Miten lapsesta kasvaa itsekäs, sellainen joka ei osaa asettua toisen ihmisen asemaan?

Lapselle täytyy peilata hänen tekojensa vaikutuksia muihin ihmisiin. Eivät lapset sitä muuten tajua. Samalla heille tulee osoittaa ymmärrystä.

Suurperheessä kasvanut voi olla huomaavainen, tai olla oppinut kyynärpäätaktiikan tai manipuloinnin paremmin kuin muut.

Jos on liikaa lapsia, niin heidän pitää varmaan tapella huomiosta ja kaikesta muustakin...

Mullakin sellainen aikuinen tuttu, jota ei yhtään liikuta se, että esimerkiksi jokin hänen tekonsa aiheuttaa minulle pahaa mieltä. Jatkaa vain, vaikka pyytäisin lopettamaan.

Tällä tutulla on ollut kaoottinen lapsuus mielenterveysongelmaisen äidin kanssa ja perheessä paljon lapsia. On tullut selväksi, että hänestä ei ole huolehdittu lapsena riittävällä tavalla, vaikka koti on ollut. Kodin lisäksi en ole vakuuttunut, että on saanut riittävästi ruokaa tai vaatteita.  Huomiota ei ainkaan ole saanut edes sitä minimiä minkä pieni lapsi tarvitsee.

Ymmärrän kyllä, että lapsuus on jättänyt jälkensä. En silti voi hyväksyä käytöstään.

Juurikin yksilapsiset, koska ei tarvitse ajatella sisaruksia, ja nuo suurperheelliset, koska silloin taas pitää aina ajatella kaikkien puolesta ja yksilön tarvetta ei huomioida.

Jos saa aina kaiken mitä haluaa, jos laitetaan aina muiden edelle. Kun tottuu lapsena olemaan aina se, jonka halujen mukaan mennään, ei osaa aikuisenakaan huomioida muita. Sellainen ihminen ei edes ymmärrä olevansa itsekäs ja vievänsä tilaa muilta eikä tee sitä ilkeyttään, koska hän on kasvanut siihen että kaikki tapahtuu hänen mukaansa.

Tällä palstalla suurin osa taitaa olla sitten suurista perheistä tai yksilapsista perheistä, koska vain sitä omaa mielipidettä ja tapaa toimia pidetään ainoana oikeana.

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla suurin osa taitaa olla sitten suurista perheistä tai yksilapsista perheistä, koska vain sitä omaa mielipidettä ja tapaa toimia pidetään ainoana oikeana.

Ja sitten, kun ollaan eri mieltä niin alapeukkua äkkiä. Eihän kukaan saa olla eri mieltä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla suurin osa taitaa olla sitten suurista perheistä tai yksilapsista perheistä, koska vain sitä omaa mielipidettä ja tapaa toimia pidetään ainoana oikeana.

Ja sitten, kun ollaan eri mieltä niin alapeukkua äkkiä. Eihän kukaan saa olla eri mieltä!

Aijaa. Minä olen ajatellut alapeukun tarkoittavan, että minä olen eri mieltä. Ei, että kukaan ei saa olla tuota mieltä, kivitetään aamun koitteessa.

Sosiaalipsykologisissa kokeissa on osoitettu ainoan lapsen itsekkyyden olevan myytti. Kun saa paljon jakamatonta rakkautta ja huomiota, niin osaa sitä myös antaa. 

Totta kai ainoissakin on itsekkäitä, mutta ei ainakaan yhtään sen enempää kuin muissa. 

Ei se, että on pakko aina jakaa tee epäitsekkääksi. Päinvastoin pahimmat ahnehtijat tulevat kokemukseni mukaan suurperheistä. On pakko ollut koko ajan pitää puolensa, etteivät sisarukset kahmi kaikkia ja kilpailu päällä. Tämä sitten siirtyy muihin suhteisiin. 

Kaipa kyse on paljolti kasvatuksesta - ja lopuksi luonteestakin.

