Olen niin surullinen että en tiedä miten selviän

Sain keskenmenon vuosi sitten. Raskaus oli jo lähellä puolta väliä ja tietysti todella rankka minulle ja miehelleni..ja toki meidän esikoiselle, jolle olimme jo vauvasta ehtineet kertoa.
Kun keskenmeno tuli, kysyi äitini ensimmäisenä että kumpi se olisi ollut. Vauva olisi ollut tyttö. (Esikoinen poika). Äitini alkoi itkeä hysteerisesti että miten elämä voi olla näin julmaa että minulta vietiin tyttö.

Kun taas raskauduin uudestaan, äitini ensimmäinen kysymys oli että kumpi tulee. Kun saimme tietää että vauva on poika, en uskaltanut kertoa äidilleni. Pelkäsin että hän ei kiinny vauvaan tai sanoo minulle jotain mikä loukkaisi. Kun vauva syntyi, ei äitiäni paljon näkynyt eikä kuulunut. Nykyään jo hyväksyy hänen syntymän, mutta poikani eivät ole hänelle muuta kuin velvollisuuksia. Siskoni tytöille äitini lepertelee ja ylistää kauniilla sanoilla. Minun poikani ovat vain ukkeleita yms. Olen niin surullinen ja väsynyt tukemaan äitiäni poikieni saamisesta. Tuntuu että minun pitää häntä tsempata jaksamaan poikien mummona ja myös hyväksymään se etten saanut tyttöä.

Onko täällä muita jotka ovat kokeneet samoin? Tai ei varmaa näin sairasta tarvitse kenenkään kokea....