"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Hauska että aikana jolloin naisetkin voi olla miehiä ja miehet naisia, on kuitenkin täysi mahdottomuus olla yksinäinen parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mies ja lapsia ja silti olen yksinäinen.

Ei ole kavereita ja sukulaisiakin nään vain lasten synttäreillä. En ole töissä niin ei sitäkään kautta ole aikuista juttuseuraa.

Kun on sosiaalistentilanteidenpelkoa ja masennusta, niin on aika vaikea lähteä etsimäänkään, vaikka joidenkin mielestä tämäkin nyt on vain "oma valinta".

Ja ei, mies ei korvaa ystäviä, ainakaan jos on mennyt valitsemaan perus tuppisuun jota kiinnostaa vaan pelaaminen ja yhteisiä harrastuksia ei liiemmin ole, pelatakaan ei voi yhdessä kun miehelle ei konsoli käy :'D

Mutta mistään ei saa valittaa kun aina jollain on asiat huonommin, täälläkin ukot valittaa yksinäisyydestä kun afrikassa on nälänhätä ;(

Tulee vaan edelleenkin mieleen, että miksei voi kiinnostua asioista ennemmin kun lähteä jonnekin etsimään ihmisiä, mikä kuulostaa järjettömältä?

Yksinäisiltä mun mielestä uupuu kyky elää omaa elämäänsä ja tehdä asioita mitkä kiinnostaa.

Kyllä mulla tekemistä on, nekin vaan nyt on sellaisia mitä tehdään yksin kotona. Yhdessä on vähän omituista vaikka lukea eikä noita käsitöistä kiinnostuneita oman ikäsiäkään loputtomiin tällä kylällä ole, kun suurinta osaa kiinnostaa juurikin se baareissa juokseminen yms. En kai ole tarpeeksi yksinäinen, kun haluaisin edes jokseenkin samanoloisia kavereita.

Sun tekemisesi siis ovat - olipa sulla ystäviä tai ei - kuitenkin sellaisia, mitä tehdään yksin kotona. Miten olisi joku meilikaveri? Joku, joka myöskin tekee vain yksin kotona? Sitten voisitte kirjoitella, mitä olette tehneet yksin kotona. 

Voisihan sinne kotiin tulla joku tekemään käsitöitä kaverina tai pitämään lukupiiriä. Mutta jos muita nuoria kiinnostaa vainpinnallinen ryyppääminen, niin ei niistä käsityöseuraa saa

Asut ilmeisesti jollain pienellä paikkakunnalla? Kuulut kuitenkin lukuisiin Facebookin käsityöryhmiin ja osallistut niissä aktiivisesti keskusteluihin, mutta et silti ole tutustunut siellä kehenkään, jonka kanssa vaihtaisitte edes y-viestiä? Miksi? Pitäisikö jonkun toisen tehdä aloite?

Kuulun kyllä ryhmiin, mutta ei niissäkään sen ihmeemmin keskustella vaan jaetaan kuvia töistä joihin joku sitten kommentoi tyyliin "onpa kiva", siitä on aika vaikea alkaa enempää juttua vääntämään ja tosiaan sosiaaliset tilanteet on vaikeita kun melkein vuosikymmenen ollut ilman ystäviä.

En halua vaivata ihmisiä niin on vaikea vaan tuppautua seuraan, sen takia en mielellään apuakaan pyydä missään ellei ole aivan pakko.

En syytä muita yksinäisyydestäni, pointti oli että yksinäinen voi olla parisuhteessakin, kerroin oman kokemukseni, en pyytänyt siihen ratkaisua muilta. Keskustella voi mielestäni ilmankin että se leimataan heti valittamiseksi. Tarkoituksenani kun ei ollut valittaa.

Ymmärrän. Oma tyttäreni sairastui 17 -vuotiaana. Liikuntakyky pikkuhiljaa heikentyi ja ystävät jäivät, kun oli nalkissa kotona. Opinnot lukiossa jäivät kesken ja tuli masennus. Ihmissuhteet perhettä lukuunottamatta siirtyivät nettiin. Pääsi lopulta isoon leikkaukseen ja sisulla kuntoutui. Haki opiskelemaan ja pääsi. Virtuaalimaailmassa eli silti aika paljon. Lopulta löytyi netistä puolisokin maapallon toiselta puolelta. Sai töitä, meni naimisiin ja joistain vaikeimman ajan nettikavereista tuli ihan reaalimaailman ystäviä. Ja uusia kavereita ja ystäviä on saanut matkan varrella muualtakin. Eri puolilta maailmaa.

