Lue keskustelun säännöt.
Avioliitossa tässä samassa tilanteessa olevat - mikä tappoi teidän rakkauden?
07.12.2018 |
Olemme aviopari jolla on kaksi lasta ja omakotitalo. Hyvin perussettiä siis. Naimisissa 7 vuotta, paljon koettu ylä- ja alamäkiä yhdessä. Riitoja on ollut, väsymystä ja ongelmia. Ei pettämistä kummankaan taholta, itsekontrolli ja kunnioitus on kuitenkin sen verran kova ja molemmat ovat joutuneet aiemmissa parisuhteissa petetyksi.
Kuitenkin nämä avioliiton rankat vastoinkäymiset ovat saaneet riidat menemään rumiksi, arjen paonostavaksi, elämän ilottomaksi, josta parhaat palat löytyvät urheilun ja ruuan parista. Eräänä päivänä yllätin itseni auton ratista kotipihasta lähtiessäni sanomasta ääneen, että ei hitto mä vihaan tota miestä. Se oli ihan spontaani reaktio kun mies vielä kotipihasta lähtiessä papatti jotakin mitä pitää tai ei saa tehdä tai mikä meni väärin tai jotain. En vaan jaksa. Ratin takana rupesin miettimään itsekseni että mitä se minun rakkaus oikein on? Tällä hetkellä sitä että toivon että saan olla yksin. En halua läheisyyttä, halauksia, suukkoja, romantiikkaa. Parhaat elämykset saan kun teen asioita yksin.
Raadollista mutta todellista. Se taitaa olla kohdallani totta että rakkaus on kuollut ja kauheaa etten edes jotenkin sitä säikähdä. Miehen liika kiukuttelu ja valitus, ongelmatilanteissa eteen tuleva lapsellisuus ja raivoaminen, jatkuva valitus ja negatiivinen suhtautuminen ja välillä jopa pelottava huutaminen ja agressiivisuus ovat ajaneet minut todella kauas.
Lasten edessä pystymme toimimaan kuin aikuiset, mutta enempää en edes haluaisi. Talous ei anna periksi erota ja talomme on ihana, en haluaisi tästä viedä lapsia pieneen kerrostaloon. Joko aika korjaa, tai sitten vaan yritän sietää tilannetta. En olisi uskonut että tämä on se totuus siellä takana ennenkuin asian nyt kirjoitin tänne.
Oletko Sinä kokenut vastaavaa, ja mikä oli se syy joka tappoi sinun rakkautesi? Oletko myöntänyt sen ääneen itsellesi?
Kommentit (54)
Minä erosin pitkästä avioliitosta miehen löytäessä toisen, niin mies sanoi syyksi sen, että minä olen niin etäinen. Hän oli oikeassa. Minä olin muuttunut etäiseksi sen takia, etten jaksanut kuulla sitä kritisointia ja nalkuttamista. Joka kerta kun mies valitti jostain, astuin henkisesti askeleen kauemmaksi. Koska hänen kanssaan ei voinut riidellä, hän halusi aina vain voittaa, ja tuli riidassa päälle kuin yleinen syyttäjä.
Jos avioliitto olisi jatkunut vieläkin akauemmin, niin ehkä se olisi päätynyt tunteiden kuolemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaatii pidempää suunnittelua vaikka ajatuksena on helppo tuo, että senkun toinen lähtee. Mies ei ainakaan lähde, sen on sanonut jo rakennusvaiheessa. Lapset rakastavat tätä kotia ja samoin itse.
Tämä oma tunnetila vaan on tullut yllätyksenä. Ei tätä varmaan täällä palstalla saa ratkaistua, mutta kiinnostaa toisten ihmisten kokemukset siitä, mitkä tilanteet ovat teillä johtaneet vastaaviin tunteisiin. Itse tunnen vihaa, katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja ärsytystä miestäni kohtaaan. Hymyilen nätisti, olen lempeä ja olen tavallinen häntä kohtaan vaikka sisällä kiehuu.
Olen itse aika herkkä ja rauhallinen ihminen, enkä jaksa kamalaa draaman kaarta jota mies järjestää. Monesti puuhaillaankin kolmestaan lasten kanssa ja miehen edessä olen niin normaali kuin olla voi. Sitten ne vihan tunteet tulevat, kun olen yksin. Hitto minkä ukon meninkin valitsemaan.
Ap
Jos miehelle itselleen menisi tällaisia puhumaan, se olisi yhtä huutoa, mekastusta ja mökötystä koko seuraava viikko. Ei kannata. Mitään rakentavaa ei näistä pahoista ajatuksista saa hänen kanssaan aikaiseksi.