Minä olen ainokainen ja todella epäitsekäs ollut aina, vähän liiankin. Joustan muiden hyvinvoinnin vuoksi enkä esitä kovaan ääneen mitään omia vaateita. Autan ja annan paidankin tarvittaessa kaverille päältäni. Kohtelias olen muille myös. Olen törmännyt tuohon ajatukseen, että ”ainoat lapset ovat itsekkäitä ja itsekeskeisiä.” Siksi sitten tutut ovat juurikin ihmetelleet, kun ovat kuulleet, että olen ainoa lapsi.

Puoliso on suurperheestä eli heitä on neljä lasta. Siellä jokainen pitää härskisti puoliaan, ottaa aina isoimman palasen, kilpailee vanhempien kiitoksista ja ottaa kaiken minkä irti saa. Vielä aikuisenakin. Toisaalta heidän vanhempansa eivät kai ole hirveästi tuhlanneet aikaa kasvattamiseen, koska ovat tehneet kovaa uraa. Häpeän junttia puolisoani monissa tilanteissa hänen itsekkyydestään. Hyvät käytöstavatkin kun perustuvat toisten huomioonottamiseen.

No, puolison sisaruksen ainoa lapsi on todella huonosti käyttäytyvä, itsekäs, hemmoteltu kitisijä ja mölyäjä. Hänen pitää aina saada kaikki tavara ja huomio. Häntä ei koskaan ole kielletty kunnolla, vaan vanhempi vain lässyttää ja selittää kieltotilanteissa. Itkun tullen joustetaan heti säännöistä, ”ettei tule paha mieli”. Toisaalta häntä kehutaan täysin tyhjästä ja hehkutetaan, kuinka on voittaja.

Tuosta ainoasta on kasvanut sietämättömän itsekäs ja röyhkeä tyyppi. Silti on heikolla itsetunnolla varustettu ja varmasti johtuu siitä, ettei toisia kiinnosta tuollaisen vaikean omannavantuijottajan kanssa kaveerata. Hänelle muut ovat välineitä oman edun tuottamiseksi.

Eli väkeä on moneen junaan.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalipsykologisissa kokeissa on osoitettu ainoan lapsen itsekkyyden olevan myytti. Kun saa paljon jakamatonta rakkautta ja huomiota, niin osaa sitä myös antaa. 

Totta kai ainoissakin on itsekkäitä, mutta ei ainakaan yhtään sen enempää kuin muissa. 

Ei se, että on pakko aina jakaa tee epäitsekkääksi. Päinvastoin pahimmat ahnehtijat tulevat kokemukseni mukaan suurperheistä. On pakko ollut koko ajan pitää puolensa, etteivät sisarukset kahmi kaikkia ja kilpailu päällä. Tämä sitten siirtyy muihin suhteisiin. 

Totta.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin sellainen aikuinen tuttu, jota ei yhtään liikuta se, että esimerkiksi jokin hänen tekonsa aiheuttaa minulle pahaa mieltä. Jatkaa vain, vaikka pyytäisin lopettamaan.

Tällä tutulla on ollut kaoottinen lapsuus mielenterveysongelmaisen äidin kanssa ja perheessä paljon lapsia. On tullut selväksi, että hänestä ei ole huolehdittu lapsena riittävällä tavalla, vaikka koti on ollut. Kodin lisäksi en ole vakuuttunut, että on saanut riittävästi ruokaa tai vaatteita.  Huomiota ei ainkaan ole saanut edes sitä minimiä minkä pieni lapsi tarvitsee.

Ymmärrän kyllä, että lapsuus on jättänyt jälkensä. En silti voi hyväksyä käytöstään.

