteli vaikka jonkin taloon liittyvän remonttiasian kanssa ja raivosi. Annoin miehen meuhkata. Tilanne kävi kuitenkin niin raskaaksi että totesin etten jaksa enää, koska kotona ei ole enää kivaa. 

EN muuta osannut, joten vein avioerohakemuksen enkä kertonut edes siitä ennen kuin ilmoitus tuli miehelle.

Tuosta alkoi keskustelumme.

Mies tajusi, ettei voi käyttäytyä huonosti kotona, koska se on kaikkien meidän koti, missä pitää olla rauha.

Minä tajusin, että oma puhumattomuuteni on myös väärin. Mies ei ollut tiennyt tekojensa satuttaneen minua kovasti ja hän piti erittäin loukkaavana, että en puhunut mitään vaan olin valmis vain eromaan tuosta vain. Kummallakin meistä oli ja on siis parantamisen varaa parisuhdekäytöksessämme.

Vähitellen on asiat palautuneet paremmiksi ja asumme edelleen ihanassa talossamme.

Noinhan se yleensä varmaan menee, kuten alussa kuvasit. Meillä ei edes rakkaus kuollut, mutta naisen mielestä se ei enää riittänyt kattamaan jatkuvien riitojen sävyttämän yhteiselon onnellisuutta.

Jossain vaiheessa ei vain enää saatu puhuttua asioista ja otettua aikalisää ilman riitelemistä. Nainen ei sitten halunnut enää yrittää millään keinolla ja meni menojaan. Taisi olla oikeassa, olimme kerta kaikkiaan väärät toisillemme ja pelkkä rakkaus ei kanna silloin kuin sen parisen vuotta korkeintaan. Nykyään molemmilla uusi kumppani ja eri meininki.

Minua olisi ainakin miehenä auttanut, että olisi sanottu suoraan että jos asiaan ei saada muutosta niin toinen lähtee. Olisin herännyt todellisuuteen sen sijaan, että jatkan arkea ja hakkaan päätäni seinään kun rakkaus kuitenkin oli vielä tallella.

Huomaa taas miten aikuiset ihmiset keskustelee: pidetään sisällä, kirjoitellaan nettiin ja etäännytään, mutta ei vahingossakaan yritetä keskustella asioita halki!

Ap, jos et aio keskustella miehesi kanssa, niin ei sitten. Jatka vain marttyyrimaista teeskentelyäsi ah, niin ihanassa, mutta henkisesti kylmässä kodissasi.

Mutta älä aliarvioi lapsiasi. Lapset aistivat sun feikkaamisen.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa taas miten aikuiset ihmiset keskustelee: pidetään sisällä, kirjoitellaan nettiin ja etäännytään, mutta ei vahingossakaan yritetä keskustella asioita halki!

Väkivaltaisen ihmisen kanssa ei ole mahdollista käyttäytyä kuin aikuinen. Se ei vain toimi niin. Ja jatkuvassa pelossa ja henkisessä rasituksessa lakkaa lopulta itsekin ajattelemasta järkevästi.

Ap;lle sympatiani, sinä tiedät kyllä itsekin mitä pitää tehdä, mutta ensin pitää lakata valehtelemasta itselle. Sitten vasta pääsee eteenpäin.

Näitä on jo ihan liikaa luettu lehdistä miten siinä käy kun alkaa liikaa pistämään kampoihin sellaiselle jolla ei ole itsehillintää. Kyllä se psykologinen peli on siinä riita / konfliktitilanteessa ainoa keino puolustautua. Eka hajoaisi paikat kun ärsyttäisin, sitten joutuisin itse tulilinjalle.

Ja kyllä tiedän ettei tämä ole unelmien parisuhde, vaikka sitä ei mistään ulospäin ehkä nääkään, tai mistäs tiedän vaikka joku tarkkasilmäinen näkisikin. Mutta sitähän en aloituksessa kysynyt, että miten suhteeni jatkuu vaan sitä mihin muilla rakkaus on kuollut. Haluan vertailla syitä, mihin se rakkaus kuolee. Koska se ei katoa yhtäkkiä vaan pidemmän käytösmallin seurauksena. Toki jokin äkillinen pettäminen voi myös tehdä saman.