Jos oikeasti kaipaa ystäviä, kannattaa antaa turustumiselle aikaa. Kannattaa olla aktiivinen siellä, missä pystyy olemaan. Ei kannata rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä omaan huoneeseen eikä omalle paikkakunnalle. Maailma on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Netti tarjoaa lähes rajattomasti mahdollisuuksia tutustua ihmisiin. Pitää vain olla kärsivällinen ja tarttua tilaisuuksiin.

Paras tapa saada lisää sosiaalisuutta arkeen on hankkia koira. Kaupunkiympäristössä kun ulkoilee, tulee yleensä vähintään 2-3 tuttua tai tuntematonta ulkoiluttajaa vastaan, joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa jos niin kovasti jutella haluaa. Joidenkin kanssa voi sopia vaikka koiratreffejäkin. Lisäksi koira rytmittää arkea, eli ei ole vain työt-netflix-nukkumaan-työt vaan tulee tehtyä muutakin automaattisesti.

Itselleni koiran hankkimisella oli valtava vaikutus sosiaaliseen elämääni, muutoin olen melkolailla samassa tilanteessa Elisan kanssa. Hyviä ystäviä on muutamia, mutta asuvat kaukana ja nähdään pari kertaa vuodessa.

Vähän kummallinen kuva jäi tästä Elisasta nyt kyllä, kun työpaikan whatsuppiinkin laittaa viestiä joskus vain viestittelemisen vuoksi, ja sitten ihmettelee kun asiaa ei pidetä tärkeänä. Harmi tilanne toki hänelle. Jos haluaa seuraa, pitää olla aika aktiivinen itse.

Jos oikeasti kaipaa ystäviä, kannattaa antaa turustumiselle aikaa. Kannattaa olla aktiivinen siellä, missä pystyy olemaan. Ei kannata rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä omaan huoneeseen eikä omalle paikkakunnalle. Maailma on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Netti tarjoaa lähes rajattomasti mahdollisuuksia tutustua ihmisiin. Pitää vain olla kärsivällinen ja tarttua tilaisuuksiin.[/quote]

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on muuten sama tilanne, mutta poikaystävää ei ole ja vanhemmat ovat kuolleet, toinen äskettäin ja toinen vuosia sitten. Käyn töissä, opiskelen, menen kotiin ja luen kirjoja. Minulla tosin oli lukion alussa ystäviä ja iso kaveriporukka, mutta muiden valmistuessa ja minun opintojen venyessä yhteydenpito jäi. Tällä porukalla tapaamme edelleen noin kerran vuodessa niin että minäkin olen mukana, mutta ei muuten. Silloin olen täysin ulkopuolinen. Muut tapaavat ja pitävät yhteyttä sen yhden tapaamisen ulkopuolella, mutta minä olen jotenkin unohtunut sinne laitamille. Ei kukaan vastaa, jos otan yhteyttä, vuoden välein tavatessa pahoitellaan sitä, että puhelin meni rikki tai on ollut kiire. Olen valtavan sosiaalinen ihminen ja viihtyisin juuri isossa porukassa, mutta olen hyväksynyt sen, että se tuskin tulee olemaan todellisuutta minulle. Eniten sattuu silloin, kun haluaisi jakaa jonkin ison asian jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Vihdoin valmistun tänä jouluna, muttei ole ketään kenen kanssa juhlia sitä. Sain jokin aika sitten uuden työpaikan josta olen innoissani, muttei ketään kiinnosta. Someen ilmestyy vanhojen kavereiden päivityksiä syntymäpäivien juhlimisesta, yhteisista leffakäynneistä ja kahvilassa käymisestä. Teen paljon asioita yksin, mutta sosiaaliselle ihmiselle se on vähän kuin kävisi leffassa josta lähtee puolessa välissä tai tilaa kahvilassa jotain, jonka vain jättää syömättä. Se tärkein osa puuttuu.

