Lue keskustelun säännöt.
"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(
25.11.2018 |
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b868b978-127e-49e8-bbbc-c3adb3147fdf
Olisiko tässä k-miehelle kumppani?
Kommentit (518)
Vierailija kirjoitti:
Toistan paria muuta postaajaa sillä että eihän poikaystävä täytyä kaikkia sosiaalisia tarpeita. Eikä hänen pitäisikään. Tiedän kokemuksesta kuinka kuormittavaa on olla toiselle ainut sosiaalinen kontakti, se ainut ihminen joka kuuntelee, auttaa ja tulee seuraksi. Se on käytännössä taakka ja se on psyykkisesti taakka kun itse tietää että toinen jää ilman kuuntelijaa, apua tai seuraa jos ei itse suostu. Se on niin monitahoisesti kamala tilanne.
Sitten on tietenkin se, ettei poika/tyttöystävä myöskään korvaa (samanikäistä) samansukupuolista seuraa. Jokaisella miehellä on joitain miesjuttuja joista puhutaan vain poikien kesken ja naisilla tyttöjuttuja joista puhutaan vain toisten naisten kesken ja joita vain toinen nainen voi ymmärtää ja tulla niissä vastaan.
Näiden "mutta sillähän on poikaystävä!" juttujen huutajat eivät taida itse koskaan kokeneet ystävättömyyttä, vaan aina on ollut joku jaloissa pyörimässä ja kaipaamassa/antamassa seuraa.
Vaikka jutun naisella oli onneksi vielä työpaikka jossa joutui kohtaamaan ihmisiä, asiat sinällään ihan OK niin ystävättömyys on oikea ongelma. Kamalan moni ihminen, nuori ja vanha, ilmoittaa ystävien määräksi pyöreä nolla.
Ja hei, mitäs sitten kun tulee ero poikaystävän kanssa? Mahdollisuudet tälle ovat aivan valtavat, koska nuoria kaupunkilaisia vuonna 2018. Aniharva seurustelusuhde johtaa elämänpituiseen liittoon. Mitä tämä nainen sitten, kun ei ole enää edes sitä poikaystävää?
Pitäisikin tutkia, miksi näin on. Ja miksi joillain taas on paljon ystäviä. Ja miksi joillekin ihan hyvin riittää oma puoliso ja lapsuudenperhe. Ja miksi jotkut ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä, vaikka ei ole puolisoa, lapsuudenperhettä eikä ystäviäkään. Onko kyse jostain kemiallisesta reaktiosta aivoissa? Jostain menneisyyden traumasta? Vai ihan vain ero persoonallisuudessa? Miksi sama asia (ystävien puuttuminen) tekee toisesta onnettoman ja toisesta ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
Mikä hemmetin velvollisuus minulla esimerkiksi on olla joku äiti Teresa ja koko elämä omistaa yksinäisten viihdyttämiselle. Tässä on kuitenkin omatkin huolet ja murheet. Ei ne yksinäisiä kiinnosta. Eilen esimerkiksi, kun oli kädet täynnä eräitä velvollisuuksia, kuuntelin tunnin erään kaverin murheita. Kun hänellä kuulemma ei ole muita. Kun hän sai murheet kerrottua ja valitettua yksinäisyyttä, hän lopetti puhelun. Ei kiinnostanut tippaakaan minun asiat. Joskus olen hänelle soittanut, kun on ollut vaikeaa. Hän vastasi, että hän on vähän huono auttamaan ihmisiä, sorppa. No niinpä. Mutta itse kyllä osaa soitella ja purkaa tunteitaan ja yksinäisyyttään ja vaikeuksiaan.
En koe olevani velvollinen tarkkailemaan ympäristönäni ja bongailemaan yksinäisiä ja syrjässä olevia ihmisiä ja omistautumana heille ja vetämään heitä elämääni ja järjestämään heille sisältöä ja ystäviä elämään. En ole mikään hyväntekijä ja uhraa omaa elämääni siihen, että kas, tuolla on yksinäinen työkaveri. Perunpa nyt lapsen kanssa elokuviin menon perjantaina ja kutsun työkaverin leffaan, kun hän kaipaa seuraa ja ystäviä. Ja lähdenpä hänen kanssaan lauantaina shoppailemaan ja syömään, kun hän on yksinäinen ja sanon miehelle, että äidillä on nyt muuta tekemistä. Minä nyt autan tässä yksinäistä työkaveria.
Sitten kun olen viikonlopun antanut työkaverille, huomaan tiistaina, että entinen lukiokaverini vuodelta keppi ja kivi kirjoittaa yksinäisyyestään facebookissa. Soitan heti hänelle ja ehdotan, että lähdetään lenkille illalla ja perun oman luentoni avoimessa korkeakoulussa. Niinpä me sitten hölkkäillään pari tuntia ja minä yritän antaa tälle ihmiselle ihanan kokemuksen, että hänestä välitetään. Keskiviikoksi sovimme shoppailun ja syömisen ja perjantaina lähdetään vaikka viettämään tyttöjen iltaa.
