Oletko laittanut välit poikki ystävääsi?

Oikeasti erään ihmisen jättäminen elämästäni vapautti minulle tilaa ja voimaa olla minä. Joskus sellaista on vain tehtävä.

Minulla oli erittäin kontrolloiva ystävä, joka jatkuvasti vähätteli minua. Kerran sanoi, että ei haluaisi olla ystäväni, vaan on sitä enemmän olosuhteiden pakosta. Vastasin, että tämä taitaa olla nyt tässä. Taakka lähti harteilta

Kolmeen ystävään. Heidän kaikkien tapaaminen oli muuttunut velvollisuudeksi, en ole katunut. Näitä yhdisti pahan puhuminen muista, varmasti minustakin siis. Se oli oikein hyvä päätös, en ole koskaan katunut, vaan helpotti huomattavasti. Sitäpaitsi hekin ansaitsevat ystävän, joka aidosti pitää heistä, mihin en enää kyennyt.

Suurin osa ystävyyksistä päättyy elämän myötä. On muututtu toisilleen vieraiksi, ei enää pidetäkään toisesta tai ei ehkä koskaan oltu edes pidetty toisesta alunperinkään, vaan on ollut velvollisuusystäviä, joita on jäänyt jostain elämänvaiheesta. Niitä ei enää vanhemmiten jaksa ollenkaan. 

Jos ihmissuhde aiheuttaa enemmän pahaa oloa kuin hyvää, niin kannattaako semmoisesta pitää kiinni? Ei kannata!

Olen.

Yksi ihminen joka oli ilmeisen epätasapainossa mieleltään ja usein haukkui minua ja muita ihmisiä, jatkuvasti. Negatiivinen. Sitä en jaksanut, vaikka vuosia siedin kyllä. Lisäksi ruoti minua ja arvosteli, viimeinen pisara oli kun kävi käsiksi. Ei jatkoon. Hänen kanssa vain lopetin yhteydenpidon, jotta molempien kasvot säilyvät. Tietää kyllä tilanteen.

Toinen tapaus. Ystävän veljellä oli ongelmia ja pahoinpiteli toisen ystäväni. Ystäväni otti veljensä puolen. Sen vielä ymmärsin mutta sitten alkoi puhua aivan vainoharhaisia asioita muista ystävistäni minulle sekä minusta muille. Oli siinä käsityksessä että vihaan häntä vaikka ei ollut siitä kyse. Homma meni niin pimeäksi etten jaksanut enää. Lisäksi veljen väkivaltaisuus ja uhkailu pelotti. Tähän ystävään laitoin välit poikki sähköpostilla.

Kolmas tapaus lapsuudenystävä joka on niin negatiivinen, että myrkyttää huoneilman saapuessaan huoneeseen. Sitäkin kestin vuosia. Hänen kanssaan vain lopetin yhteydenpidon. Facebookissa näen hänen joskus kirjoittavan ilkeästi lapsistaan ja olen kiitollinen, ettei ole enää elämässäni.

Suosittelen rajojen vetämistä! Helpottaa kummasti.

Joo, tai ei se mikään ystävä mulle ollut, tilapäinen tuttavuus olosuhteiden pakosta. Hän puhui kaikille, kuinka ollaan sydänystäviä ja toivottavasti loppuelämän ystäviä, vaikka oltiin tunnettu muutama viikko. Erittäin kontrolloiva ja epävakaa tyyppi, soitteli 2-5 kertaa päivässä +-10 min puheluja, vaikkei mitään asiaakaan ollut. Käytös kuin 3v. uhmaikäisellä. Kaikki oli hyvin ja ihanaa, kun mä olin samaa mieltä ja tein kuten hän halusi. Jos olin eri mieltä, suutahti heti, ja herrajjestas, kun en tehnyt kuten hän tahtoi alkoi haukkuminen ja uhkailu. Muutaman tunnin päästä soitettiin ja pyydettiin anteeksi, ja samaan hengenvetoon "voisiksä käydä kaupassa?".... Muutin pois ja laitoin puhelimen kiinni. Hetkeäkään en ole katunut. En, vaikka hän muutamaankin kertaan puhui, että monta kertaa on käynyt niin, että kun hän löytää jonkun kivan ystävän, se muuttaa pois ja lakkaa vastaamasta puhelimeen.