Ap
Meillä oli mieheni kanssa aikoinaan hyvin vaikeaa ja kun lähdin töistä, niin mieleeni tuli monesti ajatus, että en halua mennä kotiin. Tai oikeastaan en halua mennä kotiin, jos mies on siellä. Usein pitkiin kotimatkaa vaikka miten, tein ylitöitä ja vaikka mitä ettei minun tarvitsisi nähdä miestä, kerran jopa huomasin ajattelevani, että kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos miestä ei olisi. Mietin muutenkin kaiken puolivalmiiksi, asunnon minulle ja lapsille, tavaroiden jaon, sukulaisille kertomisen ja raha-asiat, joten ero oli jo hyvin pitkällä.
Yhden riidan aikana sanoin miehelle asiasta. Kerroin, että en halua tulla kotiin ja ajattelen kauheita hänestä. Kerroin ajatuksistani kaunistelematta ja se jotenkin herätti miehen. Hän ei ollut koskaan kuulema niin minusta ajatellut ja todella säikähti asiaa, sillä hän ymmärsi, että seuraava vaihe huo omaan on ero aivan ehdottomasti. Siitä ei ollut enää mitään epäselvää.
Mies alkoi tekemään parhaansa ja alkoi suhtautua minuun muutenkin kuin itsestäänselvyytenä. Koska minäkään en sisimmässäni halunnut erota, niin minäkin aloin määrätietoisesti muuttamaan arkeamme ja keksimään yhteisiä juttuja vaikka kiven alta ja vaikka vain muutamaksi minuutiksi päivässä. Lähdimme myös toistemme kanssa siitä mitenkään sopimatta koskemaan toiseen enemmän esimerkiksi ennen nukkumaan menoa ja muutenkin katsomaan silmiin puhuessa. Silmiin katsominen oli meiltä unohtunut kokonaan ja läheisyys kadonnut myös, mutta opettelimme sen uudestaan. Kaikkea muutakin muutosta oli tietenkin.
Nyt kaikki on ollut erittäin hyvin jo vuosia ja jotenkin uskon, että meitä ei enää helposti kaadeta ja olemme oppineet puhumaan. Eilenkin olimme ihan kahdestaan kolme tuntia metsässä kävelemässä ja olemme kuin nuoripari.
Sinä alat pikkuhiljaa työstää ajatusta ilman miestä. Olet vasta alkuvaiheessa. Sitten kun aika on kypsä, lähdet tuosta suhteesta. Niin siinä tulee tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suoraan, omista tunteista puhuminen on kaikkein parasta. Lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakasta sinua enää, olet muuttunut rasittavaksi ja vaikeaksi äijänkäpänäksi. Otan sinusta eron! Terse!
Ihme teeskentelijä olet. Miksi pitää esittää toiselle, että kaikki on hyvin vaikka olet ratkeamispisteessä? Olet vain tikittävä aikapommi. Näytä ne tunteet, ennen kuin tulee pahaa jälkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaatii pidempää suunnittelua vaikka ajatuksena on helppo tuo, että senkun toinen lähtee. Mies ei ainakaan lähde, sen on sanonut jo rakennusvaiheessa. Lapset rakastavat tätä kotia ja samoin itse.
Tämä oma tunnetila vaan on tullut yllätyksenä. Ei tätä varmaan täällä palstalla saa ratkaistua, mutta kiinnostaa toisten ihmisten kokemukset siitä, mitkä tilanteet ovat teillä johtaneet vastaaviin tunteisiin. Itse tunnen vihaa, katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja ärsytystä miestäni kohtaaan. Hymyilen nätisti, olen lempeä ja olen tavallinen häntä kohtaan vaikka sisällä kiehuu.
Olen itse aika herkkä ja rauhallinen ihminen, enkä jaksa kamalaa draaman kaarta jota mies järjestää. Monesti puuhaillaankin kolmestaan lasten kanssa ja miehen edessä olen niin normaali kuin olla voi. Sitten ne vihan tunteet tulevat, kun olen yksin. Hitto minkä ukon meninkin valitsemaan.
Ap
Miksi ihmeessä näyttelet?!? Miten ihmeessä mies voi tietää ajatuksistasi, jos et sano mitään ja esität vain kaiken olevan hyvin?? Sairasta.
Olet ilmeisesti aina ollut tuollainen tyypoi, joka nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja sieltä ivallisen kopeasti katsoo muihin, jos nämä eivät ymmärrä sinun ajatuksiasi ja mielialojasi. Puhu, puhu, puhu ja vaivaudu nyt hyvä rouva tekemään itsekin jotain muuta kuin syyttämään miestä. Sinä olet se ongelma, ei mies.
jätä se sika!!!!1!!! kirjoitti:
Suoraan, omista tunteista puhuminen on kaikkein parasta. Lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakasta sinua enää, olet muuttunut rasittavaksi ja vaikeaksi äijänkäpänäksi. Otan sinusta eron! Terse!