Mutta kun torstaina naapurini kertoo, että hänen luonaan ei käy ketään, kun hän on vanha ja lapsetkin on jo maailmalla ja kukaan ei välitä. Siinä sitten yritän miettiä, että jos torstaina perun lapsen harkat ja menen antamaan ystävyyttä naapurille. No samaan aikaan se työkaveri kirjoittaa someen, että kuinka hän on yksinäinen ja ihmiset kylmiä ja eivät välitä, kun sekin työkaveri, joka viime viikonloppuna kävi minun kanssa shoppailemassa, ei jouda tänään uimaan, kun se muka on menossa naapurilleen kahville. Kyllä minä olen yksinäinen ja ihmiset itsekkäitä paskoja.
Ei kiitos. Minä en ole äiti Teresa ja en ala haalimaan yksinäisiä nurkistaan ja hommaamaan heilel viihdykettä.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
Mikä hemmetin velvollisuus minulla esimerkiksi on olla joku äiti Teresa ja koko elämä omistaa yksinäisten viihdyttämiselle. Tässä on kuitenkin omatkin huolet ja murheet. Ei ne yksinäisiä kiinnosta. Eilen esimerkiksi, kun oli kädet täynnä eräitä velvollisuuksia, kuuntelin tunnin erään kaverin murheita. Kun hänellä kuulemma ei ole muita. Kun hän sai murheet kerrottua ja valitettua yksinäisyyttä, hän lopetti puhelun. Ei kiinnostanut tippaakaan minun asiat. Joskus olen hänelle soittanut, kun on ollut vaikeaa. Hän vastasi, että hän on vähän huono auttamaan ihmisiä, sorppa. No niinpä. Mutta itse kyllä osaa soitella ja purkaa tunteitaan ja yksinäisyyttään ja vaikeuksiaan.
En koe olevani velvollinen tarkkailemaan ympäristönäni ja bongailemaan yksinäisiä ja syrjässä olevia ihmisiä ja omistautumana heille ja vetämään heitä elämääni ja järjestämään heille sisältöä ja ystäviä elämään. En ole mikään hyväntekijä ja uhraa omaa elämääni siihen, että kas, tuolla on yksinäinen työkaveri. Perunpa nyt lapsen kanssa elokuviin menon perjantaina ja kutsun työkaverin leffaan, kun hän kaipaa seuraa ja ystäviä. Ja lähdenpä hänen kanssaan lauantaina shoppailemaan ja syömään, kun hän on yksinäinen ja sanon miehelle, että äidillä on nyt muuta tekemistä. Minä nyt autan tässä yksinäistä työkaveria.
Sitten kun olen viikonlopun antanut työkaverille, huomaan tiistaina, että entinen lukiokaverini vuodelta keppi ja kivi kirjoittaa yksinäisyyestään facebookissa. Soitan heti hänelle ja ehdotan, että lähdetään lenkille illalla ja perun oman luentoni avoimessa korkeakoulussa. Niinpä me sitten hölkkäillään pari tuntia ja minä yritän antaa tälle ihmiselle ihanan kokemuksen, että hänestä välitetään. Keskiviikoksi sovimme shoppailun ja syömisen ja perjantaina lähdetään vaikka viettämään tyttöjen iltaa.
Mutta kun torstaina naapurini kertoo, että hänen luonaan ei käy ketään, kun hän on vanha ja lapsetkin on jo maailmalla ja kukaan ei välitä. Siinä sitten yritän miettiä, että jos torstaina perun lapsen harkat ja menen antamaan ystävyyttä naapurille. No samaan aikaan se työkaveri kirjoittaa someen, että kuinka hän on yksinäinen ja ihmiset kylmiä ja eivät välitä, kun sekin työkaveri, joka viime viikonloppuna kävi minun kanssa shoppailemassa, ei jouda tänään uimaan, kun se muka on menossa naapurilleen kahville. Kyllä minä olen yksinäinen ja ihmiset itsekkäitä paskoja.
Ei kiitos. Minä en ole äiti Teresa ja en ala haalimaan yksinäisiä nurkistaan ja hommaamaan heilel viihdykettä.
Ei minuakaan kiinnosta lapset enkä pelastaisi lastasi tulipalosta tai välittäisi jos näkisin hänet yksin kadulla makaamassa.
Noin, halusin vain avautua, tästä taas vedetään herneet nenuun, hohhoh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.
Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.