Vierailija kirjoitti:

Kolmeen ystävään. Heidän kaikkien tapaaminen oli muuttunut velvollisuudeksi, en ole katunut. Näitä yhdisti pahan puhuminen muista, varmasti minustakin siis. Se oli oikein hyvä päätös, en ole koskaan katunut, vaan helpotti huomattavasti. Sitäpaitsi hekin ansaitsevat ystävän, joka aidosti pitää heistä, mihin en enää kyennyt.

Suurin osa ystävyyksistä päättyy elämän myötä. On muututtu toisilleen vieraiksi, ei enää pidetäkään toisesta tai ei ehkä koskaan oltu edes pidetty toisesta alunperinkään, vaan on ollut velvollisuusystäviä, joita on jäänyt jostain elämänvaiheesta. Niitä ei enää vanhemmiten jaksa ollenkaan. 

Mä en kanssa kestä ihmisiä jotka puhuu pahaa muista ja arvostelee jatkuvasti. Tutustuin uudella työpaikalla mukaviin ihmisiin mutta huomasin pian heistäkin että hekin vaan jauhavat paskaa muista. Nauravat usein mulle ja oon myös huomannut että käsittävät ilmeisen väärin mun tarkoitusperät elämässä.. senkin ratkaisin niin että jos ei huvita aikaa heidän kanssa viettää, ei tarvitse enkä vietä, ahdistaa vaan sellainen toisia arvosteleva elämänasenne suunnattomasti.

Olen katkaissut moneekin kaveriin yhteyden. Olisivathan hekin voineet kertoa minulle missä mennään, mutta juorut on kivoja ilmeisesti kun ei kerrota kohteelle ja kysytä onko ne totta. Siis olen sitä katunut , että heidät hylkäsin, mutta eipä hekään minua ole yrittäneet tavoittaa. Näin sitten jatketaan ilman heitä jo 5:ttä vuotta. Kiitos ja kumarrus.

Sillä ei ole niinkään väliä, ketkä olivat kanssasi hyvinä

aikoina, vaan sillä ketkä olivat vierelläsi vaikeina hetkinä.

Siitä tunnet sä ystävän!

On käynyt ystävyydessäkin se sama stoori joka voi käydä parisuhteessakin: kasvoimme erillemme. Teini-iässä yhdistäneet asiat hiipuivat kun iän myötä oma persoonallisuus ja mielenkiinnon kohteet vahvistuivat. Kun on liian suuri kiila välissä niin molempien on parempi kulkea omaan suuntaansa, kuin yrittää käännyttää tai taivuttaa toista kaltaisekseen.

Jos ei tunnu hyvältä ei kai ole pakollista jumiutua....

Paras kun on itsensä bf.

Kuormittuneena en "päde". Enkä näe yksinolossa mitään niin kamalaa.

Kaipa ne oikeat ihmiset löytyy.

Kuolonsyöjiä ei kiitos.

Yhteen ihmiseen olen katkaissut välit. Sai jonkun vauvapsykoosin. Soitteli monta kertaa päivässä muksunsa tekemisiä, kuvia tuli päivässä kymmeniä. Totesin että hänen lapsensa upeus ei välity minulle samalla tasolla kuin hänelle. Veti herneet nenään ja mustamaalasi minua facessa 😃 Laitoin välit poikki kun en jaksanut moista teatteria. Onhan sen muksu söpö mut rajansa kaikella!

En ole laittanut välejä poikki. Kohtelin häntä vain ihan samalla tavalla kuin hän minua. Ehkä jatkamme tällä tavalla, viesti muutaman kuukauden välein johon toinen voi vastata yhdellä sanalla. Mutta sydän tähän ja pusu tuohon, enhän minäkään ole unohtanut sinua. Oot niin mielessä.