Itse sentään onneksi olen vielä elossa. Eli kaikki mahdollisuudet muutoksiin on, mutta se on taas eri tarina.

Ap

Sinä olet mahdollistaja.

Sinä mahdollistat miehellesi tuon vittusaatana-elämän. Ja itsellesi. Ja lapsillesi.

Voisitko mahdollistaa jotain parempaa? Mitä tyhjää kohtaa sinussa täyttää se, että saat uhriutua? Käy puhumassa jonkun terapeutin kanssa, niin löydät ehkä sisältäsi vastauksia. Ehkä jos saatte jonkun muutoksen perhekuvioon, niin miehesikin voi paremmin ja löydätte toisistanne taas sen mihin rakastuitte.

Lähtöä ei voi tehdä vain mielessään ja tyrmätä toinen lopulta sillä että teeskennelty todellisuus ei ollutkaan aito avioliitto. Se on aivan yhtä julmaa kuin fyysinen käsiksi käyminen. Se ei ole ollenkaan sen jalompaa. Se on pettämistä - sekä itsensä että koko perheen. Jos pelkäät että ero olisi likainen, niin todellakaan se ei ole siistimpi sillä että Sinä yksin olet siihen valmistautunut.

Pitkässä liitossa tulee vaiheita, jolloin toinen on toisen mielestä ihan hel-vetin ärsyttävä.

Älä tee sit virhettä, et kerrot noista tunteista. Sanoja ei saa vedettyä takas, ne jää toisen mieleen, ja sit kun huono vaihe on sun puolelta ohi, ja tunnet taas tykkääväsi toisesta...toinen ei ehkä voikaan antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Olemme aviopari jolla on kaksi lasta ja omakotitalo. Hyvin perussettiä siis. Naimisissa 7 vuotta, paljon koettu ylä- ja alamäkiä yhdessä. Riitoja on ollut, väsymystä ja ongelmia. Ei pettämistä kummankaan taholta, itsekontrolli ja kunnioitus on kuitenkin sen verran kova ja molemmat ovat joutuneet aiemmissa parisuhteissa petetyksi.

Kuitenkin nämä avioliiton rankat vastoinkäymiset ovat saaneet riidat menemään rumiksi, arjen paonostavaksi, elämän ilottomaksi, josta parhaat palat löytyvät urheilun ja ruuan parista. Eräänä päivänä yllätin itseni auton ratista kotipihasta lähtiessäni sanomasta ääneen, että ei hitto mä vihaan tota miestä. Se oli ihan spontaani reaktio kun mies vielä kotipihasta lähtiessä papatti jotakin mitä pitää tai ei saa tehdä tai mikä meni väärin tai jotain. En vaan jaksa. Ratin takana rupesin miettimään itsekseni että mitä se minun rakkaus oikein on? Tällä hetkellä sitä että toivon että saan olla yksin. En halua läheisyyttä, halauksia, suukkoja, romantiikkaa. Parhaat elämykset saan kun teen asioita yksin.

Raadollista mutta todellista. Se taitaa olla kohdallani totta että rakkaus on kuollut ja kauheaa etten edes jotenkin sitä säikähdä. Miehen liika kiukuttelu ja valitus, ongelmatilanteissa eteen tuleva lapsellisuus ja raivoaminen, jatkuva valitus ja negatiivinen suhtautuminen ja välillä jopa pelottava huutaminen ja agressiivisuus ovat ajaneet minut todella kauas.

Lasten edessä pystymme toimimaan kuin aikuiset, mutta enempää en edes haluaisi. Talous ei anna periksi erota ja talomme on ihana, en haluaisi tästä viedä lapsia pieneen kerrostaloon. Joko aika korjaa, tai sitten vaan yritän sietää tilannetta. En olisi uskonut että tämä on se totuus siellä takana ennenkuin asian nyt kirjoitin tänne.

Oletko Sinä kokenut vastaavaa, ja mikä oli se syy joka tappoi sinun rakkautesi? Oletko myöntänyt sen ääneen itsellesi?

