Masennuksen sairastaneille

Masentunut lapsesta asti, mutta kukaan ei tajunnut, että kiltti ja hiljainen tyttö voisi olla sairas, saati itsetuhoinen. Aikuisuuden kynnyksellä päädyin avohoitoon muiden avustuksella. On parempia jaksoja ja sitten taas masennuskausia. Itsemurha-ajatuksia on aina välillä, mutta en tee sitä, koska parikin ihmistä on riippuvaisia minusta. Ikää jo +40. Hoitona on ollut lääkkeitä ja terapiaa. Lääkkeitä tulen syömään hamaan hautaan asti, näin ainakin itse uskon tapahtuvan.

Sairastan masennusta parhaillaan. Minulla ei ollut itkuherkkyyttä eikä ärsyyntymistä, mutta elämä alkoi tuntua epätoivoiselta, kaikki pienetkin asiat tuntui kaatuvan päälle. Tosin minulla oli takanani äärettömän rankka elämänvaihe (ero, työttömyys, sairastuminen vakavasti, taloudelliset ongelmat), joten oli niitä isojakin murheita murehdittavana.

Varasin ajan terkkariin lääkärille, sieltä sain ajan psykiatriselle hoitajalle keskustelukäynneille 20 kertaa ja lopulta siirryin mielenterveyspuolen asiakkaaksi. Käyn psykiatrilla 3 kk välein ja mielenterveyshoitajalla viikoittain. Lisäksi mielialalääkitys.

Diagnoosina on vaikea masennus ja sekamuotoinen ahdistus (tms). En tiedä paranenko ikinä kokonaan. Tärkeintä olisi päästä itsetuhoisista ajatuksista ja löytää jostain halu elää.

Mulla alko energianlähtönä, lopulta kaikki oli vaan mustaa, merkityksetöntä. Ahdisti iha helvetisti. Paniikihäiriötä pukkas. Laihduin silmissä kun ruoka ei maistunut. Hyppäsin yksityislääkärillä. Masennuslääkkeitä, rauhoittavia. Kukaan ei olisi ulkoapäin uskonut, siitä pidin kodin ulkopuolella huolen. Harkitsin itsemurhaa, halusin pois. Mietin kaikki vaihtoehdot läpi, en uskaltanut mitään niistä vaikka joka sekuntti oli yhtä kärsimystä. Tuska raastoi joka soluani. Rauhoittavat auttoi, masennuslääkkeistä ei olo parantunut. Tuli vain sairaita ajatuksia päähän. Pelotti teenkö lopulta jotakin peruuttamatonta. Tiesin johtuvan lääkkeistä. Niitä en suosittele kenellekkään, vaarallisia lääkkeitä kaikki. Kodin hoidin tiptop, se ollut aina mun juttu, siitä en luistanut. Voimat vähissä kuihtuneessa kropassani, välillä hengityskin oli raskasta. Olin nelikymppinen perheenäiti. Kaikista pahinta oli ahdistus, se oli todella pelottava kokemus. Lopulta toipuminen oli todella todella hidasta mutta sisuunnuin ja päätin että nousen vielä. Niin kävi mutta tie kävi läpi helvetin tulien. En toivo tuota kokemusta pahimmalle vihamiehellenikään. Oireiden ollessa pahimmillaan, kuulin pääni sisällä yöllä sängyssä maatessani supinaa, niinkuin miessakki olisi nuotiolla supisseet jostakin. Kokemus oli ihan helvetin pelottava, luulin tulleeni hulluksi. Kuten sanoin, ylös pääsin ja nykyään olen työssäkäyvä, onnellinen melkein viisikymppinen nainen. Avioero tuli muutaman vuoden päästä, mies veti masennukseni yhdeksi syyksi. Tosiasiassa hankki salasuhteen ja lähti naikkosensa matkaan.

Tunnistan itsessäni edelleen masennuksen mutta osaan pitää sen oikeilla valinnoilla aisoissa enkä söisi lääkkeitä enää koskaan. Ahdistuksesta kesti päästä eroon kauemmin kuin akuutista masennusjaksosta..todella vuosia meni mut nykyään en pelkää kumpaakaan, olen kuivilla ja tuo periodi elämässäni on pysyvästi takanani, siitä olen varma. Elämäni hirvittävin kokemus oli kyllä.

Voiko ihminen olla masentunut kroonisesti niin että koko ajan on jollain tavalla masentunut, mutta muutaman vuoden välein tulee syvempi, psykoottinen masennusjakso. Tunnen yhden ihmisen, joka on ollut masentunut jo 30 vuotta noin.

Minulla masennus alkoi hiipien ja lopulta kärjistyi todella pahaksi. Ensimmäisiä oireita oli ulkopuolisuuden tunne ja ahdistuneisuus. Aloin pikkuhiljaa vetäytymään sosiaalisista kontakteista enkä saanut koulussa uusia kaverisuhteita enää luotua.

Jossain vaiheessa ahdistuneisuus alkoi kasvaa; linja-autossa oleminen ahdisti ja kaupassa käynti. Sitten tuli joka aamuinen oksentelu, kun tiesi että joutuu ihmisten ilmoille.

Alkoi tulla juuri tuota ärtyneisyyttä ja itkuisuutta, eikä mikään lepo tuntunut virkistävän. Tehtävät alkoivat kasaantua. Päättelykykyni heikkeni ja päätöksenteko vaikeutui.

Yhtenä aamuna en enää noussut sängystä. Siinä sitten makoilin valehtelematta puoli vuotta. Pysyttelen kotona, enkä oikeasti tehnyt juuri mitään. Ennätykseni oli nukkua viisi päivää putkeen enkä välillä meinannut edes vessaan nousta. En myöskään juurikaan syönyt.

Aika oli raskasta etenkin miehelleni. Hän välillä kirjaimellisesti repi minut mukaansa ulos kävelylle.

Minulla todettiin vaikea-asteinen masennus. Psykoottisia oireita ei tullut, mutta syvän masennuksen aikana minulla oli lieviä harhaluuloja ja kuvittelin kaikkien juonittelevan jotain selkäni takana.

Nyt olen ollut terveenä muutamia vuosia. Parantuminen onnistui ennen kaikkia omaisteni ansiosta. Oli myös säännölliset keskustelut sairaanhoitajan kanssa, lääkitykset ja kävin ns. Psykiatrisella päiväpoliklinikalla, jossa sain vertaistukea ja päivärymin kuntoon.

Hakekaa apua ajoissa, minun hoidoissa meni pitkään, sillä annoin tilanteen mennä liian pahaksi.

Vierailija kirjoitti:

Voiko ihminen olla masentunut kroonisesti niin että koko ajan on jollain tavalla masentunut, mutta muutaman vuoden välein tulee syvempi, psykoottinen masennusjakso. Tunnen yhden ihmisen, joka on ollut masentunut jo 30 vuotta noin.

Onko kaksisuuntaisen toinen muoto, se jossa ei maniaa tule, mutta masennukset ovat psykoottisia?

Olin surullisempi ja onnettomampi kuin koskaan ennen. Toisaalta mieliala vaihteli niin, että hetkittäin oli hyvä olo, mutta se meni aina nopeasti ohi. Söin tosi huonosti ja laihduin. Opiskelu meni huonosti, koska en pystynyt keskittymään luennoilla enkä jaksanut tehdä tehtäviä tai lukea tentteihin. En jaksanut hoitaa kunnolla töitäni ja sain varoituksen työnantajalta. En jaksanut siivota enkä maksaa laskuja.