Partnerini ei voi tulla kanssani luennoille tai syömään, koska hänellä on omat työnsä. Musiikki- ja harrastusmakumme on osittain erilaista, eli niitä pitää sitten yksin harrastaa. Emme voi olla toisissamme kiinni joka päivä tai edes joka viikonloppu, koska silloin molemmilla alkaa naksumaan päässä. Käytännössä arkeni on siis sitä, että istun luennoilla yksin, menen suoraan kotiin syömään, koska en vielä ole saanut rohkeutta mennä yksin ruokalaan. Koulun jälkeen olen yksin kotona, koska partnerini asuu kauempana. Viikonloppuna olen sitten partnerin kanssa, mutta en voi omia häntä.
Yksinäisyys tulee siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa hengailisi koulussa tai sen ulkopuolella, opiskelijabileisiin joutuisi menemään myös yksin. Melkein kukaan ei lähetä minulle tekstareita tai soittele, partneri ainoastaan välillä kaipailee, muttei ole puheliasta sorttia. Muutenkin partnerini on aika epäsosiaalinen ja vähemmän empatiakykyinen, mutta hänellä on iso kaveripiiri, eli hänen sosiaaliset tarpeensa tulevat täyteen ja hänen ei tarvitse olla kanssani yhtä paljon kuin minä, jonka kokonainen sosiaalinen piiri on pelkästään hän. Monesti yksinäisenä menen partnerini menoihin mukaan, vaikka en edes pidä tapahtumasta, mutta tarvitsen silti jotain sosiaalista kontaktia. Kaipaan isompaa ihmisverkostoa sen sijaan, että olisi pelkästään tämä yksi partneri, joka ei yksinkertaisesti voi olla koko sosiaalinen verkostoni.
Voi herra jestas. Tietenkään kukaan ei voi yksin mennä ruokalaan ja vaikkapa jutella siellä tuntemattomien kanssa. Puhumattakaan opiskelijabileistä-siellähän ei kukaan tutustu kehenkään. Siis ihan tosi, toimi nyt hyvä ihminen. Sinulla on elämäsi tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja ystäviä. Ei se opiskeluaika ikuisesti kestä ja sen jälkeen onvielä hankalampi tavata muita.
Jestas tosiaan. Joillakin on melkoisen harhaisia käsityksiä siitä kuinka yliopistoilla sosiaaliset kuviot toimivat.
Ruokalaan juttelemaan tuntemattomien kanssa? :D
Itse asiassa kaveri kokeili kerran avata keskustelua jonkun lähellä istuneen random jätkän kanssa yliopiston ravintolassa. Tuloksena oli erittäin vaivaantunut tunnelma kun tyyppi oli ihmeissään siitä miksi joku tuntematon alkaa kyselemään kesken syömisen.
Onhan niistä omista unicafe ajoista aika kauan, mutta kyllä silti ennenwanhaan juteltiin tuntemattomemmillekin. Toki omalla kampuksella kaikki tavallaan "tiesi" toisensa eli vähintään pääaineen ja suunnilleen vuosikurssin. Ehkäpä tuo, joka ei edes uskalla mennä ruokailemaan voisi esim jo aiemmin kysellä samoilla luennoilla/harjoitustöissä käyviltä, että onko joku menossa syömään. Ja mennä yhtä matkaa. Ennenwanhaan usein myös kahviteltiin porukalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.
Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.
Partnerini ei voi tulla kanssani luennoille tai syömään, koska hänellä on omat työnsä. Musiikki- ja harrastusmakumme on osittain erilaista, eli niitä pitää sitten yksin harrastaa. Emme voi olla toisissamme kiinni joka päivä tai edes joka viikonloppu, koska silloin molemmilla alkaa naksumaan päässä. Käytännössä arkeni on siis sitä, että istun luennoilla yksin, menen suoraan kotiin syömään, koska en vielä ole saanut rohkeutta mennä yksin ruokalaan. Koulun jälkeen olen yksin kotona, koska partnerini asuu kauempana. Viikonloppuna olen sitten partnerin kanssa, mutta en voi omia häntä.
Yksinäisyys tulee siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa hengailisi koulussa tai sen ulkopuolella, opiskelijabileisiin joutuisi menemään myös yksin. Melkein kukaan ei lähetä minulle tekstareita tai soittele, partneri ainoastaan välillä kaipailee, muttei ole puheliasta sorttia. Muutenkin partnerini on aika epäsosiaalinen ja vähemmän empatiakykyinen, mutta hänellä on iso kaveripiiri, eli hänen sosiaaliset tarpeensa tulevat täyteen ja hänen ei tarvitse olla kanssani yhtä paljon kuin minä, jonka kokonainen sosiaalinen piiri on pelkästään hän. Monesti yksinäisenä menen partnerini menoihin mukaan, vaikka en edes pidä tapahtumasta, mutta tarvitsen silti jotain sosiaalista kontaktia. Kaipaan isompaa ihmisverkostoa sen sijaan, että olisi pelkästään tämä yksi partneri, joka ei yksinkertaisesti voi olla koko sosiaalinen verkostoni.