Eikä tästä voi puhua. Oletus on, että minussa on jotain todella pahasti pielessä ja olen kamala ihminen, koska kaikillahan nyt on joku jos haluaa niin. Oma valinta, oma syy, varmaan mielenterveysongelmia joilla kuormittaa läheisiään. Eniten kaipaan elämässä sitä, että joku kaipaisi minua. Etten voisi yhtäkkiä kadota ilman, että kukaan huomaisi mitään vuoteen. Olisin todella hyvä murhattava tai siepattava.

Eikä ihmisiä vain tapaa sattumalta ja sitten päätetä, että ollaanpa ystäviä. Siihen tarvitsee jonkin yhteisen asian jonka merkeissä tavataan, mutta ollapa tilanteessa jossa niin kävisi. Etäopinnotkin tarkoittavat sitä, että käyn koululla tekemässä kokeita, siinä se. Töissä kaikilla on jo ne omat kuviot eikä minullakaan ole töissä aikaa millekään muulle, kuin sille työlle.

Kai se on outoa, ettei ole poikaystävääkään. En vain tiedä, että missä niitä miehiäkään tapaisi, kun ei muutenkaan tapaa ketään. Mihinkään deittisovelluksiin en ole lähtenyt, koska en halua yhdenillanjuttuja tai seksisuhdetta. Niitä kyllä olisi tarjolla, mutta ei sitä tuikitavallista arjen jakamista ja kumppanuutta. Siispä jatkan yksineloani ja yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä siksi, ettei olisi aikaa ajatella yksinäisyyttä. Saapahan rahaa säästöön, kun ei ole mitään mihin sitä rahaa käyttäisi.

Vaikka olisi yksinäinen, niin miksi se sitte tarkoittaa sitä, että ei ole mitään mihin rahaa käyttäisi?

Eikö ihmiset osaa elää ja tehdä asioita niillä resursseilla mitä on?

Tuntuu olevan yleinen asenne : "kun minä nyt olen yksinäinen, niin en minä, ei minulle, en en..."

Mihin minä sitä rahaa ihan oikeasti käyttäisin? Ostaisin tarpeetonta tavaraa toivoen, että se pitäisi minulle seuraa? Kävisin vielä useammin yksin elokuvissa, ravintoloissa ja kahviloissa, vaikken nauti siitä yhtään? Alkaisin juomaan pullon päivässä, koska siihen saa rahaa menemään? Ostaisin uuden auton, koska minä nyt vain haluan sellaisen, vaikken oikeastaan halua tai tarvitse? Minulla on materiaa kaikki mitä tarvitsen, kaikki maksulliset palvelut joita haluan käyttää, kampaajallakaan en halua käydä useammin kuin kerran kahden kuukauden välein. Mihin minun pitäisi sitä rahaa syytää ja miksi? Mitä minä saan siitä, että ostan lentoliput jonnekin kauas ilman, että nautin siitä yksin tai omistan kymmenittäin merkkilaukkuja? En yhtään mitään.

kuules sekopää..

mä kyllä matkustelisin ja nauttisin elämästä ,jos ois ylimääräistä.

kaikkia hulluja täällä onkin

Juuri tämän asenteen takia tästä ei voi puhua ja on todella vaikea tutustua ihmisiin. Juuri nämä kommentit lisäävät yksinäisyyttä paljon. Miten uskaltaa tutustua ihmisiin, kun saattaa tulla esille ettei niitä ystäviä juuri ole ja lopputuloksena on hullun sekopään leima?

