Avioliitossa tässä samassa tilanteessa olevat - mikä tappoi teidän rakkauden?

Sitä voi tottua ihan hirveään elämään, muutos pelottaa.

Lähde lastesi takia.

Vaistoavat pelkosi ja ahdistuksesi.

Siellä raukat vetävät pitkin seini'ä , että isi ei hermostu.

Voi sua raukkaa

Mieheni veti minua turpaan niin että lähti hampaita.

Pelkäsin kuolevani

Sanoi myöhemmin ettei tarkoittanut ja että rakastaa minua

Vierailija kirjoitti:

Mieheni veti minua turpaan niin että lähti hampaita.

Pelkäsin kuolevani

Sanoi myöhemmin ettei tarkoittanut ja että rakastaa minua

No mutta oli pahoillaan...ap:n mies ei ole

Vierailija kirjoitti:

Vaatii pidempää suunnittelua vaikka ajatuksena on helppo tuo, että senkun toinen lähtee. Mies ei ainakaan lähde, sen on sanonut jo rakennusvaiheessa. Lapset rakastavat tätä kotia ja samoin itse.

Tämä oma tunnetila vaan on tullut yllätyksenä. Ei tätä varmaan täällä palstalla saa ratkaistua, mutta kiinnostaa toisten ihmisten kokemukset siitä, mitkä tilanteet ovat teillä johtaneet vastaaviin tunteisiin. Itse tunnen vihaa, katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja ärsytystä miestäni kohtaaan. Hymyilen nätisti, olen lempeä ja olen tavallinen häntä kohtaan vaikka sisällä kiehuu.

Olen itse aika herkkä ja rauhallinen ihminen, enkä jaksa kamalaa draaman kaarta jota mies järjestää. Monesti puuhaillaankin kolmestaan lasten kanssa ja miehen edessä olen niin normaali kuin olla voi. Sitten ne vihan tunteet tulevat, kun olen yksin. Hitto minkä ukon meninkin valitsemaan.

Ap

Mä hommaisin rakastajan ja ymmärtäjän jostain muualta, ja eläisin sitä perhe-elämää muina naisina. Mieheen en kyllä enää koskisi pitkällä tikullakaan, mutta yrittäisin silti itse olla tuossa tilanteessa niin onnellinen kuin mahdollista. Sen paskamaisen ukonkin jaksaa paljon paremmin kun on joku toinen jonka kanssa viestitellä, ja jonka kanssa tapaamista odotella.  Mies voisi sitten minut jättää sillä perusteella että ei saa sekksiä, jos haluaisi jättää. En ottaisi itselleni jättäjän viittaa, ja mullistaisi omaa ja lasten elämää ehdoin tahdoin, vaan mies saisi itse tehdä sen, mikäli ei olisi tyytyväinen enää kanssani elämiseen.

Mutta olenkin "itsekäs" ihminen. Jos minun on lasten takia pakko sietää jotain hyvin ikävää, olen sen valmis tekemään, mutta samalla haluan kuitenkin myös elää sitä omaa elämääni, ja minun elämääni kuuluu hellyys ja hauskuus, ja hyvä sekksi. Kun balanssi on kunnossa,, niin olen tyytyväinen elämääni, vaikka siinä olisi paljonkin perssiistä. Pitää vain olla sitä ihanaakin sitten toisaalla enemmän.

Ja voihan se olla että uusi ihastus saa sitten kuitenkin eroamaan.

Meille kohtasi iso ulkopuolinen kriisi (ei pettäminen), johon reagoimme hyvin eri tavalla tahoillamme. Kumpikin koki jäävänsä yksin. Kumpikin odotti toiselta toisenlaista suhtautumista. Tämä teki jonkinlaisen perustavanlaisen kuilun meidän väliin. Tästä on jo vuosia, mutta paluuta ei ole ollut. Jotenkin ison kriisin edessä paljastui molemmista ne omat perustuvanlaatuiset tarpeet ja arvot - ja välillemme tuli tuhansia kilometrejä noin niin kuin vertauskuvainnollisesti. Taidamme arvottaa sittenkin ihan eri asioita ja toivomme tulevaisuudelta hyvin eri asioita. Asiaa on kyllä puitu terapiassa, mutta kummankaan ydinkokemusta se ei ole muuttanut. Lasten kasvaessa ja oman ajan lisääntyessä teemme vain niitä omia asioita. Ei enää mitään yhdessä. Se ei ole minun tahtoni, vaan selkeästi miehen. Mitä enemmän hän etääntyy, sitä vähemmän itsellä on tunteita jäljellä, muuta kuin suru. Ja sitä helpompi miehen on etääntyä, kun kotona on vuoroin surullinen ja vuoroin etäinen puoliso.

