Lue keskustelun säännöt.
Vauvanne tipahtaneet koskaan?
Vuoden surkein äiti
07.12.2018 |
Tämä nyt ei ehkä omaa parasta ajatellen ole se paras paikka tulla hakemaan vertaistukea, sillä aina joukkoomme mahtuu niitä, jotka haluavat ojentaa niitä vuoden surkein äiti -pokaaleja. Eli jos haluat sellaisen antaa, voisin sanoa, että annoin jo itselleni sellaisen. Toisinsanoen, jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, on kivempi olla pahoittamatta toistemme mieliä enempää. Mutta, koska uskon ihmisten hyvyyteen, toivon saavani täältä vertaistukea!
Se miksi tunnen näin, johtuu vauvan (6kk) putoamisesta. Aamuyöllä vauva oli tissittelyn jälkeen jäänyt viereeni nukkumaan. Toisella puolella sänkyä seinä vastassa, ja vauva tietysti sillä puolellä. Herään aamusta siihen, että kuuluu vaimea kumahdus ja sitä seuraa välitön parkaisu. Sillä samalla sekunnilla tajuan, että elämäni rakkain makaa siinä maassa (luojan kiitos paksun, pehmeän taljan päällä) ja sydämeni särkyy miljooniksi palasiksi. Olin (en todella muista milloin) vaihtanut vauvan kanssa puolia. Luultavasti kertynyt väsymys on osallisena tähän. Otin välittömästi vauvan syliin, itku oli lähinnä sellaista säikähdys-itkua, joka loppui aika pian. Oli heti sen jälkeen oma itsensä ja nauroi, höpötteli. Totta olen seurannut hänen vointiaan kokoajan. Yhtään tilannetta vähättelemättä, uskon, että tuo talja lattialla oli iso pelastus (joo, vuoden surkein äiti myös kokeili itse pudottautua sängystä siihen, ei toki verrattavissa vauvan kokoisen putoamiseen)
Mutta, kauheinta tästä asiasta tekee se, etten voi tajuta miten surkeasti olin toiminut. Että sillä lailla pääsi lapsi putoamaan. Olen lukenut täältä netistä kommentteja, kuinka osa ihmisistä kertoo, että on enemmän "sääntö kuin poikkeus" että vauva joskus tipahtaa. Mutta taas on sitten myös näitä, jotka ihmettelevät miten surkea äiti täytyy olla jotta saa vauvansa pudotettua.
Tuntuu niin kauhean pahalta. En tiedä yhtään, miten päin asian kanssa olla. Aina vastasyntyneestä asti vauvaa ei ikinä ole jätetty hetkeksikään mihinkään, hoitopöydälle, sängylle...mihinkään, mistä voisi tippua. Lattialle peiton päälle aina, jos on pitänyt laskea pois käsistä. Mutta en sitten näköjään tämän parempi äiti osaa olla. Että sitten menen nukahtamaan vauvan viereen niin, että tipahtaa raukka sängystä.
Asiasta on konsultoiltu ammattilaisilta, ja tiedän miten toimia (tarvittaessa vauvan tilan muuttuessa). Tuossa tuo poika kyllä isänsä kanssa touhuaa kovasti.
Onko täällä ketään, kelle olisi tapahtunut vastaavaa?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia ainakaan vielä, mutta et todellakaan ole mikään maailman surkea äiti!
Odota vaan kun lapsesi kasvaa ja alkaa kiipeillä ja juosta, sitten niitä kopsahduksia vasta tuleekin :) kuulostaa hassulta mutta parempi vain jos kopsahtelee ja kaatuu, siinä oppii paljon ja kehon kivunsieto kasvaa.
Tuolla en nyt tosiaan tarkoita että vauvaa pitäisi nyt pudotella lattialle! Lähinnä sitä koitan sanoa että ei se lapsi kuitenkaan lasia ole ja esim. luut joustavat ja korjaantuvat paremmin ja nopeammin. Enemmän luultavasti itseäsi sattui kun kokeilit tippumista ja vauvasi todella lähinnä vain säikähti. Toki päähän kohdistuneita iskuja tulee tarkkailla, mutta tässä tuskin on mitään hätää. Kyllähän sitä varmasti säikähtää ja varsinkin jos on ensimmäinen lapsi niin silloin on kaikkein hysteerisin lasta suojellaan kuin kallista lasiastiaa. Näin ainakin äitini sanoi.