Matkustelen, teen asioita joista pidän ja niin edelleen, ei se poista sitä kokemusta, että elämästä puuttuu jotain. Tätä on joidenkin hyvillä sosiaalisilla suhteilla varustettujen ihmisten ihan mahdoton ymmärtää. Silloin kun minulla oli se iso lauma ystäviä, oli mukavaa olla välillä yksin ja nauttia elämästä yksin. Ei se olekaan niin mukavaa silloin, kun se ei ole vapaaehtoinen valinta. Yksinäisyys myös eristää. En ymmärtänyt sitä silloin, kun ne ystävät olivat yhden puhelinsoiton päässä. Välillä oli kiva matkustaa yksin, käydä ravintolassa ilman velvollisuutta keskustella ja etsiä uusia kirjoja luettavaksi. Nyt se ei olekaan, vaan ravintolssa istuessa katson ympärillä olevia ihmisiä ja kaikki ovat siellä jonkun kanssa. Lentokoneessa muut keskustelevat matkaseuransa kanssa, minä luen taas yhden kirjan. Näen upeita paikkoja, muttei sitä kokemusta voi koskaan jakaa kenenkään kanssa. Se alkaa vähitellen nyppimään. Elämästä nauttiminen on kiva konsepti silloin, kun ihminen kokee että hänellä on päätäntävaltaa omasta elämästä. Se sattuu kun ei ole.

En ymmärrä, miksi tämä keskustelu herättää niin paljon kiukkua ja tarvetta jakaa itsestäänselviä vinkkejä. Yksinäiset harvemmin valittavat yksinäisyyttään ystäville, eli ei tätä keskustelua kukaan pakota seuraamaan. Sen voi vain sulkea. Jos vertaistuen ja kokemusten jakamisen kokee niin äärettömän vastenmielisenä, miksi sitä pitää seurata? Turhauttaa olla hullu sekopää, koska anonyyminä netissä kertoo omasta kokemuksestaan. Se jos mikä saa uskomaan, ettei ihmisiin kannata tutustua, silmille tulee heti. Toivottavasti sinun oloasi helpotti tuo kommentti, minun ei.

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

Omaan tilanteeseen on monta syytä. Olin jo lapsena aika ujo ja vanhemmille tämä oli huono asia. He aina kertoivat, että pitäisi olla rohkea ja reipas ja heidän rohkaisu yrityksensä saivat vaan lisää pahaa aikaan. Olisin tarvinnut paljon tukea ja keskustelua. Kehuja tuli vain joskus silloin, kun saavutin jotain. Sitten paljon miinusta puolestaan jos en tehnyt kuin he olisivat halunneet. Isä monesti oli todella tuomitseva minulle muutenkin jo aralle lapselle. Äiti antoi kaiken tapahtua. He sitten vielä riitelivät keskenään todella paljon. Kotona melkein aina levoton tunnelma ja parasta olikin kun isä oli muualla töissä pidempään. Koulussa meni alkuun hyvin ja oli pari ystävää. Olin kuitenkin aika epävarma ja pyrin aina mielyttämään muita. Tämä johtikin sitten siihen, että ne porukan "johtajat" huomasivat, että olen helppo kohde ja pientä kiusaa sain kokea. 

Myöhemmin muuton jälkeen kaikki meni aluksi todella hyvin. Porukassa oli kuitenkin riitoja ja itse kun olin se uusi tyyppi en ollutkaan sitten kaikkien mieleen. Sen jälkeen jouduinkin sitten kokemaan paljon kiusaamista. Vähäiset kaverisuhteet katkesivat, "ystävät" jättivät ja jäin yksin. Vanhempien ohje kiusaamiseen, että ei saa välittää. En olisi saanut olla heikko. Itku on heikkoutta jne. Jäin ihan täysin yksin asioiden kanssa. Koulussa olisi silti pitänyt pärjätä, ei saanut olla tyhmä. Vanhemmat riitelivät ja oli taloudellisesti tiukkaa. Minä olin se rasite, kun valitin. Äiti sanoi, että mitä hän kiusaamiselle voi. Isä puolestaan vaan vihastui jos puhuin asiasta.

Uuteen kouluun tuli tyyppejä vanhasta koulusta. Yritin tutustua muihin, mutta jäin kuitenkin yksin sekä nämä "vanhat" tyypit saivat kerrottua muille, että ei kannata tutustua minuun. Olin aina se yksinäinen ja kiusattiin muutenkin. Tämä kaikki jatkui todella pitkään. Joskus yritin puolustaa itseäni, mutta se sai vaan pahaa aikaan. Koulussa joskus asiasta puhuin niin ei mitään hyötyä. Vanhempien ohjetta seurasin ja kestin kaiken silloin ja hoisin vielä koulunkin melko hyvin.

