Keskenmenon kokeneet

Kyllä ne mieleen jää. Kaipuuna.

Kyllä. Meidän esikoinen on aina tuntunut kolmannelta, sillä ennen häntä sain kaksi keskenmenoa. Enkelilapset ovat aina lapsiani. Kaikesta huolimatta.

Minulla oli alkuraskauden keskenmeno rv 8 niin se ei tuntunut vielä vauvan menetykseltä vaikka toki olin surullinen ja pettynyt. Yksi raskaus paljastui tuulimunaraskaudeksi ultrassa rv 9 ja jouduin kaavintaan mutta siinähän ei ole alkiota/sikiötä ollenkaan vain ruskuaispussi ja istukkaa.

Kyllä minäkin muistan lastani nyt enemmän kuin nuorempana, mutta olenkin luultavasti syyllinen siihen keskenmenoon.

Mikäli en olisi, niin asenteeni olisi varmasti paljon tyynempi. Keskenmenoja tapahtuu paljon eikä niille yleensä mitään voi. Ovat jostain syystä osa luonnon suurta suunnitelmaa.

Mulla on ihan päinvastainen kokemus. Raskaus oli pitkään yritetty, yli vuoden. Silloin naimisissa. Kun testi näytti positiivista, iski kauhu. Mitä tuli tehtyä. No, ajattelin että luonto hoitaa ja kyllä ne emonvaistot nousee. Ja varmaan olisivatkin nousseet, en epäile hetkeäkään. Alkuraskauden järkytys ja shokkikin on kuitenkin normaalia. Keskenmeno alkoi alkuraskauden ultraa edeltävänä päivänä juuri viikon 12 käänteessä. Tunsin vain ja ainoastaan helpotusta (kivun lisäksi). Tuntui että sain elämäni takaisin. Jos raskaus olisi edennyt normaalisti ja lapsi syntynyt, hän täyttäisi nyt jotain 8-10 vuoden väliltä. En pidä niin tarkkaa lukua. Monen monta kertaa olen miettinyt, että onneksi kävi noin. Avioerokin tuli vuosia myöhemmin ja olisin joutunut jäämään eksäni seuduille asumaan jos meillä olisi ollut yhteinen lapsi. Varmasti olisin ollut onnellinen ja rakastanut, en epäile, mutta koska en ehtinyt kiintyä ja keskenmeno tuli tuossa negaation vaiheessa, niin ei jäänyt kyllä yhtään mitään hampaankoloon. Hyvä näin.

Pahoittelut teille muille, joita haikeus kalvaa. Rakkaus ei tule ilman tuskaa, se kuuluu pakettiin. Mutta tärkeintä on, että sydämessä on sitä rakkautta. Elämä on monenkirjava kudelma, jokaiselle omat lankansa.

Mulla on yhdeksän (9!) keskenmenoa. Kaihoa ja kaipausta tunnen. Ja syyllisyyttäkin, ehkä siitä että kun noita oli niin monta, niin loppuvaiheessa en edes osannut surra tai olla murheen murtama vasn jotenkin totesin että jaa, taas kävi näin.

Viimein onnistunut raskaus eli kaikki hyvin, mutta nuo km:t kyllä mieltä kaihertaa. Ehkä siksi kun ei ollet ketään joka olisi tukenut tai jolle puhua, miehen lisäksi. Esim oma äitini on hylännyt mut jo 15v sitten isäni käskystä, ei ole ollut koskaan tukena eikä mitään raskausjuttuja ole voinut äidille puhua.

Kolme keskenmenoa, eivät pyöri mielessä. Kohtukuolema rv 40+1 kyllä käy mielessä välillä, poika olisi nyt 11v.

Ihan ensimmäisessä raskaudessa tein keskeytyksen omasta tahdosta ja päätöstä en ole katunut. Nyt keskenmeno tuore sellainen ja tällaista surua en ole koskaan tuntenut. Ei sitä ajattele, että mitään tällasta tapahtuisi kun ultrassa käy, on innoissaan ja saakin kuulla että sykettä ei löydy. Toivottavasti seuraava raskaus sujuisi paremmin.

Yksi keskenmeno RV 8 on välillä mielessä ja silloin tapahtuessaan oli iso sokki, koska lasta oli yritetty 2 vuotta ja se kesken mennyt oli ensimmäinen alkanut raskaus. Mutta paljon,paljon pahempi oli yllättävä,selittämättömäksi jäänyt kohtukuolema ihan loppuraskaudessa muutama vuosi myöhemmin. Käyn pojan haudalla edelleen usein,vaikka siitä on pian 10 vuotta.

Yksi keskenmeno raskausviikolla 16. En mitenkään erityisesti muistele tai kaipaa, luonto nyt vain hoiti asian noin.

Kyllä ajattelen. Kävin vuosia myöhemmin meediolla, joka yllättäen kertoi, että teillähän on tämä keskimmäinen lapsi tuonpuoleisessa. Sanoin, että en tiedä hänen sukupuoltaan, koska km tuli rv:lla 8. Hän on meidän taivaspoikamme.

Minusta on mukava ajatella, että ehkä minun on helpompi lähteä täältä ja jättää nämä lapset tänne puolelle, kun vastassa on sitten siellä puolella yksi lapsistani.

En ole uskovainen, mutta tämä lapsi muutti näkökulmaani.