Vauva tippui sohvalta parketille tai matolle (en muista, kun aikaa on kohta 12v) pienenä ja itsekin säikähdin pahasti. Oli kuitenkin ihan kunnossa ;)
Myöhemmin on kaaduttu urheillessa, leikkiessä jne ja on jouduttu pari kertaa käymään näistä lääkärissä. Eli elämään saattaa mahtua vielä monta äidin säikähdystä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Putosi joskus 10 kk:n ikäisenä asuntoauton sängystä, olin tehnyt laukuista reunan, mutta lapsi ei ollut vielä unessa ja konttasi innoissaan reunan yli ja tipahti päälleen. Minä vieressä vessassa sidettä vaihtamassa. Huusi hetken, mutta ei vaurioita, en muista tuliko edes kuhmua/mustelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti ällöttää tuo TISSITTELY-sana! Siis kaaressa-oksennus-YÖK!
äläpä. En koe mitään yhteenkuuluvuutta muiden "äityleiden" kanssa, en käytä mitään näitä oksettavia termejä enkä muutenkaan jaksaisi vääntää tänne jotain järkyttävää "olen maailman huonoin äiti byyhy, kertookaa mulle, ettei näin ole" asiasta, mistä vauva selvisi ilman mitään ongelmia. En ole siis koko äitiysaikana ollut tekemisissä muiden äitien kanssa, yritin aluksi, mutta ne jutut olivat sellaisia, että ei kestänyt pää.
Usko tai älä. Olen täysin samanlainen äiti. Ja silti käytän sanaa tissittely. Itse pidän sitä sanana, kun vauva ei varsinaisesti ruokaile, mutta hakee lohtua siitä. Enkä siltikään koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Ei käydä missään vauvakerhoissa, ei uinneissa, ei muskarissa, ei missään. Sen kun ollaan omalla porukalla. Vieläpä maalla. Ei tule vastaan muita lapsiperheitä edes lenkillä. Paikka, jossa näen muita lapsiperheitä, on neuvola.
Silti tissittelen! Ai kamala, ihan oksennus tulee :D
Kerran on meiltäkin tiputtu sängystä. Vauva oli juuri oppinut hieman ryömimään/liikkumaan taaksepäin. Tapani mukaan jätin vanhempien sänkyyn hetkeksi heräilemään tyyny ja peittomuurien keskelle "kaukaloon", kun menin laittamaan aamukahvia. Sitten kuului muks, plöts ja kops ja kova parkaisu. Sieltähän se oli peruuttanut sängynlaitaa kohti jalat edellä lattialle, luultavasti takaraivo ensin kopsahtanut patteriin ja sitten etukenoon ja otsa sängynlaitaan. Jälkiä ei tullut, eikä näkyviä haavoja. Opin kyllä kerrasta.
Olen se minäkin 2-4 vuotiaana tullut pyörien kotona portaat alas. Äiti ei tainnut tajuta, että tulin ylhäältä asti, ehkä luuli että ekalta portaalta vain kaaduin. Mutta vielä näin lähemmäs 40 vuotiaana sen muistan.
Hoitopöydältä 4 kuukauden ikäisenä, käänsin selkäni ja otin pari askelta pois päin. Toki olin kuullut että vauvaa ei jätetä yksin hoitopöydälle, mutta mielestäni olin ihan lähellä ! Jotenkin kierähti siitä lattialle, piti ihmeellistä käninää eikä kunnon itkua ja sydän kurkussa soitin hätänumeroon .
Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja lapsi on nyt terve 9v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä kommentteja kun lukee, tai ylipäätään tätä foorumia niin ei voi kun ihmetellä sitä, miksi me ihmiset emme voi olla ystävällisiä toisillemme.
AP:n tilanteessa ei ole sattunut nyt sen kummempaa kuin mitä meille muillekaan vanhemmille joskus sattuu. Jaheti ollaan leimaamassa mielisairaaksi ja epäillään lapsen pahoinpitelyä. Tuntuu varmaan todella kivalta äidistä joka jo muutenkin varmasti tuntee olonsa huonoksi tapahtuneesta. Vaikka ei nyt tämän kummempaa ole. Mutta ainiin..me muut äidithän ei tehdä virheitä ;-)
Esikoinen putosi sängyltä kerran. Oli just oppinut ryömimään, tai siis varmaan sillä kyseisellä kerralla oppi. Makoili sängyllä ja minä käänsin hetkeksi selkäni ja puin vaatteitani päälle. Yhtäkkiä kuuluu kumahdus eikä vauvaa näy, herrajee kun säikähdin, onneksi se sentään alkoi itkeä. Vauva kun vielä tippui meidän sängyn ja pinnasängyn väliin, onnistui siinä vielä jalkansa sotkemaan pinnojen väliin. Meillä on makkarissa kokolattiamatto, ajattelin samantien että onneksi on edes se ollut pehmentämässä. Minähän menin aivan hysteeriseksi ja soitin mun miehen ja äidin heti paikalle ja itkin ja tärisin ja vauva oli jo hetken päästä oma iloinen itsensä.
Nyt kakkosen kans huomannut että on ne vaan sitkeitä otuksia, ja syystäkin on vauvat rakenteeltaan semmoisia etteivät mee rikki vaikka vähän joku kolahtaa/raaja taittuu/heilahtaa.