Voi herra jestas. Tietenkään kukaan ei voi yksin mennä ruokalaan ja vaikkapa jutella siellä tuntemattomien kanssa. Puhumattakaan opiskelijabileistä-siellähän ei kukaan tutustu kehenkään. Siis ihan tosi, toimi nyt hyvä ihminen. Sinulla on elämäsi tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja ystäviä. Ei se opiskeluaika ikuisesti kestä ja sen jälkeen onvielä hankalampi tavata muita.
Jestas tosiaan. Joillakin on melkoisen harhaisia käsityksiä siitä kuinka yliopistoilla sosiaaliset kuviot toimivat.
Ruokalaan juttelemaan tuntemattomien kanssa? :D
Itse asiassa kaveri kokeili kerran avata keskustelua jonkun lähellä istuneen random jätkän kanssa yliopiston ravintolassa. Tuloksena oli erittäin vaivaantunut tunnelma kun tyyppi oli ihmeissään siitä miksi joku tuntematon alkaa kyselemään kesken syömisen.
Onhan niistä omista unicafe ajoista aika kauan, mutta kyllä silti ennenwanhaan juteltiin tuntemattomemmillekin. Toki omalla kampuksella kaikki tavallaan "tiesi" toisensa eli vähintään pääaineen ja suunnilleen vuosikurssin. Ehkäpä tuo, joka ei edes uskalla mennä ruokailemaan voisi esim jo aiemmin kysellä samoilla luennoilla/harjoitustöissä käyviltä, että onko joku menossa syömään. Ja mennä yhtä matkaa. Ennenwanhaan usein myös kahviteltiin porukalla.
Tiedän että jos itse kysyisin tuollaista, minulle sanottaisi että "ei olla menossa syömään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aikamoisen kurja tunne-elämän vankila, jos ystävyyden ja kumppanin varassa roikkuu elämä.
'mitäs sitten kun ei ole enää sitä poikaystävääkään?'
Siis MIKÄ se ongelma ihan oikesti on, että PITÄÄ olla joku ihminen kenessä roikkua?
Tai sitten elämä on ihan piloilla ja kaameaa :O
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.
Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.
Partnerini ei voi tulla kanssani luennoille tai syömään, koska hänellä on omat työnsä. Musiikki- ja harrastusmakumme on osittain erilaista, eli niitä pitää sitten yksin harrastaa. Emme voi olla toisissamme kiinni joka päivä tai edes joka viikonloppu, koska silloin molemmilla alkaa naksumaan päässä. Käytännössä arkeni on siis sitä, että istun luennoilla yksin, menen suoraan kotiin syömään, koska en vielä ole saanut rohkeutta mennä yksin ruokalaan. Koulun jälkeen olen yksin kotona, koska partnerini asuu kauempana. Viikonloppuna olen sitten partnerin kanssa, mutta en voi omia häntä.
Yksinäisyys tulee siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa hengailisi koulussa tai sen ulkopuolella, opiskelijabileisiin joutuisi menemään myös yksin. Melkein kukaan ei lähetä minulle tekstareita tai soittele, partneri ainoastaan välillä kaipailee, muttei ole puheliasta sorttia. Muutenkin partnerini on aika epäsosiaalinen ja vähemmän empatiakykyinen, mutta hänellä on iso kaveripiiri, eli hänen sosiaaliset tarpeensa tulevat täyteen ja hänen ei tarvitse olla kanssani yhtä paljon kuin minä, jonka kokonainen sosiaalinen piiri on pelkästään hän. Monesti yksinäisenä menen partnerini menoihin mukaan, vaikka en edes pidä tapahtumasta, mutta tarvitsen silti jotain sosiaalista kontaktia. Kaipaan isompaa ihmisverkostoa sen sijaan, että olisi pelkästään tämä yksi partneri, joka ei yksinkertaisesti voi olla koko sosiaalinen verkostoni.
Voi herra jestas. Tietenkään kukaan ei voi yksin mennä ruokalaan ja vaikkapa jutella siellä tuntemattomien kanssa. Puhumattakaan opiskelijabileistä-siellähän ei kukaan tutustu kehenkään. Siis ihan tosi, toimi nyt hyvä ihminen. Sinulla on elämäsi tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja ystäviä. Ei se opiskeluaika ikuisesti kestä ja sen jälkeen onvielä hankalampi tavata muita.
Jestas tosiaan. Joillakin on melkoisen harhaisia käsityksiä siitä kuinka yliopistoilla sosiaaliset kuviot toimivat.