Tää sopii melko tarkasti myös mun exään. Ison sisasrussarjan nuorimmainen, mun arvaukseni on ettei ollut haluttu (ainakaan äidilleen), isä alkoholisti (ex-appi on nyt jo kuollut, minä ja lapset ei koskaan tavattu häntä selvin päin, oli aina vähintään pienessä hiprakassa, paitsi kun oli sairaalassa). Exän lapsuudenkodissa päivällispöytään piti tulla sekunnilleen ajoissa tai liha/kala/makkara oli jo syöty ja vain perunaa jäljellä, kouluun piti mennä likaisena ja rikkkinäisissä vaatteissa ja sitä kiusaajat käyttivät tekosyynä, molemmat vanhemmat poltti sisällä kuin skorsteenit, ketään lapsista ei viety lääkäriin kuin pitkin hampain ja vasta tosi sairaana, ym. ym. Ja kaikki tämä puhtoisen keskiluokkaisen kulissin takana.

Mulle exä suhteen alkuaikana puhui, että haluaa tehdä kaiken eri tavalla kuin omat vanhempansa, ja tusina+ ekaa vuotta oli varsin OK, mutta kun nuorinkin lapsista oppi itse lukemaan ja esiteineille alkoi ystävät olla vanhempia tärkeämpiä, exä alkoi juoda. Ei kauheasti, mutta joka jumalan ilta 2-3 paukkua ja viikonloppuisin enemmän. Kun mikään mun puhe, huuto, juomien pois heittäminen tms. ei purrut ja määrät hiljakseen vielä nousivat, tein lopulta lasun. Juomisensa loppui sillä erää, mutta siellä lasu-haastattelussa hän totesi että "Kotona oli niin tylsää, että voin kai sitten yhtä hyvin juodakin:" Kumpikaan virkailijoista ei osannut vastata tuohon mitään, ja vaikka itse järkytyin tuosta, mulla meni joitakin vuosia tajuta, kuinka todella sairas tuo asenteensa oli.

Lasten (ja mun) olisi muka pitänyt huolehtia siitä, ettei exällä ole koskaan tylsää! Ei helvetti, ei todellakaan ole oikein eikä totta.

No exä retkahti uudelleen muutaman vuoden jälkeen, ja tilanteen nähtyäni mä petasin lasten ja oman lähtöni hyvin tarkasti häneltä salassa, koska viinaa otettuaan exä helposti tuli riiteleväiseksi ja mm. paiskoi huonekaluja ja ovia. En halunnut odottaa niin pitkään että paiskoo vielä meitäkin.

Onneton lapsuus on paska nakki, mutta ei sitä muiden niskaan saa kaataa, varsinkaan viattomien lasten.

Mun lapseni on empaattinen ja kiltti, ei itsekäs vaikka on ainoa lapsi. Sen sijaan ystävän lapsi, suuresta sisaruusperheestä on itsekäs, nälvii muita yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalipsykologisissa kokeissa on osoitettu ainoan lapsen itsekkyyden olevan myytti. Kun saa paljon jakamatonta rakkautta ja huomiota, niin osaa sitä myös antaa. 

Totta kai ainoissakin on itsekkäitä, mutta ei ainakaan yhtään sen enempää kuin muissa. 

Ei se, että on pakko aina jakaa tee epäitsekkääksi. Päinvastoin pahimmat ahnehtijat tulevat kokemukseni mukaan suurperheistä. On pakko ollut koko ajan pitää puolensa, etteivät sisarukset kahmi kaikkia ja kilpailu päällä. Tämä sitten siirtyy muihin suhteisiin. 

Totta.

Niin ja tähänkin pätee viisaus, että antaa hyvän kiertää. Tämä ei tarkoita sitä että lapsi eläisi yltäkylläisyydessä, vaan että tuntee olevansa rakastettu. Joissakin perheissä puhutaan kaikesta ilkeään ja negatiiviseen sävyyn. Samanlainen puhetapa jää usein lapselle.

Tuttavan ainoa lapsi on kaltoin kohdeltu ja henkistäkin väkivaltaa hullun äitinsä puolelta kokenut. Varmaan saanut monesti kuulla, että on syntynyt ylimääräiseksi.

Eipä ole empaattista ja rakastavaista tuosta ainokaisesta kasvanut. Pahasuinen, katkera ja kateellinen omaneduntavoittelija pikemminkin.