Armoa sulle ja kyllä sen äiti itse huomaa jos joku onkin yhtäkkiä hullusti lapsella. Ens kerralla tarkempana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari päivää sitten tippui sängyn ja patterin väliin ja samana päivänä suihkussa kaatui selälleen ja löi päänsä.
Sängyltä on pudonneet molemmat lapset.
Tyttö oli n.10kk ja riehua hömpötteli meidän sängyssä. Meinasi pudota ja nappasin kiinni ja kielsin riehumasta. Tyttö lopetti riehumisen, päästin irti, tytön jalat sotkeentui peittoon ja muksahti naamalleen lattialla. Kaksi etu-ylähammasta painui puoliksi takaisin ikeniin ja veri tirskui suusta. Sain melkeen sydärin. Käytiin tk:ssa ja hammaslääkärissä mutta mitään ei tarvinnut tehdä ja hampaat palautui normaaliksi pikku hiljaa.
Poika taas oli n. puoli vuotias kun pötkötteli sängyn päädyssä tytön ja minun välissä. Kuului muks ja poika könötti ihmeissään lattialla. Ei käynyt kuinkaan onneksi.
Tyttö on telonut päätänsä oikein urakalla. Puistossa kiveen, pulkkamäessä x2 ja luistelukaukalon reunaan. On myös pudonnut puusta ym. Jalka on ollut paketissa 3 kertaa...harrastuksen takia 2 krt ja kaatui myös skootterilla. Nyt on jo aikuinen ja yhä on hengissä ja opiskelee yliopistossa joten järkikin vielä pelaa. Tekevälle sattuu ja tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muukalaismamma kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti ällöttää tuo TISSITTELY-sana! Siis kaaressa-oksennus-YÖK!
äläpä. En koe mitään yhteenkuuluvuutta muiden "äityleiden" kanssa, en käytä mitään näitä oksettavia termejä enkä muutenkaan jaksaisi vääntää tänne jotain järkyttävää "olen maailman huonoin äiti byyhy, kertookaa mulle, ettei näin ole" asiasta, mistä vauva selvisi ilman mitään ongelmia. En ole siis koko äitiysaikana ollut tekemisissä muiden äitien kanssa, yritin aluksi, mutta ne jutut olivat sellaisia, että ei kestänyt pää.
Usko tai älä. Olen täysin samanlainen äiti. Ja silti käytän sanaa tissittely. Itse pidän sitä sanana, kun vauva ei varsinaisesti ruokaile, mutta hakee lohtua siitä. Enkä siltikään koe minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Ei käydä missään vauvakerhoissa, ei uinneissa, ei muskarissa, ei missään. Sen kun ollaan omalla porukalla. Vieläpä maalla. Ei tule vastaan muita lapsiperheitä edes lenkillä. Paikka, jossa näen muita lapsiperheitä, on neuvola.
Silti tissittelen! Ai kamala, ihan oksennus tulee :D
Onneksi multa ei ole mennyt puhekyky, kun sain vauvan. En ihmettele, että tuossa vaiheessa mies juoksee niin kovaa kun jaloista lähtee, kun puolisosta tulee tuollainen riemuidiooti yhtäkkiä.
Heräsin kerran siihen, että vauva putosi sängystä. Hän oli noin 7 kk vanha ja nukkui vieressäni. Ei käynyt kuinkaan, selvisimme säikähdyksellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tippunut sängystä parketille. Ihan omaa syytäni. Vauva oli juuri oppinut ryömimään enkä muistanut sitä kun olin niin väsynyt valvotun yön jälkeen. Olo oli ja on edelleen ihan hirveä!! Soitin lastensairaalaan ja siellä käskettiin tarkkailla kaksi tuntia. Uskoisin että vauvalle ei tullut mitään tippumisesta.
Esikoisen naama oli aikamoisen näköinen, kun harjotteli kävelyä. Muutaman kerran kopsautti pään olohuoneen pöytään, kun vihdoin tajusin siirtää sen iljettävän vihulaisen pöydän nurkkaan ja nostin pehmeän rahin keskelle olohuonetta.
Toinen lapsi sitten oppi itse avaamaan portaiden turvaportin ja en jaksanut, niin alettiin sitten harjoittelemaan niiden kipuamista ylös ja alas jo varmaan ennenkun osasi kävellä. Ei tipahtanut kertaakaan (alussa tottakai aina vieressä). Helpotti kummasti arkea, kun alkoi osata itsenäisesti menemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ensimmäiset "pysäkil eka, pysäkil vika-oireet" O O
ilmenevät, katso peiliin. O
Ainakin juttujen perusteella AV-liepuskat on tulleet kersana tonttiin kalju edellä _ihan_liian_monta_kertaa. On niin läpityhmää juttua täällä ettei ole aivan tosikaan.