Ruokalaan juttelemaan tuntemattomien kanssa? :D
Itse asiassa kaveri kokeili kerran avata keskustelua jonkun lähellä istuneen random jätkän kanssa yliopiston ravintolassa. Tuloksena oli erittäin vaivaantunut tunnelma kun tyyppi oli ihmeissään siitä miksi joku tuntematon alkaa kyselemään kesken syömisen.
Onhan niistä omista unicafe ajoista aika kauan, mutta kyllä silti ennenwanhaan juteltiin tuntemattomemmillekin. Toki omalla kampuksella kaikki tavallaan "tiesi" toisensa eli vähintään pääaineen ja suunnilleen vuosikurssin. Ehkäpä tuo, joka ei edes uskalla mennä ruokailemaan voisi esim jo aiemmin kysellä samoilla luennoilla/harjoitustöissä käyviltä, että onko joku menossa syömään. Ja mennä yhtä matkaa. Ennenwanhaan usein myös kahviteltiin porukalla.
Mennään edelleenkin. Kun aloittaa opiskelut, jokainen (ainakin melkein) on toisilleen ennestään tuntematon. Kun on kandin paperit kourassa, tunnetaan jo monia, osasta on tullut kavereita ja joistain jopa ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa yksinäisyyttäni olen hoitanut hankkimalla Kikistä juttukavereita. Toivotetaan hyvät huomenet jä yöt toisillemme ja kerrotaan päivän tapahtumat. Ei korvaa oikeita ystäviä,mutta on parempi kuin ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Omaa yksinäisyyttäni olen hoitanut hankkimalla Kikistä juttukavereita. Toivotetaan hyvät huomenet jä yöt toisillemme ja kerrotaan päivän tapahtumat. Ei korvaa oikeita ystäviä,mutta on parempi kuin ei mitään.
Mistä näitä KIK-ystäviä löytää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elisa oi Elisa
tee pieniä lapsiakoskaan ei oo yksinäistä hetkeä
kun suunnittelet seuraavaa lintsi retkeämukana seuraa tuo
sukulaislauma laajempi kuin suosamoin hiekkalaatikon yyhoo piiri
sinut kohta mukaan huoliipikun poikaystävä tuo loinen
sinut jättää ..on aikamoinen
Nyt vaan lapsia tekemään..nih
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
Mikä hemmetin velvollisuus minulla esimerkiksi on olla joku äiti Teresa ja koko elämä omistaa yksinäisten viihdyttämiselle. Tässä on kuitenkin omatkin huolet ja murheet. Ei ne yksinäisiä kiinnosta. Eilen esimerkiksi, kun oli kädet täynnä eräitä velvollisuuksia, kuuntelin tunnin erään kaverin murheita. Kun hänellä kuulemma ei ole muita. Kun hän sai murheet kerrottua ja valitettua yksinäisyyttä, hän lopetti puhelun. Ei kiinnostanut tippaakaan minun asiat. Joskus olen hänelle soittanut, kun on ollut vaikeaa. Hän vastasi, että hän on vähän huono auttamaan ihmisiä, sorppa. No niinpä. Mutta itse kyllä osaa soitella ja purkaa tunteitaan ja yksinäisyyttään ja vaikeuksiaan.
En koe olevani velvollinen tarkkailemaan ympäristönäni ja bongailemaan yksinäisiä ja syrjässä olevia ihmisiä ja omistautumana heille ja vetämään heitä elämääni ja järjestämään heille sisältöä ja ystäviä elämään. En ole mikään hyväntekijä ja uhraa omaa elämääni siihen, että kas, tuolla on yksinäinen työkaveri. Perunpa nyt lapsen kanssa elokuviin menon perjantaina ja kutsun työkaverin leffaan, kun hän kaipaa seuraa ja ystäviä. Ja lähdenpä hänen kanssaan lauantaina shoppailemaan ja syömään, kun hän on yksinäinen ja sanon miehelle, että äidillä on nyt muuta tekemistä. Minä nyt autan tässä yksinäistä työkaveria.
Sitten kun olen viikonlopun antanut työkaverille, huomaan tiistaina, että entinen lukiokaverini vuodelta keppi ja kivi kirjoittaa yksinäisyyestään facebookissa. Soitan heti hänelle ja ehdotan, että lähdetään lenkille illalla ja perun oman luentoni avoimessa korkeakoulussa. Niinpä me sitten hölkkäillään pari tuntia ja minä yritän antaa tälle ihmiselle ihanan kokemuksen, että hänestä välitetään. Keskiviikoksi sovimme shoppailun ja syömisen ja perjantaina lähdetään vaikka viettämään tyttöjen iltaa.