Toisaalta perhe, jossa on kaksi lasta, on kasvattanut niin ystävällisiä, kohteliaita ja empaattisia lapsia, että ihmettelen aina, kun tapaan heidät. Olen kummitäti ja he jaksavat minuakin aina muistaa :)

Mä olen ainoa lapsi, mutta luonteeltani kiltti, ja äiti opetti aina huomioimaan muutkin. Samoin olen yrittänyt omia lapsia opettaa, asettumaan toisen asemaan jne. Lasten luokilla on paljon itsekkäitä tyyppejä. Välillä mietin, miten lapset voivatkin olla niin ilkeitä. Sattumaa varmaan, mutta näistä suurin osa on perheidensä esikoisia. Osalla ihan mukavanoloiset vanhemmatkin. Epäilen, etteivät vanhemmat ole aina edes tietoisia siitä, miten heidän pilttinsä muita kohtelevat.

Itse mietin että todennäköisintä saada itsekkyyteen taipuvia lapsia on sekä suurperheissä että lapsilla joilla ei ole sisaruksia. Toki vain arvio ja oma päätelmä eikä päde kaikkiin. Lopputulokseen vaikuttaa moni muukin asia.

Lähinnä mietin näin sen kautta, että suurperheissä joutuu jatkuvasti jakamaan kaiken, ei saa välttämättä huomiota tarpeeksi eikä ole mitään omaa. Jos on yksi lapsi, niin tilanne on täysin päinvastainen: ei tarvitse jakaa, saa kaiken huomion jne. 2-3 lapsen taloudessa joutuu tekemään kyllä kompromisseja, jakamaan jne. mutta lapsilla on myös jotain omaa ja vanhemmilla riittää resurssit paremmin huomion antamiseen kuin suurperheissä.

Mun mies on myös 5 lapsisen perheen esikoinen, ja saattaa hyvin vaikka iltaisin syödä jääkaapista seuraavaksi päiväksi perheelle tarkoitetun ruoan lähes kokonaan. Ei tule mieleenkään kysyä onko minulla (joka ruoan laittanut), jotain suunnitelmia ruunalle. Ravintolassa kun on syönyt itse oman annoksensa, ja muilla ruoat vielä kesken, niin kysyy pokkana ”joko lähdetään?”. Vaikea ymmärtää miten ei osaa katsoa ympärilleen ja nähdä että muut vielä syövät, ja haluaisivat syödä rauhassa. Inhottavaa tuollainen hoputtelu.

Kun ollaan lähdössä jonnekin, ja on jo kova kiire, niin ei auta lasten kanssa vaan menee pokkana istumaan autoon ja sitten ihmettelee kun kestää. Rahaa kun saa joskus jotain ylimääräistä, ei paljoa kysele josko olisi perheellä käyttöä sille, tai jotain hankintoja mahdollisesti tulossa, ostaa jotain kivaa itselleen. Kun sitten taas pitäisi joku kalliimpi juttu ostaa yhteisesti, niin sanoo vaan et sori ei ole rahaa. Kuittaa asian vielä sillä, että hän kun ei vaan osaa säästää. Eihän sille nyt vaan voi mitään, kyllähän munkin pitää se ymmärtää.

Aina ei kuitenkaan ole rahaa edes käydä kaupassa. Olettaa vaan, että minä maksan jos hänellä ei ole rahaa. Ei mitään selittelyä, et olen tosi pahoillani mut on nyt tili tyhjä ja toivoisin et sä voisit maksaa tällä kertaa, vaan jotenkin vaan onnistuu välttelemään kaupassa käymistä. On kyllä kaikin puolin niin epähuomaavainen ja itsekäs, että ärsyttää tällä hetkellä koko ihminen aika lailla täydellisesti.

Varmaan jos vanhemmat on vähän sellaisia kylmiä ja epäempaattisia itsekin.

Niin mitenkäs niitä lapsia on huomioitu? Jos niitä ei ole huomioitu pienenä. Vanhemmat liian kiireisiä tai eivät osaa?