Olen ollut vastaavassa tilanteessa, ja eropäätös oli valtava helpotus. Ero oli raskas, koska puoliso hankaloitti eroa tahallaan ja sitten se haukkuminenenkin saavutti aivan uudet sfäärit. Mutta päätäväisesti vaan eroa kohti, niin kyllä se siitä.

tyurtutyruty kirjoitti:

Noinhan se yleensä varmaan menee, kuten alussa kuvasit. Meillä ei edes rakkaus kuollut, mutta naisen mielestä se ei enää riittänyt kattamaan jatkuvien riitojen sävyttämän yhteiselon onnellisuutta.

Jossain vaiheessa ei vain enää saatu puhuttua asioista ja otettua aikalisää ilman riitelemistä. Nainen ei sitten halunnut enää yrittää millään keinolla ja meni menojaan. Taisi olla oikeassa, olimme kerta kaikkiaan väärät toisillemme ja pelkkä rakkaus ei kanna silloin kuin sen parisen vuotta korkeintaan. Nykyään molemmilla uusi kumppani ja eri meininki.

Minua olisi ainakin miehenä auttanut, että olisi sanottu suoraan että jos asiaan ei saada muutosta niin toinen lähtee. Olisin herännyt todellisuuteen sen sijaan, että jatkan arkea ja hakkaan päätäni seinään kun rakkaus kuitenkin oli vielä tallella.

Vähän aikaa sitten täälä oli keskustelu, taisi olla kosinnasta tai jostain sellaisesta, ja kun siihen joku kommentoi että oli sanonut miehellensä että ellei tämä aio naimisiin, niin sitten haluaa eron. Tuo oli kuulemma kiristystä. Joten kiva nähdä että on myös tällaisia järkeviä tyyppejä, jotka itse haluaisivat että puoliso sanoisi että ei halua tällaista, ja jos jatkuu niin ero tulee. Eihän se ole kiristämistä.

Kerroin ehkä nyt jopa liikaa meidän ongelmien yksityiskohdista, oikeastaan aloituksessa hain vain vertailukohtaa sille miksi se rakkaus loppuu. Ja loppuuko se oikeasti. Jos eroaisin niin sehän on tosi että sen jälkeen alkaisi taas uusi tarina erillään olevina lasten vanhempina.

Tuo erään kirjoittajan neuvo tai ajatus ottaa joku rakastaja kenen kanssa jakaa elämää ja viettää hauskaa ja hulvatonta aikaa on varmaan monen kohdalla totta. Ja varmasti ihan toimivakin ratkaisu. Itse saan niin paljon voimia omasta työstäni, etten ilman sitä varmaan olisi näin järjissäni. Miehen huutaessa ja raivotessa pakenen omaan maailmaani oman työni pariin jossa menestymisestä saan suurta nautintoa.

Ap

Olen ollut samassa tilanteessa. Mies oli laiska, ylimielinen ja hallitseva. 

Siinä vaiheessa kun huusin metsässä koiran kanssa aamulenkillä että vihaan tätä elämää, tajusin että nyt on tehtävä jotain. Yritin puhua mutta mies totesi että hän ei aio muuttua millään tavalla. Siitä vielä puoli vuotta, pakkasin kamani ja lähdin. 

Mies pisti vielä pahemman vaihteen päälle, hirveät riidat ja taistelut. Mutta jos voisin mennä ajassa taaksepäin vielä tietäen mitä seuraa, tekisin saman uudestaan. Mielenrauha on parasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan vertailla syitä, mihin se rakkaus kuolee. Koska se ei katoa yhtäkkiä vaan pidemmän käytösmallin seurauksena.

Avioliitto tai ylipäätään loppuelämän kestävät pitkät parisuhteet ovat keinotekoinen konsepti.