Kiusaaminen levisi myös vapaa-ajalle. Tunsin olevani aivan arvoton. Sitten tuli myös opiskeluvaikeuksia ja tämä viimeinen hyvä asia murtui. En ollutkaan enää hyvä edes koulussa. En pääsyt haluamaani lukioon, kun keskiarvo tippui ja jouduinkin sinne niiden tyyppien sekaan joita olisin halunnut välttää. Pari tuttua sain kyllä, mutta  muuten olinkin sitten se jota kaikki saivat pilkata. Opiskelu ei sujunut hyvin ja isäkin totesi, että mitä sinne lukioon edes menee jos siellä ei pärjää. Sain kuitenkin jotenkin sen käytyä loppuun.

Monesti olen vanhemmiltani pyytänyt apua, kun on ollut ihan hirveä tilanne. Joskus sanoin jopa, että en jaksa enää. Silloinkin heidän mielestään rasitin vain heitä. Piti pyytää anteeksi puheitani. Sen takia tiedän, että he eivät tule koskaan olemaan minun puolellani, vaikka omasta mielestään ovatkin kunnon vanhempia. Silti on ikävää haukua heitä, mutta kaikki on totta. Voi olla jotan narsismiakin mukana, koska jotenkin en pysty käsittämään sitä etteivät koskaan puolustaneet minua tai asioista ei voinut edes puhua. Tiedän, ettei kiusaamista saa välttämättä loppumaan, mutta jo vanhempien tuki ja asioista puhuminen olisi auttanut. Näiden asioiden jälkeen ei varmaan ihme, että olen yksinäinen. Suvun kanssa on ollut aina etäiset välit jo ennen syntymääni ja vanhemmilla itsellkäkään ei ole ollut juuri mitään ystäviä. Ehkä senkään takia he eivät lainkaan ymmärrä, että olen yksinäinen, kun ei heillekään ole ketään.

Jatkuu

Jatkoa

Ironista on että nykyisinkin ( olen melko nuori)  vanhemmat ovat melkein ainoat läheiset ihmiset. Minun on siis vähän kuin siedettävä heitä jos meinaan edes jotain apua saada esim käytännön asioihin ja en kuitenkaan pysty katkeisemaan välejä täysin. Menneisyyden kokemukset vaivaavat edelleen joka päivä. En luota itseeni ja pelkään, että jos tutustun muihin niin he sitten kuitenkin pettävät luottamuksen. Olen varmaan myös aika tylsää seuraa, koska arkeni on muutenkin sellaista mistä ei paljon puhumista keksi. Kuitenkin olen kiltti ja empaattinen ihminen. En valita muiden joukossa tai tarvi mitään jatkuvaa tapaamista. Alku vain pelottaa ja se etten taaskaan kelpaa. En pärjää missään todella vahvojen ja vähänkään ilkeiden ihmisten joukossa. Ja kyllähän minusta varmaan huomaa sen, että olen epävarma. Terapia voisi ehkä auttaa.

Tässä oma romaanini aiheesta. Jos joku olisi mennyt eri lailla niin olisi varmaan vähän eri tilanne. Ei minulla silti varmaan koskaan olisi mitään suurta ystäväpiiriä, mutta ehkä vähän parempi tilanne. Syytä itsessä ja muissa. Liika on joskus liikaa. Ymmärrän silti, ettei kenenkään tehtävä ole "parantaa" minua tai olla mikään terapeutti.Ja en sitä vaadikaan. En silti vaan voi olla se joka pystyy tutustumaan muihin helposti ja siihen toivon ymmärrystä. Ehkä kaikki kuitenkin on oma vikani ja olenkin se liian heikko ja herkkä kuitenkin. 

Poikani oli yksinäinen ja kiusattu. Rinnakkaisluokalla oli tyttö, joka oli yksinäinen ja kiusattu. He menivät samaan lukioon ja ystävystyivät. Poikani oli iloinen, kun kerrankin sai ystävän. Ystävyyttä keski ensimäisen luokan kevääseen asti, kunnes tyttö löysi hellun itselleen. Ilmoitti kylmästi pojalleni, että etkö sinä ymmärrä, että emme kaipaa sinua, kun haluamme olla kahdestaan.

Eli ei ne yksinäisetkään aina niin ihania ihmisiä ole. 