Mutta kun torstaina naapurini kertoo, että hänen luonaan ei käy ketään, kun hän on vanha ja lapsetkin on jo maailmalla ja kukaan ei välitä. Siinä sitten yritän miettiä, että jos torstaina perun lapsen harkat ja menen antamaan ystävyyttä naapurille. No samaan aikaan se työkaveri kirjoittaa someen, että kuinka hän on yksinäinen ja ihmiset kylmiä ja eivät välitä, kun sekin työkaveri, joka viime viikonloppuna kävi minun kanssa shoppailemassa, ei jouda tänään uimaan, kun se muka on menossa naapurilleen kahville. Kyllä minä olen yksinäinen ja ihmiset itsekkäitä paskoja.
Ei kiitos. Minä en ole äiti Teresa ja en ala haalimaan yksinäisiä nurkistaan ja hommaamaan heilel viihdykettä.
Ei minuakaan kiinnosta lapset enkä pelastaisi lastasi tulipalosta tai välittäisi jos näkisin hänet yksin kadulla makaamassa.
Noin, halusin vain avautua, tästä taas vedetään herneet nenuun, hohhoh.
Nähtävästi sinua kuitenkin kovasti kosketti, koska tällaisen vastauksen halusit kirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
...
Ei kai kenenkään ole pakko viettää aikaa ystäviensä kanssa. Ei edes sinun. Mutta mun kokemus näin kaverittomana on se, että nimenomaan minä olen ollut se jolle valitetaan asioista, mutta minun asiani eivät ketään kiinnosta. Sitten kun asiat ovat paremmin, minun seuraani ei kaivata ollenkaan.
Sun elämä kuulostaa siltä, että ei sulla edes ole kavereita, kaikki aika menee perheen kanssa. Ei kai siinä mitään väärää ole.
Elisa vasta 22
yksin maailmas
Sit kohtasi hän Jeesuksen
Enää ollut hän ei yksinäinen
Jeesuksem kavereiden kanssa kivaa on
Kohta käymmä joulun viettohon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin ystävältä loppui kiinnostus kun löysi miehen, siksi olen iloinen että näin tuon miehen kerran baarissa suutelevan toista naista...
Onko ihmisitä kadonnut kyky keskittyä ASIOIHIN, eikä ihmisiin? Ja elää elämäänsä niiden pohjalta ja käydä eri paikoissa yms. Kaikkea mitä maailmalla on tarjolla?
Jossa sit vois sattumalta tutustua kiinnostaviin ihmisiin.
Kaikkea tätä vois ihminen tehdä, niin miten v*tussa tulee lehteen otsikko:
"Yksinäisen *** elämä: töiden jälkeen netflix päälle eikä ketään kelle soittaa"
Kenenköhän vika se on???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
...
Ei kai kenenkään ole pakko viettää aikaa ystäviensä kanssa. Ei edes sinun. Mutta mun kokemus näin kaverittomana on se, että nimenomaan minä olen ollut se jolle valitetaan asioista, mutta minun asiani eivät ketään kiinnosta. Sitten kun asiat ovat paremmin, minun seuraani ei kaivata ollenkaan.
Sun elämä kuulostaa siltä, että ei sulla edes ole kavereita, kaikki aika menee perheen kanssa. Ei kai siinä mitään väärää ole.
Ärsyttää vain tämä jatkuva syyllistäminen, että miksi työkaverit ei tahdo mihinkään sitä yksinäistä työkaveria. Työkaveri ei lähtenyt leffaan, kun kutsuin, vaikka oon yksinäinen. Kun kirjoitan someen, että ei oo kavereita, niin kukaan ei välitä, eikä tahdo minua lenkille. Kun olen kotona yksin, niin kukaan ei hae minua täältä. Kun ihmiset on niin kiireisiä, eikä keskity minuun, yksinäiseen ja soittele minulle tai ei ehdi kuunnella minun murheitani, kun soitan. Kun lähden kaverin kanssa kahville, se lähtee parin tunnin päästä kotiin, kun sillä on hommia. Sika, kun se ei voi viettää minun kanssa aikaa enemmän.
En tiedä, mikä on ratkaisu. Mutta kenenkään ei tarvitse olla sirkustirehtööri, joka keksii temppuja yksinäiselle ja viihdykettä ja jättää sen oman elämänsä elämättä.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
Mikä hemmetin velvollisuus minulla esimerkiksi on olla joku äiti Teresa ja koko elämä omistaa yksinäisten viihdyttämiselle. Tässä on kuitenkin omatkin huolet ja murheet. Ei ne yksinäisiä kiinnosta. Eilen esimerkiksi, kun oli kädet täynnä eräitä velvollisuuksia, kuuntelin tunnin erään kaverin murheita. Kun hänellä kuulemma ei ole muita. Kun hän sai murheet kerrottua ja valitettua yksinäisyyttä, hän lopetti puhelun. Ei kiinnostanut tippaakaan minun asiat. Joskus olen hänelle soittanut, kun on ollut vaikeaa. Hän vastasi, että hän on vähän huono auttamaan ihmisiä, sorppa. No niinpä. Mutta itse kyllä osaa soitella ja purkaa tunteitaan ja yksinäisyyttään ja vaikeuksiaan.
