Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksinvanhempien yksinäisyys?
26.11.2018 |
Olen miettinyt omaa lapsuuttani ja äitiäni paljon joka oli (tai on) yksinhuoltaja ja keskustellutkin tästä äitini kanssa.
Vanhempani siis erosivat kun minä olin 4 ja isoveljeni 10. Äidistä tuli yksinhuoltaja ja yritettiin käydä joka toinen vklp isällä, mutta siitä ei tullut mitään, joten oltiin kokoajan äidillä. Äitini teki aivan kaiken yksin. Vei harrastuksiin, pyöritti koko taloutta, oli läsnä. Kokoajan oli jotain tehtävää ja vapaa ajan äiti oli meidän kanssa. Katsottiin elokuvia yms.
Mutta miten yksinäinen hän oli, vaikka toki hänellä oli meidät. Mutta miten hän on kertonut kaivanneensa aikuisen seuraa. Ei pelkästään puolisoa, vaan ystäviä. Oli/on hänellä pari ystävää, mutta ei ikinä aikaa nähdä. Varsinkaan ilman meitä lapsia. Joten luonnollisesti yhteydenpito jäi, kun ei ole aikaa tavata kun pari kertaa vuodessa. Nykyään hän on uusissa naimisissa ja lähentynyt näiden vanhojen ystävien kanssa, onneksi.
Mutta miten monelle yksinhuoltajalle yksinäisyys voi olla raastavaa. Kun ei arkena tosiaankaan sitä aikaa ole rajattomasti ja aika menee niiden lapsien ja arjen pyörittämiseen. Mutta miten teillä, onko minkälaisia kokemuksia? Yksinäisyys on iso ongelma nykyään.
Kommentit (18)
Äitisi kuulostaa tosi vastuuntuntoiselta ihmiseltä, joka ehkä liikaakin uhrasi oman elämänsä vuoksenne. Tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu, koska hän löysi uuden kumppanin, eikä ole enää yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen parisuhteessa mutta yksinäinen. Mies ei halua viettää aikaa kanssani, ei silti halua erota. Hän on puhelimella siitä kun tulee töistä nukkumiseen saakka. Minä olen lasten kanssa. Välillä mies laittaa tiskit tai vie roskat, mutta ei juttele kanssani kuin pakolliset.
Tapaan kavereita kerran kuussa, ja töissä työkavereita (mutta he eivät ole ystäviä) muuten olen superyksinäinen. Lapsista on onneksi jo seuraa ja maalataan ym yhdessä. Välillä he haluavat leikkiä kaksin, luen kirjaa tai lähden lenkille -yksin.
Minä kaipasin juuri sitä yksinäisyyttä tuon kaiken yksinhuoltajuuden keskellä. Ettei olisi tarvinnut puhua ja kuunnella ketään, tehdä mitään, jne.
Vähemmän mulla oli parisuhteessa aikaa ystäville kuin eron jälkeen. En siis ole ollut yksinhuoltajana yksinäinen. Tutustuin eron jälkeen vielä toiseen yksinhuoltajaan ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Myös vappuja, juhannuksia ja uusia vuosia vuorotellen toistemme luona. Kun lapset oli saatu nukkumaan, oli mukavaa istua iltaa yhdessä ja juteltiin joskus pikkutunneille asti.
Vierailija kirjoitti:
Äitisi kuulostaa tosi vastuuntuntoiselta ihmiseltä, joka ehkä liikaakin uhrasi oman elämänsä vuoksenne. Tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu, koska hän löysi uuden kumppanin, eikä ole enää yksinäinen.
Hän on kyllä, laittoi tai laittaa meidät aina kaiken edelle. Mieluummin hän sitten vietti sen vähän vapaa aikansa meidän lasten kanssa, kun kavereidensa kanssa. Ja onnellinen loppu onneksi, mutta kuinka monella ei ole sitä onnellista loppua valitettavasti.. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi kuulostaa tosi vastuuntuntoiselta ihmiseltä, joka ehkä liikaakin uhrasi oman elämänsä vuoksenne. Tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu, koska hän löysi uuden kumppanin, eikä ole enää yksinäinen.
Hän on kyllä, laittoi tai laittaa meidät aina kaiken edelle. Mieluummin hän sitten vietti sen vähän vapaa aikansa meidän lasten kanssa, kun kavereidensa kanssa. Ja onnellinen loppu onneksi, mutta kuinka monella ei ole sitä onnellista loppua valitettavasti.. Ap
No, kuinka monella ei sitä ole? Puhut ongelmasta josta sinulla ei ole kokemusta?
Mielestäni nykyiset yh:t juhlivat ja touhuavat kilttejä vaimoja enemmän.
M44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki tietämäni yh:t ovat lasten kasvettua saaneet ihan hyvän elämän.
Nuorena naimisiin mennyt äitini taas on yksinäinen. Isä kävi töissä ja verkostoitui ja sai ystäviä, kotiäiti ei. Nyt isä käy 80 vuotiaana vuosikokouksissa, juhlissa, tiedekunnan 50v tapaamisessa ym. Äiti yrittää etsiä ystäviä, mutta +70 naiset ovat hankalia uusissa ystävyyksissä.
Itselläni myös parempi sosiaalinen elämä eron jälkeen! Tein eron jälkeen aktiivisen päätöksen että jos ikinä mihinkään kaveriporukkaan mukaan pyydetään niin en koskaan sano ei. Mulla tosin myös eron jälkeen paremmin palkattu työ ja lisäksi ihan kohtuulliset elarit mies maksaa lapsista, taloudellinen tilanne eron jälkeen parempi kuin ennen (aika harvinaista kai tuokin). Naimisissa olin mustasukkaisen miehen kanssa joka polki minut maanrakoon.