Jos nykyaikaista lääketiedettä tai turvallista yhteiskuntaa ei olisi, kaava olisi seuraava:

Mies ja nainen tapaavat --> ihastuvat --> nu*sivat vimmaisesti --> lapsi saa alkunsa --> pari pysyy yhdessä muutamia vuosia jotta jälkikasvu selviää vaarallisesta pikkulapsivaiheesta --> ihastumisen aiheuttama kemikaali- ja hormonimyrsky alkaa laimeta aivoissa --> pari eroaa --> etsitään uusi pari geenien levittämistä varten --> kuvio toistuu niin kauan kunnes henki lähtee kulkutaudin tai väkivallan takia.

Pysyvät parisuhteet ovat ulkoisen sosiaalisen paineen tuotoksia, yleensä uskonnollisten tahojen ajamia. Nykyään kun eletään pitkään ja sosiaalinen paine saman parin kanssa pysymiseen on vähentynyt, ihmiset käyttäytyvät enemmän lajilleen tyypillisesti ja pareja voi olla useita elämän aikana. Me ollaan sarjamonogamistisia otuksia.

"Antropologi Helen Fisher pitää todennäköisenä, että varhaiset ihmiset elivät toistuvasti yksiavioisina. Pariskunnat pysyttelivät yhdessä niin kauan kuin yhteinen jälkeläinen saatiin jaloilleen. Sen jälkeen puolisot saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen. Ajatus rinnastuu hyvin nykytilanteeseen, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon ja päätös tehdään usein neljän–viiden vuoden liiton jälkeen. Tämä on aika, jonka lapsi alkukantaisissa oloissa vaati kummankin vanhemman huolenpitoa"

Otapa huomioon, että kaikki naiset ei tänäänkään halua lapsia ilman miestä. Itselläni tämä olisi mennyt näin: ihastu, nussi ehkäisyn kanssa, ei lapsia. Koska tapasin rakastamani miehen ja hän minut, yhdyntä tapahtui ilman ehkäisyä ja syntyi perhe. Fiksuja kuitenkin mieheni kanssa kun olemme, sterilisaatio tuli kysymykseen kun lapsilukumme oli täynnä ja edelleen olemme yhdessä. Lapset ovat jo aikuisia, joten mikään keinotekoinen perheviritys ei meitä tässä pidättele, joten voit päätellä että rakkautta on edelleen. Kyynikkona et siihen tietenkään usko. Sehän ei taas minua kiinnosta.

Teidänlaisia varten on olemassa mielin määrin keinoja joilla löydätte rakkauden ja mielekkään yhteiselon takaisin. Ero ei tuo onnea, ellei ole tosi paatunut (varsinkin kun lapsia ja okt ym.) tai ongelmat paljon suurempia kuin teillä.

Olisipa omalla kohdallakin ollut kyse siitä ettei olla osattu/jaksettu hoitaa suhdetta ja on luisuttu jäkätysasetelmaan, mutta syyt oli paljon suuremmat, joita ei pystynyt muuttamaan edes hyvällä tahdolla. Isot ongelmat miehen tunne-elämässä oli käytännössä se joka pakotti minut tajuamaan ettei muuta ulospääsyä ole kuin ero. Siihen ei terapiatkaan auta varsinkin kun ongelmatapaus ei koe itsessään olevan mitään vikaa. Oli sen verran etten pystynyt hänen kanssaan elämään. Nyt uusi suhde ”terveen” miehen kanssa ja elämä on niiiin erilaista ja helppoa. Takana jatkuvat itkut ja sydänsurut.

Vierailija kirjoitti:

Teidänlaisia varten on olemassa mielin määrin keinoja joilla löydätte rakkauden ja mielekkään yhteiselon takaisin. Ero ei tuo onnea, ellei ole tosi paatunut (varsinkin kun lapsia ja okt ym.) tai ongelmat paljon suurempia kuin teillä.

Olisipa omalla kohdallakin ollut kyse siitä ettei olla osattu/jaksettu hoitaa suhdetta ja on luisuttu jäkätysasetelmaan, mutta syyt oli paljon suuremmat, joita ei pystynyt muuttamaan edes hyvällä tahdolla. Isot ongelmat miehen tunne-elämässä oli käytännössä se joka pakotti minut tajuamaan ettei muuta ulospääsyä ole kuin ero. Siihen ei terapiatkaan auta varsinkin kun ongelmatapaus ei koe itsessään olevan mitään vikaa. Oli sen verran etten pystynyt hänen kanssaan elämään. Nyt uusi suhde ”terveen” miehen kanssa ja elämä on niiiin erilaista ja helppoa. Takana jatkuvat itkut ja sydänsurut.