Ei vit"tu mitä vi"tun pas"kaa.

Vierailija kirjoitti:

Haluan vertailla syitä, mihin se rakkaus kuolee. Koska se ei katoa yhtäkkiä vaan pidemmän käytösmallin seurauksena.

Avioliitto tai ylipäätään loppuelämän kestävät pitkät parisuhteet ovat keinotekoinen konsepti.

Jos nykyaikaista lääketiedettä tai turvallista yhteiskuntaa ei olisi, kaava olisi seuraava:

Mies ja nainen tapaavat --> ihastuvat --> nu*sivat vimmaisesti --> lapsi saa alkunsa --> pari pysyy yhdessä muutamia vuosia jotta jälkikasvu selviää vaarallisesta pikkulapsivaiheesta --> ihastumisen aiheuttama kemikaali- ja hormonimyrsky alkaa laimeta aivoissa --> pari eroaa --> etsitään uusi pari geenien levittämistä varten --> kuvio toistuu niin kauan kunnes henki lähtee kulkutaudin tai väkivallan takia.

Pysyvät parisuhteet ovat ulkoisen sosiaalisen paineen tuotoksia, yleensä uskonnollisten tahojen ajamia. Nykyään kun eletään pitkään ja sosiaalinen paine saman parin kanssa pysymiseen on vähentynyt, ihmiset käyttäytyvät enemmän lajilleen tyypillisesti ja pareja voi olla useita elämän aikana. Me ollaan sarjamonogamistisia otuksia.

"Antropologi Helen Fisher pitää todennäköisenä, että varhaiset ihmiset elivät toistuvasti yksiavioisina. Pariskunnat pysyttelivät yhdessä niin kauan kuin yhteinen jälkeläinen saatiin jaloilleen. Sen jälkeen puolisot saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen. Ajatus rinnastuu hyvin nykytilanteeseen, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon ja päätös tehdään usein neljän–viiden vuoden liiton jälkeen. Tämä on aika, jonka lapsi alkukantaisissa oloissa vaati kummankin vanhemman huolenpitoa"

Puhu miehellesi. Itse kärsin vuosia suhteessa, josta puuttui kaikki fyysinen puoli. Mies muutti sohvalle, ei koskettanut, torjui. Puhumattomia kausia jatkuvasti, kun yritin kysyä mieheltä mikä mättää ja mies vain hiljeni. Eräänä päivävä ihastuin toiseen mieheen. Tajusin etten enää rakastanut aviomiestäni. Sanoin välittömästi haluavani eron. Miestä ei uutinen hetkauttanut juuri mitenkään. Ymmärsin ettei tuo rakastanut enää. Ei vaan ollut miestä sanoa sitä, kun varmaankin elämä kanssani oli aika helppoa kämppäkaverina.

Läheisyyden, kosketuksen ja seksin loppuminen.

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet mahdollistaja.

Sinä mahdollistat miehellesi tuon vittusaatana-elämän. Ja itsellesi. Ja lapsillesi.

Voisitko mahdollistaa jotain parempaa? Mitä tyhjää kohtaa sinussa täyttää se, että saat uhriutua? Käy puhumassa jonkun terapeutin kanssa, niin löydät ehkä sisältäsi vastauksia. Ehkä jos saatte jonkun muutoksen perhekuvioon, niin miehesikin voi paremmin ja löydätte toisistanne taas sen mihin rakastuitte.

Lähtöä ei voi tehdä vain mielessään ja tyrmätä toinen lopulta sillä että teeskennelty todellisuus ei ollutkaan aito avioliitto. Se on aivan yhtä julmaa kuin fyysinen käsiksi käyminen. Se ei ole ollenkaan sen jalompaa. Se on pettämistä - sekä itsensä että koko perheen. Jos pelkäät että ero olisi likainen, niin todellakaan se ei ole siistimpi sillä että Sinä yksin olet siihen valmistautunut.

Minusta se mies on valmistautunut eroon, koska käyttäytyy noin rumasti. On itsestään selvää, että moinen käytös johtaa eroon.