Tyttöjen reissuja vähintään kerran vuodessa olen tehnyt porukoissa joita aiemmin en edes tuntenut, naimisissa ollessa mulla ei ollut mitään omia kavereita tai omaa elämää, ei edes omia harrastuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kenen ongelma tämä on? Itse olen ollut 8 vuotta yksinhuoltaja enkä ole kokenut yksinäisyyttä. Teen kaiken "yksin" eli käyn kaupassa, istun vanhempainillat, vien harrastuksiin. Mutta se on eri asia kuin olla yksinäinen. Liitossani tein myös kaikki yksin, mutta sen lisäksi olin sikäli yksinäinen kun en saanut mieheltä vastakaikua.
En ole mikään marttyyri, vaan tämä on oma valintani, etten edes etsi miestä.
Mutta siis kenen ongelmasta ap puhuu ja miksi?
Varmaan äitisi on kokenut yksinäisyyttä arjen jakamisessa. Enemmän riittämättömyyttä ja ehkä välillä haikeuttakin, kun ei ole ketään jakamassa.
En silti usko, että yh:t olisivat yksinäisempiä. Uskon, että yksinäisempiä ovat suhteessa kaiken hoitavat vaimot. Erotessa ei ainakaan miestä tarvi hoitaa, ja hyvissä tapauksissa mies joutuu kerrankin hoitamaan omia lapsiaan joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten vielä kotona asuessa en kokenut itsenäni yksinäiseksi, vaikka sitä toki olinkin, sillä olin kuten äitisi, mutta näinhän työkavereita arkisin. Mutta kun lapset lähtivät maailmalle, alooin tuntemaan yksinäisyyden tunteita ihan kunnolla, samaan syssyyn menetin työnikin. Ei minulla ole kavereita, ei ketään. Yksin olen ollut 20 vuotta, ja todella kärsin siitä.
Mun ei olisi pitänyt uhrata itseäni niin kokonaan.
Avioliitossakin voi olla yksinäinen. Ehkä vielä tuskaisampaa, kun ei ole edes sitä mahdollisuutta tai toivoa löytää kumppania, niin kauan kun olet liitossa toisen kanssa. Sit sitä vaan kuolettaa tunteensa ja halunsa.. ja täyttää päivänsä lasten asioilla...
Nimimerkillä onneton vaimo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen parisuhteessa mutta yksinäinen. Mies ei halua viettää aikaa kanssani, ei silti halua erota. Hän on puhelimella siitä kun tulee töistä nukkumiseen saakka. Minä olen lasten kanssa. Välillä mies laittaa tiskit tai vie roskat, mutta ei juttele kanssani kuin pakolliset.
Tapaan kavereita kerran kuussa, ja töissä työkavereita (mutta he eivät ole ystäviä) muuten olen superyksinäinen. Lapsista on onneksi jo seuraa ja maalataan ym yhdessä. Välillä he haluavat leikkiä kaksin, luen kirjaa tai lähden lenkille -yksin.
Superyksinäinen hahahahahahah!!!! Koita kääntää suupieliä ylöspäin, niin ehkä se mieskin huomio.
Vierailija kirjoitti:
Avioliitossakin voi olla yksinäinen. Ehkä vielä tuskaisampaa, kun ei ole edes sitä mahdollisuutta tai toivoa löytää kumppania, niin kauan kun olet liitossa toisen kanssa. Sit sitä vaan kuolettaa tunteensa ja halunsa.. ja täyttää päivänsä lasten asioilla...
Nimimerkillä onneton vaimo
Sinä teet tämän omasta tahdostasi, älä syytä muita.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan äitisi on kokenut yksinäisyyttä arjen jakamisessa. Enemmän riittämättömyyttä ja ehkä välillä haikeuttakin, kun ei ole ketään jakamassa.
En silti usko, että yh:t olisivat yksinäisempiä. Uskon, että yksinäisempiä ovat suhteessa kaiken hoitavat vaimot. Erotessa ei ainakaan miestä tarvi hoitaa, ja hyvissä tapauksissa mies joutuu kerrankin hoitamaan omia lapsiaan joskus.
Minä hoisin miehenä lapset, kodin ja lähes kaiken. Nainen makasi ja sometti. Voi se mennä näinkin päin. Nyt yksinholtajana työtaakkani on pienentynyt huomattavasti entisestä. En silti koskaan ole ollut yksinäinen, viihdyn itseni kanssa mainiosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen parisuhteessa mutta yksinäinen. Mies ei halua viettää aikaa kanssani, ei silti halua erota. Hän on puhelimella siitä kun tulee töistä nukkumiseen saakka. Minä olen lasten kanssa. Välillä mies laittaa tiskit tai vie roskat, mutta ei juttele kanssani kuin pakolliset.
Tapaan kavereita kerran kuussa, ja töissä työkavereita (mutta he eivät ole ystäviä) muuten olen superyksinäinen. Lapsista on onneksi jo seuraa ja maalataan ym yhdessä. Välillä he haluavat leikkiä kaksin, luen kirjaa tai lähden lenkille -yksin.
Superyksinäinen hahahahahahah!!!! Koita kääntää suupieliä ylöspäin, niin ehkä se mieskin huomio.
Voisin koittaa mutta eipä se miestä kiinnostaisi. Miksi naurat yksinäisyydentunteelleni? Enkö saa tuntea niin, jos joku on vielä yksinäisempi?
Alue: Aihe vapaa
Otsikkoon siis piti tulla yksinhuoltajien, ei yksinvanhempien. Mutta sama asia oikeestaan. Ap