No poikani pärjäsi yksin ja kokemuksestaan kyynistyneenä päätti, että hän ei ala uhriksi ja yksinäiseksi koko ikäänsä ja anna ihmisten potkia itseään päähään. Pikku hiljaa rohkaistui ja alkoi saada kavereita. Aikaa kului pari vuotta ja tyttö erosi poikaystävästään. Sitten oli taas poikani seuraa vailla, kun oli niin ikävää ja surkeaa olla yksin ja yksinäinen.

Mutta jotenkin oli asetelma muuttunut. Pojallani oli kavereita ja oli sosiaalinen. Tyttö oli kiukkuinen ja mustasukkainen, kun poika pärjäsi muidenkin kanssa ja ei enää nyhjännytkään hänen kanssaan kahdestaan ja surkutellut yksinäisyyttään. Suuttui sitten lopulta, kun pojallani oli muitakin ihmissuhteita ehtinyt kehittyä.

Eli tässä oli kaksi kiusattua ja yksinäistä. Toinen alkoi pärjäämään ja sai kavereita, toinen ei. Oliko se muista kiinni vai itsestä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

No silloin pitää vain hyväksyä, että on sellainen kuin on. Jos ei ole toisille ihmisille mitään annettavaa, ei voi toisilta mitään odottaakaan. 

Tässä taas nähdään, mikä ero on "yksinäisellä" naisella ja yksinäisellä miehellä. Naisella on työpaikka ja siellä luultavasti työkaverit joiden kanssa ei vain tule työn ulkopuolella hengattua. Kotona odottaa elämänkumppani, jonka eteen ei itse ole luultavasti tehnyt aloitetta, vaan valinnut hännystelevistä miehistä sen parhaimman.

Kun sitten yksinäinen mies on oikeasti yksin. Viimeisimmästä viestistä tao puhelusta saattaa olla vuosia aikaa ja kukaan ei huoli kumppaniksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

No silloin pitää vain hyväksyä, että on sellainen kuin on. Jos ei ole toisille ihmisille mitään annettavaa, ei voi toisilta mitään odottaakaan. 

En hyväksy. Ei voi muuta kuin valittaa, koska hiljaa oleminen ahdistaa vain lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

No silloin pitää vain hyväksyä, että on sellainen kuin on. Jos ei ole toisille ihmisille mitään annettavaa, ei voi toisilta mitään odottaakaan. 

En hyväksy. Ei voi muuta kuin valittaa, koska hiljaa oleminen ahdistaa vain lisää.

Saat tietysti valittaakin, jos se helpottaa oloasi. Ystäviä et kuitenkaan valittamalla saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

No silloin pitää vain hyväksyä, että on sellainen kuin on. Jos ei ole toisille ihmisille mitään annettavaa, ei voi toisilta mitään odottaakaan. 

En hyväksy. Ei voi muuta kuin valittaa, koska hiljaa oleminen ahdistaa vain lisää.

Saat tietysti valittaakin, jos se helpottaa oloasi. Ystäviä et kuitenkaan valittamalla saa.

Kuten todettu, en saa muutenkaan, joten sama valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä taas nähdään, mikä ero on "yksinäisellä" naisella ja yksinäisellä miehellä. Naisella on työpaikka ja siellä luultavasti työkaverit joiden kanssa ei vain tule työn ulkopuolella hengattua. Kotona odottaa elämänkumppani, jonka eteen ei itse ole luultavasti tehnyt aloitetta, vaan valinnut hännystelevistä miehistä sen parhaimman.

Kun sitten yksinäinen mies on oikeasti yksin. Viimeisimmästä viestistä tao puhelusta saattaa olla vuosia aikaa ja kukaan ei huoli kumppaniksi.

Olen nainen. 35v. Ei ole koskaan ollut miestä. Kukaan mies ei ole koskaan tehnyt aloitetta. Työpaikka on joo, mutta ei ole sosiaalinen porukka. Tarkistin puhelimesta milloin joku on viimeksi soittanut: 4.9., se oli äiti.

Että jos ei nyt tehtäisi näitä turhia yleistyksiä. Jokaisen tarina on erilainen.