En koe olevani velvollinen tarkkailemaan ympäristönäni ja bongailemaan yksinäisiä ja syrjässä olevia ihmisiä ja omistautumana heille ja vetämään heitä elämääni ja järjestämään heille sisältöä ja ystäviä elämään. En ole mikään hyväntekijä ja uhraa omaa elämääni siihen, että kas, tuolla on yksinäinen työkaveri. Perunpa nyt lapsen kanssa elokuviin menon perjantaina ja kutsun työkaverin leffaan, kun hän kaipaa seuraa ja ystäviä. Ja lähdenpä hänen kanssaan lauantaina shoppailemaan ja syömään, kun hän on yksinäinen ja sanon miehelle, että äidillä on nyt muuta tekemistä. Minä nyt autan tässä yksinäistä työkaveria.
Sitten kun olen viikonlopun antanut työkaverille, huomaan tiistaina, että entinen lukiokaverini vuodelta keppi ja kivi kirjoittaa yksinäisyyestään facebookissa. Soitan heti hänelle ja ehdotan, että lähdetään lenkille illalla ja perun oman luentoni avoimessa korkeakoulussa. Niinpä me sitten hölkkäillään pari tuntia ja minä yritän antaa tälle ihmiselle ihanan kokemuksen, että hänestä välitetään. Keskiviikoksi sovimme shoppailun ja syömisen ja perjantaina lähdetään vaikka viettämään tyttöjen iltaa.
Mutta kun torstaina naapurini kertoo, että hänen luonaan ei käy ketään, kun hän on vanha ja lapsetkin on jo maailmalla ja kukaan ei välitä. Siinä sitten yritän miettiä, että jos torstaina perun lapsen harkat ja menen antamaan ystävyyttä naapurille. No samaan aikaan se työkaveri kirjoittaa someen, että kuinka hän on yksinäinen ja ihmiset kylmiä ja eivät välitä, kun sekin työkaveri, joka viime viikonloppuna kävi minun kanssa shoppailemassa, ei jouda tänään uimaan, kun se muka on menossa naapurilleen kahville. Kyllä minä olen yksinäinen ja ihmiset itsekkäitä paskoja.
Ei kiitos. Minä en ole äiti Teresa ja en ala haalimaan yksinäisiä nurkistaan ja hommaamaan heilel viihdykettä.
Tämä. Myös minulla on elämä täynnä työn ja perheen takia velvollisuuksia ja tekemistä ennemmän kuin ennätän tehdä. Kauheasti ei jää aikaa muulle. Sitten mulla on muutama superaktiivinen ystävätär, joilla on yhtäläinen tilanne, mutta silti ne jaksaa riesaksi asti ehdotella ja järjestää kaikenmaailman aktiviteettia ja kissanristiäisiä. Minnekkään eivät voi mennä laahamatta isoa laumaa porukkaa. Itse taas olen yksinäinen susi ja viihdyn parhaiten yksin tai maksimissaan oman perheen kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan nyt sellaisen mielipiteen, että alapeukkuja kyllä satelee ja haukkuja tulee. Mutta siitä huolimatta.
Olen kurkkuani myöten kyllästynyt kavereiden syyllistämiseen siitä, että on yksinäinen ja heillä ei ole tarpeeksi aikaa ja he ei aina tule juhliin tai eivät itse järjestä juhlia ja kutsu yksinäisiä. Tai töissä eivät raavi nurkista yksinäisiä joukkoonsa yms.
...
Ei kai kenenkään ole pakko viettää aikaa ystäviensä kanssa. Ei edes sinun. Mutta mun kokemus näin kaverittomana on se, että nimenomaan minä olen ollut se jolle valitetaan asioista, mutta minun asiani eivät ketään kiinnosta. Sitten kun asiat ovat paremmin, minun seuraani ei kaivata ollenkaan.
Sun elämä kuulostaa siltä, että ei sulla edes ole kavereita, kaikki aika menee perheen kanssa. Ei kai siinä mitään väärää ole.
Ärsyttää vain tämä jatkuva syyllistäminen, että miksi työkaverit ei tahdo mihinkään sitä yksinäistä työkaveria. Työkaveri ei lähtenyt leffaan, kun kutsuin, vaikka oon yksinäinen. Kun kirjoitan someen, että ei oo kavereita, niin kukaan ei välitä, eikä tahdo minua lenkille. Kun olen kotona yksin, niin kukaan ei hae minua täältä. Kun ihmiset on niin kiireisiä, eikä keskity minuun, yksinäiseen ja soittele minulle tai ei ehdi kuunnella minun murheitani, kun soitan. Kun lähden kaverin kanssa kahville, se lähtee parin tunnin päästä kotiin, kun sillä on hommia. Sika, kun se ei voi viettää minun kanssa aikaa enemmän.