Niin, eli mies on paska, ap taas hyvä? Ei. Ap voi lähteä tuosta, mutta se on hänen valintansa ja perään ei auta ruikuttaa kun ei ole mitään suhteen eteen edes tehnyt. Ap:lla on nyt joku ikäkriisi ja vierasta tekisi mieli, oma mies on vain se mitä päon on turvallista sylkeä ja sillin voi unohtaa kokonaan oman vastuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos miehelle itselleen menisi tällaisia puhumaan, se olisi yhtä huutoa, mekastusta ja mökötystä koko seuraava viikko. Ei kannata. Mitään rakentavaa ei näistä pahoista ajatuksista saa hänen kanssaan aikaiseksi.
Ap
No eikös tuo ole jo sama kuin pettäisi? Elät kaksoiselämää, tuhlaat toisen aikaa ja rakkautta uskottelemalla jotain mitä ei ole? Eikö miehellä ole oikeus itse valita haluaako hän jatkaa suhdetta jossa toisen osapuolen tunteet ovat kuolleet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehelle itselleen menisi tällaisia puhumaan, se olisi yhtä huutoa, mekastusta ja mökötystä koko seuraava viikko. Ei kannata. Mitään rakentavaa ei näistä pahoista ajatuksista saa hänen kanssaan aikaiseksi.
Ap
No eikös tuo ole jo sama kuin pettäisi? Elät kaksoiselämää, tuhlaat toisen aikaa ja rakkautta uskottelemalla jotain mitä ei ole? Eikö miehellä ole oikeus itse valita haluaako hän jatkaa suhdetta jossa toisen osapuolen tunteet ovat kuolleet?
Ap:n tärkein jäi tästä. Talo. Iiiihana talo on pakko saada pitää. Vaikka parisuhteen ja lapsien kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta parisuhteiden tulee olla rakastavia, yksinkertaisia ja helppoja. Ja sellaisia parisuhteita olen myös saanut. Minulle ei sovi sellainen, että suhde tuntuu työleiriltä.
Yllättäen tähänkin ketjuun löysivät tiensä ne katkerat miesmöllikät, jotka aina vastaavissa ketjuissa saapuvat paikalle haukkumaan naisia syyllisiksi kaatuneisiin avioliittoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän miehellä ole oikeus tietää, mitä häntä kohtaan tunnet.
Ei hitsit, kirjoitin pitkät pätkät siitä millaista parit viime päivät ovat olleet ja miehen arvaamattomuudesta miksi olen kokenut, että on parempi olla neutraalisti hänen seurassaan.
Viime vuonna stressaava työvaihe, liian suuri yllättävä sähkölasku ja väärin säädetty kodin lämmitysjärjestelmä aiheuttivat jo monen päivän vittusaatana-huudon ja lasten nukkumaanmentyä hajosi ensin lempikahvikuppini (joita ei enää valmisteta) ja sen jälkeen olivat käsivarteni mustelmilla. Että tällaisen miehen kanssa ei kannata lähteä ärsytysleikkiin mukaan, kyllä tässä vähän saa laskelmoida että uskaltaa edes riidan päälle mennä nukkumaan. Mies pitää saada hyvälle tuulelle aina ensin, tai ainakin neutraalille, muuten en uskalla päätäni tyynyyn painaa.
Että miksikö se rakkaus kuolee, pelko on aika kova vastus. Kun lapset ovat isompia, näen jo jotenkin selvästi itseni lähtemässä pois tästä suhteesta koska tiedän että tällaista en loppuikääni halua katsoa.
Ap
Miehesi on väkivaltainen raivoaja. Ota lapsesi ja pakene.
Jos mies on pahoinpidellyt sinua, ja omat fiiliksesi ovat tuollaiset, miksi ihmeessä et ole jo eronnut? Mitä odotat?
🇺🇦🇮🇱
Enkä mitään muita miehiä ole edes ajatellut, kuten joku tuossa aiemmassa kommentissa epäili. Ylipäätään usko miehiin alkaa hiipua aikalailla näiden avioliittokokemusten myötä. Turvallisuuden tunne on puuttunut jo niin kauan ja koen sitä vain ollessani yksin tai lasten kanssa. Mies horjuttaa turvallisuuttani.
Ap
Pitäiskö sun vaan kertoa tuo juttu sille miehelle? Ehkä hän pitää sinua itsestäänselvyytenä ja olettaa että suhun voi purkaa kaiken pahan mielen ja stressin? Tai ehkä hänkään ei enää vaan rakasta ja häntä ärsyttää kaikki mitä teet ja jätät tekemättä? Lapsille tuo ei kuitenkaan tee hyvää vaikka miten yritätte heidän edessään teeskennellä. Onko se talo oikeasti sen arvoista että te kaikki voitte henkisesti pahoin siinä ihanassa talossa? Eikö mies voi muuttaa sinne pieneen kerrostaloasuntoon jos kerran lapset jää sulle? Tai sitten lähdet itse ja jätät lapset ja miehen siihen ihanaan taloon koska lapset on sen talon ansainneet.