Mahtaako mies jo halutakin eroa, mutta jättää naiselle likaisen työn...

Ap, tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden, kosketuksen ja seksin loppuminen.

Eikä näitä ole mahdollista löytää uudelleen?

Vierailija kirjoitti:

jätä se sika!!!!1!!! kirjoitti:

Suoraan, omista tunteista puhuminen on kaikkein parasta. Lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakasta sinua enää, olet muuttunut rasittavaksi ja vaikeaksi äijänkäpänäksi. Otan sinusta eron! Terse!

Niin, eli mies on paska, ap taas hyvä? Ei. Ap voi lähteä tuosta, mutta se on hänen valintansa ja perään ei auta ruikuttaa kun ei ole mitään suhteen eteen edes tehnyt. Ap:lla on nyt joku ikäkriisi ja vierasta tekisi mieli, oma mies on vain se mitä päon on turvallista sylkeä ja sillin voi unohtaa kokonaan oman vastuun.

Ihan asiaton ja järjetön kommentti taas kerran. Mikään ei viitannut siihen että ap haluaa vierasta. Kuka tahansa väsyisi jos kaikesta pitää riidellä ja mies/nainen on agressiivinen!!

Suosittelen erilleen muuttoa, lapset saa asua talossa, vanhemmat hoitavat vuorotelen. Pariterapiaa.

Jaa, mihin muilla rakkaus kuolee? Aika äkkiä siihen vittusaatanaan, viimeistään ensimmäiseen mustelmaan. Aika pieni murhe että viet lapsilta ihanan talon kun viet heiltä perusturvallisuuden ja pahimmassa tapauksessa äidin. Aidosti läsnäolevaa ja välittävää isäähän heillä ei näytä olevankaan. Nyt järjestät keskustelutilaisuuden rauhalliseen mutta julkiseen paikkaan niin että lapset eivät ole paikalla. Jollei siitä seuraa mitään ja jää hotelliin/ turvataloon ja ero vireille. Usko nyt vaan: kaikki vihaavat väkivaltaista ihmistä, ihan terve itsesuojeluvaisto sen aiheuttaa..

Juttele jonkun ammattilaisen kanssa, soita kriisipuhelimeen.

Kerro että haluat eron väkivaltaisesta miehestä ja pelkäät.

Järjestä vuokra asunto ja turva kamojen muuttoon etukäteen.

Salainen puhelinnumero.

Saat varmasti apua.

Sit talo myyntiin ja sinulle osuutesi.

Tuo ei ole elämää vaan maanpäällinen h.elvetti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jätä se sika!!!!1!!! kirjoitti:

Suoraan, omista tunteista puhuminen on kaikkein parasta. Lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakasta sinua enää, olet muuttunut rasittavaksi ja vaikeaksi äijänkäpänäksi. Otan sinusta eron! Terse!

Niin, eli mies on paska, ap taas hyvä? Ei. Ap voi lähteä tuosta, mutta se on hänen valintansa ja perään ei auta ruikuttaa kun ei ole mitään suhteen eteen edes tehnyt. Ap:lla on nyt joku ikäkriisi ja vierasta tekisi mieli, oma mies on vain se mitä päon on turvallista sylkeä ja sillin voi unohtaa kokonaan oman vastuun.

Ihan asiaton ja järjetön kommentti taas kerran. Mikään ei viitannut siihen että ap haluaa vierasta. Kuka tahansa väsyisi jos kaikesta pitää riidellä ja mies/nainen on agressiivinen!!

Suosittelen erilleen muuttoa, lapset saa asua talossa, vanhemmat hoitavat vuorotelen. Pariterapiaa.

Se mieshän alkoo huutaa lapsille, ei ne sinne voi jäädä!

Hei haloo!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisyyden, kosketuksen ja seksin loppuminen.

Eikä näitä ole mahdollista löytää uudelleen?

Ei, jos toinen ei halua. Kokenut olen totaalisen kylmyyden ja torjumisen. Kyllä siinä rakkaus loppuu, kun 2,5 vuotta toinen torjuu.