En tiedä, mikä on ratkaisu. Mutta kenenkään ei tarvitse olla sirkustirehtööri, joka keksii temppuja yksinäiselle ja viihdykettä ja jättää sen oman elämänsä elämättä.
Oletko psykoosissa vai miksi kuvittelet lehtiartikkelin yksinäisestä olevan juuri sinuun kohdistunut, syyllistävä viesti? Puhuuko jalkalamppusi sinulle iltaisin myös?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.
Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.
Partnerini ei voi tulla kanssani luennoille tai syömään, koska hänellä on omat työnsä. Musiikki- ja harrastusmakumme on osittain erilaista, eli niitä pitää sitten yksin harrastaa. Emme voi olla toisissamme kiinni joka päivä tai edes joka viikonloppu, koska silloin molemmilla alkaa naksumaan päässä. Käytännössä arkeni on siis sitä, että istun luennoilla yksin, menen suoraan kotiin syömään, koska en vielä ole saanut rohkeutta mennä yksin ruokalaan. Koulun jälkeen olen yksin kotona, koska partnerini asuu kauempana. Viikonloppuna olen sitten partnerin kanssa, mutta en voi omia häntä.
Yksinäisyys tulee siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa hengailisi koulussa tai sen ulkopuolella, opiskelijabileisiin joutuisi menemään myös yksin. Melkein kukaan ei lähetä minulle tekstareita tai soittele, partneri ainoastaan välillä kaipailee, muttei ole puheliasta sorttia. Muutenkin partnerini on aika epäsosiaalinen ja vähemmän empatiakykyinen, mutta hänellä on iso kaveripiiri, eli hänen sosiaaliset tarpeensa tulevat täyteen ja hänen ei tarvitse olla kanssani yhtä paljon kuin minä, jonka kokonainen sosiaalinen piiri on pelkästään hän. Monesti yksinäisenä menen partnerini menoihin mukaan, vaikka en edes pidä tapahtumasta, mutta tarvitsen silti jotain sosiaalista kontaktia. Kaipaan isompaa ihmisverkostoa sen sijaan, että olisi pelkästään tämä yksi partneri, joka ei yksinkertaisesti voi olla koko sosiaalinen verkostoni.
Voi herra jestas. Tietenkään kukaan ei voi yksin mennä ruokalaan ja vaikkapa jutella siellä tuntemattomien kanssa. Puhumattakaan opiskelijabileistä-siellähän ei kukaan tutustu kehenkään. Siis ihan tosi, toimi nyt hyvä ihminen. Sinulla on elämäsi tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita ja ystäviä. Ei se opiskeluaika ikuisesti kestä ja sen jälkeen onvielä hankalampi tavata muita.
Jestas tosiaan. Joillakin on melkoisen harhaisia käsityksiä siitä kuinka yliopistoilla sosiaaliset kuviot toimivat.
Ruokalaan juttelemaan tuntemattomien kanssa? :D
Itse asiassa kaveri kokeili kerran avata keskustelua jonkun lähellä istuneen random jätkän kanssa yliopiston ravintolassa. Tuloksena oli erittäin vaivaantunut tunnelma kun tyyppi oli ihmeissään siitä miksi joku tuntematon alkaa kyselemään kesken syömisen.
Onhan niistä omista unicafe ajoista aika kauan, mutta kyllä silti ennenwanhaan juteltiin tuntemattomemmillekin. Toki omalla kampuksella kaikki tavallaan "tiesi" toisensa eli vähintään pääaineen ja suunnilleen vuosikurssin. Ehkäpä tuo, joka ei edes uskalla mennä ruokailemaan voisi esim jo aiemmin kysellä samoilla luennoilla/harjoitustöissä käyviltä, että onko joku menossa syömään. Ja mennä yhtä matkaa. Ennenwanhaan usein myös kahviteltiin porukalla.
Tiedän että jos itse kysyisin tuollaista, minulle sanottaisi että "ei olla menossa syömään".
Mistä sen tiedät?
Koska on helpompi haukkua muita ihmisiä ja valittaa, että kaverit ei soita tai menevät tekemään ruokaa ja omia hommia, eivätkä vietä tuntikausia minun kanssa ja kaverit ei kutsu minua mihinkään ja kun muut on niin kylmiä ja persoonallisuushäiriöisiä ja siksi minä olen niin yksinäinen, kun muiden ihmisten ja yhteiskunnan vika.