Sori en lukenut kuin aloitusviestin. Joka tapauksessa, tuohon voi luisua muutenkin kuin patologisessa tilanteessa, eli olisi varmaan yhteisten ponnistelujen paikka ihan ensimmäiseksi. Istutte alas ja toteat tilanteen. Teidän molempien pitäisi sitoutua suhteen pelastamiseen. Voi olla että mies purkaa raivaamalla pettymystään suhteeseen sen sijaan että olisi läpeensä paha. Ja eihän siitä ole kuin 7 vuotta kun kohtasitte, kai sinä hänen persoonansa näit jo vuosia sitten, jos kerran on ”raivoaja”.

Aloituspostaus kuulosti ihan minulta ja exältäni. Exäni ei koskaan tosin käynyt minuun käsiksi, mutta hän oli erittäin hallitseva ja riidanhaluinen. Hänen mielestään minä aiheutin kaikki konfliktit, koska syyllistin häntä jostain. Muiden miesystävieni kanssa ei koskaan tullut samankaltaisia riitoja.

Silloin tajusin, että jotain on tehtävä, kun katselin häntä ikkunasta ja ajattelin, miten haluaisin potkaista häntä päähän. Aloin puhua. Luin ison määrän parisuhdeoppaita ja tarkoin koitin puhua aina mahdollisimman rakentavasti minä-muodossa.

Tajusin olleeni marttyyri. Tajusin keränneeni hiljaa sisälleni vihaa, joka ei päässyt ulos. Tajusin, että todella olin ollut passiivis-aggressiivinen ja ilmentänyt vihaani välinpitämättömyytenä ja pieninä piikittelevinä sivulauseina. Tajusin, että kommunikaatio on avain onnistuneisiin ihmissuhteisiin, vaikka urautuneita toimintatapoja oli todella haastavaa muuuttaa.

Lopetin sen kaiken marttyyritoiminnan. Kerroin avoimesti, miltä minusta tuntuu ja miksi häntä rakastan. Hän alkoi jutella minulle. Hän kertoi, kuinka vaikeaa oli kokea, ettei tule rakastetuksi ja myönsi, ettei itsekään osannut sitä näyttää. Meillä oli muutaman kuukauden ajan todella hyvä suhde ja ajattelin, että nyt tämä alkaa mennä parempaan. Olin väärässä.

Juuri kun toivoni alkoi palautua, hän kertoi, että haluaa erota. Että ei vaan enää rakasta minua. Se oli kauheaa mutta hyvin pian koin valtavaa helpotusta ja hyväksyin miehen päätöksen. Erosimme hyvissä väleissä ja saimme järjestettyä huoltajuusasiat niin hyvin kuin se nyt vaan on mahdollista. Nykyään vietämme silloin tällöin aikaa yhdessä lapsemme kanssa ja välimme ovat hyvät.

Persoonamme eivät vain sopineet yhteen. Sen huomasi vasta kun lapsi oli syntynyt, sillä kyllähän yhteiselo on aina helpompaa kun ei ole niin suurta jaettua vastuuta ja rakkaus todella sokaisee.

Tsemppiä ap:lle. En tiedä, miten sinun tulisi toimia kommunikaation suhteen, kun mukana on väkivaltaa. Mutta muissa tapauksissa avoin keskustelu varmasti olisi paras ratkaisu.

Yhdessä yli 10 v. Yksi lapsi (4 v). Ollaan kolmekymppisiä. Ollaan kasvettu yhdessä aikuisiksi, vietetty paljon aikaa yhdessä. Ylämäet ja alamäet. Ei olla moneen vuoteen pussattu "hyvää yötä" pusuja tai "heippa" pusuja. Nautin kun saan katsella yksin jotain sarjaa, keksin paljon asioita mitä on kiva tehdä yksin. Välillä vituttaa kun mies haluaa tulee jotain selittämään tai siihen säätämään. Olen huomannut että ajattelen ettei minua edes haittaisi erota. Pärjään yksin, en oikeasti enään tarvitse miestä mihinkään rakkaus juttuihin. Katsotaan toki yhdessä myös telkkaria ja käydään kaupassa ja muuta suht arkista. Jos molemmat hyvällä tuulella on ihan kivaakin, muta aika kaukana rakkaudesta meidän suhde.