Meillä ei oikein ole sopivia paikkoja kokoontumisille ja luontevalle kanssakäymiselle muiden ihmisten kanssa. Mietin Etelä-Eurooppalaisia tapoja, siellä on piazzoja, niiden ympärillä baareja ja ravintoloita, joissa käyvät kaikki ainakin joskus. Sosiaaliset suhteet usein hoidetaan juuri ulkona, ei kotona.

Meillä Suomessa on ollut kyläilykulttuuri, sekä kirkko, jossa kaikki kävivät ja kesäisin joku tanssilava tms. Tämä on muuttunut kun ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin. Kaupunkiasunnot ovat pieniä, lapsuudenystävät ja sukulaiset asuvat kaukana ja tapaamiset vaatisivat yökyläilyä ainakin pari päivää.  Naapureita ja työkavereita tai muita puolituttuja ei kotiin viitsi kutsua, se tuntuu kiusalliselta, vaikka kodin ulkopuolella juttua riittäisikin. 

Meillä olisi ostareita, joissa voisi tavata muita lasillisella tai kahvikupillisella, mutta pitäisi vaan saada sopiva ryhmä kokoon. Facebookissa on erilaisia ryhmiä, joissa ennestään tuntemattomat etsivät lenkkiseuraa tms. Uskon, että tästä tulee trendikästä ihan pian. Ajan myötä tämä ratkeaa ihan siksi, että yksinäisiä on niin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta netit tai muut kun itse olen kaiketi niin tylsää ja ankeaa seuraa etten vain kiinnosta ketään. Minua ei vain kiinnosta mikään asia kovin paljon, en jaksa hymyillä tai nauraa eikä minulla ole mitään hauskoja vitsejä tai ajatuksia. Olen myös koko ajan väsynyt. Turha laittaa deitti ilmoituksia tai liittyä yksinäisren ryhmiin kun niissäkin kaikki on iloisia ja energisiä vaikka olisivat yksin.

No silloin pitää vain hyväksyä, että on sellainen kuin on. Jos ei ole toisille ihmisille mitään annettavaa, ei voi toisilta mitään odottaakaan. 

En hyväksy. Ei voi muuta kuin valittaa, koska hiljaa oleminen ahdistaa vain lisää.

Saat tietysti valittaakin, jos se helpottaa oloasi. Ystäviä et kuitenkaan valittamalla saa.

Kuten todettu, en saa muutenkaan, joten sama valittaa.

Ohis...ainakin tiedät syyn, miksi et saa ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei oikein ole sopivia paikkoja kokoontumisille ja luontevalle kanssakäymiselle muiden ihmisten kanssa. Mietin Etelä-Eurooppalaisia tapoja, siellä on piazzoja, niiden ympärillä baareja ja ravintoloita, joissa käyvät kaikki ainakin joskus. Sosiaaliset suhteet usein hoidetaan juuri ulkona, ei kotona.

Meillä Suomessa on ollut kyläilykulttuuri, sekä kirkko, jossa kaikki kävivät ja kesäisin joku tanssilava tms. Tämä on muuttunut kun ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin. Kaupunkiasunnot ovat pieniä, lapsuudenystävät ja sukulaiset asuvat kaukana ja tapaamiset vaatisivat yökyläilyä ainakin pari päivää.  Naapureita ja työkavereita tai muita puolituttuja ei kotiin viitsi kutsua, se tuntuu kiusalliselta, vaikka kodin ulkopuolella juttua riittäisikin. 

Meillä olisi ostareita, joissa voisi tavata muita lasillisella tai kahvikupillisella, mutta pitäisi vaan saada sopiva ryhmä kokoon. Facebookissa on erilaisia ryhmiä, joissa ennestään tuntemattomat etsivät lenkkiseuraa tms. Uskon, että tästä tulee trendikästä ihan pian. Ajan myötä tämä ratkeaa ihan siksi, että yksinäisiä on niin paljon. 

Mä tapaan aina ystäviäni muualla kuin kenenkään kotona. Ihan jo siksikin, että kotona saa viettää ihan tarpeeksi aikaa muutenkin. On mukavaa päästä välillä "ihmisten ilmoille". 

Mikä on netflikx?

Kahvinkeitin?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on netflikx?

Kahvinkeitin?

Jotain minkä takia et saa kavereita?